Ljudmila Pavlitšenko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ljudmila Pavlitšenko
Henkilötiedot
Syntynyt 12. heinäkuuta 1916
Bila Tserkva, Venäjän keisarikunta
Kuollut 10. lokakuuta 1974 (58 vuotta)
Moskova, Neuvostoliitto
Kansallisuus Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto
Sotilashenkilö
Palveluvuodet 1941–1953
Taistelut ja sodat Toinen maailmansota
- Odessan taistelu
- Sevastopolin piiritys
Sotilasarvo majuri
Kunniamerkit Neuvostoliiton sankari
Leninin kunniamerkki
Joukko-osasto 25. kivääridivisioona

Ljudmila Mihailivna Pavlitšenko (ukr. Людмила Михайлівна Павліченко, ven. Людмила Михайловна Павличенко; 19161974) oli neuvostoliittolainen (ukrainalainen) tarkka-ampuja toisen maailmansodan aikana. Pavlitšenkolle kertyi sodan aikana 309 varmistettua tappoa. Tilastojen mukaan hän on tappavin naistarkka-ampuja kautta aikain.[1]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pavlitšenko syntyi Bila Tserkvassa nykyisen Ukrainan alueella 12. heinäkuuta 1916. Hänen isänsä oli tehdastyöläinen ja äitinsä opettaja. Hän oli itsenäinen ja lahjakas oppilas ja ehti käydä peruskoulun 9. luokan loppuun ennen kuin perhe muutti Kiovaan vuonna 1930. Myöhemmin Pavlitšenko kertoi olleensa "poikatyttö", joka oli levoton koululuokassa, mutta erittäin kilpailuhenkinen urheilussa. Hän oli päättänyt, ettei jäisi pojille toiseksi missään lajissa.[2] Keskiasteen koulusta valmistuttuaan Pavlitšenko meni töihin Kiovan asetehtaaseen, jossa hän työskenteli hiomakoneen käyttäjänä. Hän kiinnostui aseista ja liittyi ampumakerhoon, jossa hänestä kehittyi taitava ampuja. Myöhemmin hän liittyi myös puolisotilaalliseen järjestöön, jossa hän harjoitteli muun muassa laskuvarjohyppyä ja riippuliitämistä.[1] Hän voitti sotamarsalkka Kliment Vorošilovin mukaan nimetyllä Vorošilovin tarkka-ampujan merkin (ven. Ворошиловский стрелок) alueellisissa ampumakilpailuissa.[3] Vuonna 1937 Pavlitšenko aloitti opiskelut Kiovan yliopistossa toiveenaan valmistua tutkijaksi ja opettajaksi. Hän harrasti ratajuoksua ja seiväshyppyä sekä otti kursseja tarkka-ampujakoulussa hioakseen ampumataitonsa täydelliseksi.[2]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon heinäkuussa 1941 tuolloin 24-vuotias Pavlitšenko oli Odessassa. Saksalais-romanialaiset joukot etenivät pian alueelle ja Odessan taistelu alkoi. Hän halusi värväytyä armeijaan, mutta naisia ei vielä tuolloin hyväksytty rintamatehtäviin. Häntä yritettiin ohjata pyrkimään sairaanhoitajaksi, mutta hän kieltäytyi. Hän teki kaikkensa päästäkseen armeijaan ja esitteli Vorošilovin tarkka-ampujan merkkiään värvääville upseereille. Elokuussa 1941 hänelle tarjoutui tilaisuus näyttää taitonsa, kun Puna-armeija järjesti improvisoidun pääsykokeen eräällä mäellä lähellä Biljajivkaa, jota se puolusti. Pavlitšenkolle annettiin kivääri ja osoitettiin kaksi romanialaista sotilasta. Hän ampui molemmat ja hänet hyväksyttiin armeijaan. Hän kertoi myöhemmin, että näitä romanialaisia ei laskettu hänen tappolukuunsa, sillä "ne olivat koelaukauksia".[2] Hänet sijoitettiin puna-armeijan 25. "Tšapajevin" kivääridivisioonaan, joka oli nimetty Venäjän sisällissodan aikaisen komentajan Vasili Tšapajevin mukaan. Jo valmiiksi loistavasta ampujasta tuli tarkka-ampuja.[4][1]

Hänelle annettiin käyttöön pulttilukkoinen Mosin-Nagant 1891/30 -tarkka-ampujankivääri, jossa oli neljä kertaa suurentava PE-kiikaritähtäin. Ensimmäisenä päivänään taistelukentällä Pavlitšenko oli pelon lamauttama, eikä kyennyt kohottamaan asettaan. Muutos tapahtui, kun hänen toverinsa ammuttiin. Pavlitšenko muisteli myöhemmin: "Hän oli niin mukava ja iloinen poika, ja hänet vain ammuttiin viereeni. Sen jälkeen mikään ei voinut pysäyttää minua". Myöhemmin samana päivänä hän ampui ensimmäiset viralliset tapponsa, kaksi saksalaista tiedustelijaa.[2][3]

Naisia alettiin hyväksymään puna-armeijaan kasvavassa määrin. Vaikka useimmat sijoitettiin rintaman taakse lääkintä-, ilmatorjunta- ja huoltotehtäviin, naisia palveli taistelukentällä tukevissa tehtävissä, kuten tarkka-ampujina, konekivääriampujina ja kranaatinheitinmiehistöinä sekä taistelutehtävissä kuten panssarivaunujen miehistöinä ja hävittäjälentäjinä.[5]

Hänestä tuli hyvin taitava vihollisen tarkka-ampujien tuhoamisessa. Hän mieltyi puoliautomaattiseen Tokarev SVT 40-kivääriin.[4]

Pavlitšenkon taistelut Odessan seudulla jatkuivat kaksi ja puoli kuukautta. Hän keräsi tililleen 187 varmistettua tappoa. Kun saksalaiset valtasivat Odessan, hänen yksikkönsä vedettiin Sevastopoliin Krimin alueelle. Kesäkuussa 1942 Pavlitšenko haavoittui kranaatinheitintulessa. Siihen mennessä hän oli kerännyt 309 tappoa. Hänestä oli tullut maailmankuulu ja hänet vedettiin pois rintamalta.

Vierailu Yhdysvaltoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pavlitšenko vuoden 1943 postimerkissä.

Pavlitšenko kutsuttiin vierailulle Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Stalin, joka toivoi länsiliittoutuneiden avaavan toisen rintaman saksalaisten hallitsemaan Eurooppaan suostui mielellään lähettämään Pavlitšenkon nostattamaan sotaponnisteluhenkeä liittolaismaihin. Hän saapui Washingtoniin vuoden 1942 lopulla ja hänestä tuli ensimmäinen Neuvostoliiton kansalainen, joka sai kutsun Valkoiseen taloon. Hän tapasi presidentti Franklin Rooseveltin, jonka jälkeen presidentin vaimo Eleanor Roosevelt pyysi Pavlitšenkoa mukaansa kiertämään maata ja kertomaan yhdysvaltalaisille kokemuksistaan naissotilaana taistelussa. Pavlitšenko, joka oli vasta 25-vuotias, mutta haavoittunut jo neljästi suostui auliisti maan ensimmäisen naisen pyyntöön.[2]

Kierroksen alku sujui keskinkertaisesti. Pavlitšenko ei puhunut englantia ja hän joutui turvautumaan tulkkiin. Hän oli selvästi vieraalla maalla, eikä osannut alkuun suhtautua luontevasti kaikkiin hänelle esitettyihin kysymyksiin sekä median seksistiseen asenteellisuuteen. Eräs toimittaja halusi tietää, saavatko venäläiset naiset käyttää meikkiä rintamalla. "Mikään sääntö ei sitä kiellä... mutta kenellä on aikaa huolestua kiiltävästä nenästä kesken taistelun?", Pavlitšenko vastasi. Time-lehti nimesi hänet Tarkka-ampujatytöksi ("Sniper Girl"), josta tuli hänen medianimensä Yhdysvalloissa. Yhdessä lehdessä moitittiin, että Pavlitšenko ei käytä huulipunaa tai meikkiä ja lisäksi hänen oliivinvihreä univormunsa ei oikein pue häntä. Hänen ruokailustaan kirjoitettiin mahdollisesta ylipainosta huolehtivaan äänensävyyn ja taas toisen lehden mukaan hänen pitkä univormuhameensa sai hänet näyttämään pulskalta. New Yorkissa vieraillessaan hän sai lahjaksi supiturkin, jonka eräs toimittaja pelkäsi menevän pilalle, koska "Pavlitšenko Venäjän aroille palattuaan epäilemättä raahaa sen mukanaan taisteluihin."[2]

Lehdistön piikittelyyn kyllästyneenä Pavlitšenko vastasi: "Kannan univormuni ylpeydellä. Siihen on kiinnitetty Leninin ritarikunnan kunniamerkki. Se on sotkeutunut vereen taistelussa. On ilmiselvää, että amerikkalaisille naisille on tärkeintä, että he pukeutuvat silkkisiin alusasuihin omien univormujensa alla. Mitä univormu tarkoittaa?, se heillä on vielä opittavana." Kierroksen edetessä hän löysi vihdoin oman äänensä ja alkoi saavuttaa yleisön jakamattoman mielenkiinnon tarinoillaan lapsuudestaan Neuvostoliitossa sekä taistelusta saksalaisia vastaan. Chicagossa hän kehotti miesvaltaista yleisöä liittymään sotaan: "Olen 25 ja olen tappanut tähän mennessä 309 fasistista miehittäjää. Eikö teistä, hyvät herrat, tunnu siltä, että olette jo tarpeeksi kauan piileksineet selkäni takana". Hänen sanansa otettiin vastaan valtavin aplodein.[2] Palattuaan Neuvostoliittoon häntä ei lähetetty enää rintamalle, mutta hän toimi tarkka-ampujien kouluttajana sodan loppuun asti. Pavlitšenko yleni majuriksi ja hänet nimettiin Neuvostoliiton sankariksi.[4]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ljudmila Pavlitšenkolle omistettu postimerkki vuodelta 1976.

Sodan loputtua Pavlitšenko jatkoi opiskelua Kiovan yliopistossa. Hänestä tuli historioitsija ja hän työskenteli tutkijana Neuvostoliiton laivaston päämajassa. Myöhemmin hän toimi aktiivisesti sotaveteraanikomiteassa. 1957 Eleanor Roosevelt vieraili Neuvostoliitossa ja kävi tapaamassa vanhaa ystävätärtään tämän kahden huoneen asunnossa.[2]

Pavlitšenko kuoli 1974. Hänet haudattiin Novodevitšin hautausmaahan Moskovaan.

Hänen mukaansa nimettiin kalastusalus Ljudmila Pavlitšenko, joka laskettiin vesille 1976. Laiva romutettiin 1996.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pegler, Martin: Out of Nowhere - A History of the Military Sniper. Osprey. ISBN 1-84176-854-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Sakaida, Henry: Heroines of the Soviet Union 1941-45, s. 31-32. Osprey Publishing, 2012. ISBN 1780966512.
  2. a b c d e f g h King, Gilbert: Eleanor Roosevelt and the Soviet Sniper Smithsonian.com (21. syyskuuta 2013). Viitattu 1.2.2015
  3. a b Stronge, Charles: ”Luku: Lyudmila Pavlichenko”, Sniper in Action: History, Equipment, Techniques. Amber Books Ltd, 2014. ISBN 1907446842.
  4. a b c Pegler s. 176-177
  5. Mary Louise O'Brien, evl. Chris Jefferies USAF: Women and the Soviet Military The Air University. (alunp. Air University Review, tammi-helmikuu 1982. Viitattu 1.2.2015
  6. Ljudmila Pavlitšenko Wellandcanal.ca. Viitattu 1.2.2015

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]