Myrkkykeiso

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo sarjakukkaiskasvista. Myrkkykoisosta kertoo artikkeli Belladonna.
Myrkkykeiso
Cicuta virosa.jpeg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Apiales
Heimo: Sarjakukkaiskasvit Apiaceae
Suku: Keisot Cicuta
Laji: virosa
Kaksiosainen nimi
Cicuta virosa
L. [1]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Myrkkykeiso Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Myrkkykeiso Commonsissa
Myrkkykeiso Köhler's Medizinal-Pflanzenissa. Alakulmassa näkyy tunnusomainen vaakalokerollinen juurakko.

Myrkkykeiso (Cicuta virosa) on kesä-heinäkuussa kukkiva[2], märillä paikoilla esiintyvä hyvin myrkyllinen, monivuotinen, paksujuurinen sarjakukkaiskasvi. Muita lajista käytettäviä nimityksiä ovat keisanputki, keisonputki, keisoputki, vesiputki, villiputki, velhonputki, myrkkyputki ja eläintenmyrkky. Myrkkykeison latinankielisen tieteellisen nimen alkuosa Cicuta on roomalaisten lajista käyttämä nimitys, ja loppuosa virosa tarkoittaa voimakkaasti haisevaa, mikä tässä yhteydessä viittaa juurakkoon. Sanaa virosa lähellä on myös sana virus, joka viittaa myrkyllisyyteen ja myrkkyyn.[3]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myrkkykeison kukinnon pikkusarja.

Myrkkykeison karvaton, sileä ja ontto varsi kasvaa 50–150 cm korkeaksi[2]. Juurakko on lokeroinen ja paksun porkkanan muotoinen. Lehtien ruoti on ontto. Lehtilapa on puikea, yhteen tai kahteen kertaan parilehdykkäinen.[4] Lehdykät ovat 3–8 cm pitkiä ja isohampaisen sahalaitaisia.[4] Kasvin tyvilehdet ovat pitkäruotisia ja varsilehdet ruodillisia–ruodittomiaselvennä.[2] Myrkkykeison likaisen valkoinen sarjakukkainen kukinto on kerrannaissarja, jossa on pikkusarjoja yleensä noin 10–20[2] ja joka muistuttaa koiranputken kukintoa. Sen teriö on säteittäinen, valkoinen ja noin 5 millimetriä leveä. Terälehdet ovat ehyet ja niiden kärjet ovat sisään kiertyneet. Kukassa on viisi verholehteä ja hedettä. Kukkien emiöt ovat kaksiluottisia[2]. Hedelmä on pallomainen, punaruskeahko, sivuilta litteä ja noin kaksi millimetriä leveä lohkohedelmä.[2]

Myrkkykeison lehdet eroavat selvästi koiranputkesta.

Muunnokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myrkkykeisosta esiintyy kaksi muunnosta: rantamyrkkykeiso (Cicuta virosa var. virosa) ja kaitamyrkkykeiso (Cicuta virosa var. angustifolia).[1] Kumpaakin esiintyy Suomessa.[4]

Suomessa myrkkykeisosta tunnetaan yleisimmin muunnos var. angustifolia, mutta monet katsovat lajiin kuuluvaksi myös muunnos var. tenuifolia. Tenuifolia erottuu angustifoliasta siten, että se on matalampi ja hennompi. Sen aluslehtien lehdykät ovat kapeita ja heikosti hammaslaitaisia; sen kukinnoissa on vähemmän pikkusarjoihin johtavia säteitä. Sen esiintymisalue on Suomessa pohjoisempi. Letoilla kasvavat myrkkykeisot ovat lähes poikkeuksetta angustifolia-muunnosta.[5]

Myrkkykeison kromosomilukuna pidetään yleisesti lukua 2n=22.[5]

Pohjois-Amerikassa kasvaa lisäksi monia myrkkykeison sukulaislajeja, joista ainakin osaa voidaan jopa pitää myrkkykeison alalajeina. Näitä ovat muun muassa Cicuta maculata ja C. mackenziana Kanadan havumetsävyöhykkeellä sekä länsiosissa C. douglasii.[5]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myrkkykeison kasvupaikat ovat yleensä pehmeähköjä rantoja, joilla laji kasvaa joko matalassa vedessä tai tulvavaikutteisella niityllä. Pohjois-Suomessa myrkkykeiso kasvaa myös märillä letoilla ja nevoilla.[2][4]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myrkkykeisoa tavataan Suomesta Keski-Eurooppaan ulottuvalla alueella ja samoilla leveysasteilla ympäri pohjoisen pallonpuoliskon.[6]

Myrkkykeisoa esiintyy lähes koko Suomessa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Enimmäkseen se on melko yleinen, mutta paikoin Keski-Suomessa hyvinkin yleinen. Lounais-Suomessa ja maan itäosan pohjoispuolella on selviä aukkoja levinneisyydessä. Muunnoksista leveälehtisemmän rantamyrkkykeison levinneisyys painottuu Etelä-Suomeen ja kapealehtisemmän kaitamyrkkykeison levinneisyys Lappiin.[7]

Myrkyllisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myrkkykeiso on Suomen vaarallisimpia myrkkykasveja; se on aiheuttanut paljon myrkytyksiä etenkin rantaniityillä laidunnetulle karjalle. Siihen on kuollut karjaa ja lapsia, jotka ovat syöneet kasvin makeita juurakoita.[8] Keison juurakkoa on voitu pitää sellerin juurakkona ja lehtiä persiljan lehtinä.[3] Juurakko onkin myrkkykeison myrkyllisin osa, ja jo yksi juurakko on aikuisellekin tappava.[3] Myrkkykeiso on paljon myrkkykatkoa (Conim maculatum) myrkyllisempi, jopa niin vaarallinen, että rikkoutuneet myrkkykeison kasvinosat, kuten juurakot, voivat joskus myrkyttää vesialueen niin pahasti, että siitä juotu vesi voi aiheuttaa myrkytystilan. Samoin myös pelkkä kasvin imeminen voi aiheuttaa myrkytysvaaran.[9] Kasvi voi tappaa karjaa myös heinärehun joukossa ollessaan.[5] Muutamat Suomen luonnonnisäkkäät voivat kuitenkin syödä myrkkykeisoa vahingoittumatta. Myrkky aiheuttaa epilepsiaa muistuttavan, muutamassa tunnissa kuolemaan johtavan oireyhtymän[2], joka kehittyy noin 20 minuutissa, viimeistään tunnin sisällä kasvin nauttimisesta. Aluksi oireita ovat suun polttelu, kielen, nielun ja suun kangistuminen, pahoinvointi ja oksentaminen, sydämen tykytys ja huimaus. Näiden jälkeen tulee epilepsiaa muistuttavia kouristuksia, joiden aikana selkälihakset jännittyvät ja suusta tulee verensekaista vaahtoa. Kuolema seuraa hengityselimistön lamaantumisesta puolessa vuorokaudessa myrkytyksen alkamisesta.[10] Noin puolet myrkytyksistä päättyy kuolemaan.[3]

Myrkkykeison vaarallisuutta lisäävät sen yleisyys[2] ja se, että lajin voi helposti sekoittaa muihin samannäköisiin kasveihin[11], esimerkiksi koiranputkeen tai myrkkykatkoon.

Myrkkykeison aiheuttamaa myrkytystä hoidetaan tyhjentämällä potilaan mahalaukku ja antamalla hänelle sen jälkeen eläinhiiltä, hätätapauksessa parkkiainepitoisia juomia. Jos potilas on alkanut jo kouristella, häntä hoidetaan anestesia-aineella, ja jos hän on jo lamaantunut, käytetään virkistysaineita tai tekohengitystä.[3] Myrkkykeison myrkkyyn ei tunneta varsinaista vastalääkettä.[11]

Kikutoksiinin rakenne

Myrkkykeisossa esiintyviä myrkkyjä ovat ainakin kikutoksiini (C17H22O2 CAS-numero 505-75-9) ja kikutoli (C17H22O, CAS-numero 109116-12-3). Kikutoksiinia myrkkykeison juurakoissa on jopa 0,2 prosenttia. Myrkyllisimmillään sen sanotaan olevan keväällä.[3] Myrkkykeison juurakot ovat myrkyllisimmillään tuoreina, ja niiden myrkyllisyys vähenee, kun ne kuivataan.[11]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myrkkykeisolla ei ole lääketieteellistä käyttöä rohdoskasvina, vaikkakin aiemmin sen juurakkoa on käytetty lihaskipuihin ja kroonisiin ihosairauksiin, Siperiassa paiseisiin. Norjassa myrkkykeisoa on käytetty myös hoitona kihtiin ja reumaan.[3]

Myrkkykeiso kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa Lemminkäinen saa surmansa, kun hänet surmataan Tuonelan virralla vesikyyn eli myrkkykeisosta valmistetun taikakalun avulla[2].

Myrkkykeison myrkyllisyyden Suomessa keksi kenties ensimmäisenä Carl von Linné, joka ratkaisi Torniota piinaavan karjataudin salaisuuden – kymmeniä nautaeläimiä oli menehtynyt joka vuosi keväällä niiden päästyä juuri laitumelle. Linné havaitsi ongelman syyn: kevätlaitumella oli runsaasti myrkkykeisoa, jota talven aikana nälkiintyneet naudat söivät.[12]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Jonsell, B. & Karlsson, T. (eds.): Flora Nordica 6, s. 206–208. The Swedish Museum of Natural History, 2010. ISBN 978-91-86510-61-9.
  2. a b c d e f g h i j Myrkkykeison lajiesittely Luontoportissa Viitattu 21.1.2011.
  3. a b c d e f g Henriettes Herbal (Myrkkykeison esittelyä) Viitattu 22.1.2011.
  4. a b c d Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.
  5. a b c d Jaakko Jalas: Suuri kasvikirja, s. 209–212. Myrkkykeison lajiesittely. Otava, 1980. ISBN 951-1-05923-4.
  6. Sprängört (myös levinneisyyskartta) Virtuella Floran. (ruotsiksi)
  7. Lampinen, R. & Lahti, T.: Kasviatlas 2009: Levinneisyyskartat (Myrkkykeiso) 2009. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo.
  8. Hullukaalista humalaan – perinteisiä kotimaan lääke- ja myrkyllisiä kasveja Kuopion museo. Viitattu 26.7.2007.
  9. Anna-Mari Hänninen: Vaarallisen kaunis myrkkykeiso kukkii Jormuan rannalla (Uutinen myrkkykeison kukkimisesta) 20.7.2010. Kainuun Sanomat. Viitattu 24.1.2011.
  10. Björn Coranderin sivusto (Myrkkykeison myrkytyksen oireet) Viitattu 21.1.2011.
  11. a b c What is Cicuta Virosa (Myrkkykeison esittely Wisegeek.comissa) Viitattu 27.1.2011. (englanniksi)
  12. Vuokko, Seppo & Peipponen, Jorma: Kasvit Suomen luonnossa, s. 89. Myrkkykeison lajiesittely. Keuruu: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21517-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]