Keisarijalokotka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Keisarijalokotka
Crowned Eagle.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Silmälläpidettävä [1]
Silmälläpidettävä
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Päiväpetolinnut Accipitriformes
Heimo: Haukat Accipitridae
Alaheimo: Aquilinae
Suku: Stephanoaetus
Sclater, 1922
Laji: coronatus
Kaksiosainen nimi
Stephanoaetus coronatus
(Linnaeus, 1766)
Levinneisyyskartta
Keisarijalokotkan levinneisyys
Keisarijalokotkan levinneisyys
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Keisarijalokotka Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Keisarijalokotka Commonsissa

Keisarijalokotka eli afrikanapinakotka (Stephanoaetus coronatus) on Afrikassa elävä suuri päiväpetolintu. Se on nykyään sukunsa ainoa laji. Toinen laji oli Madagaskarissa elänyt Stephanoaetus mahery, joka kuoli sukupuuttoon noin 1000 vuotta sitten saarelle tulleiden ihmisten hävitettyä sen saaliseläimet, jättiläismakit.[2]

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarijalokotka Ugandassa

Keisarijalokotkan ruumiinpituus on 80–90 senttiä ja siipiväli jopa 180 senttiä. Koiras painaa 2,7–4,1 kiloa ja naaras 3,1–4,7 kiloa. Se on yksi Afrikan suurimmista ja voimakkaimmista kotkista. Naaras on koirasta suurempi. Sen rinta on myös värikkäämpi kuin koiraan ja siipien alapinnassa on yksi musta juova vähemmän. Pään töyhtö on suurempi koirailla. Laji on värikäs, selkä, siivet ja pää ovat mustat tai tummanruskeat. Rinta on kerman tai punertavan värinen.[3] Se on tummien poikkiraitojen viiruittama. Sillä on metsälinnulle tyypilliset lyhyet, pyöreät ja nopeasti käännettävät siivet.[4] Siipien lentosulkien valkoisella pohjalla kulkee kolme mustaa juovaa. Jalat ovat suuret ja voimakkaat. Höyhenetön alue on väriltään keltainen. Muutoin ne ovat hyvin höyheniset ja viiruiset aina nilkkoihin asti. Silmät ovat keltaiset tai oranssit.[3] Varpaat ovat lyhyet, mutta suurikynsiset. Pyrstö on pitkä ja leveä.[5] Nuoret yksilöt ovat selkäpuolelta vaaleanruskeanharmaita ja höyhenten kärjet ovat valkoiset. Vatsapuoli ja pää ovat valkoiset. Pyrstö on harmaanruskea ja siinä on neljä tummaa juovaa. Silmät ovat harmaansiniset tai ruskehtavat. Nuorten keisarijalokotkien väritys muuttuu vähitellen tummemmaksi ja vahvemmaksi ja ne saavat aikuisen höyhenpuvun 5–6-vuotiaina.[3]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarijalokotkaa tavataan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa melko laikuttaisesti. Lännessä muun muassa Senegalisa ja Liberiassa, idässä Sudanissa ja Etiopiassa ja etelässä Angolassa, Sambiassa, Zimbabwessa, Mosambikissa ja Etelä-Afrikassa.[3] Levinneisyys kattaa 6 500 000 km². Keisarijalokotkien määräksi arvioidaan alle 10 000 yksilöä, mutta se voi olla suurempikin. Laji ei ole uhanalainen.[1] Se on kuitenkin taantumassa metsien hävittämisen ja saaliseläinten liiallisen pyynnin takia. Keisarijalokotkaa on kokonsa maineensa takia vainottu, koska sitä pidetään pienikokoisten karjaeläinten verottajana.[3]

Laji kuuluu Afrikan sopimukseen, joka kieltää keisarijalokotkan pyydystämisen ja tappamisen ilman painavaa syytä. Se kuuluu myös lajin kansainvälistä kauppaa rajoittavaan CITES-sopimukseen. Keisarijalokotka elää monilla suojelualueilla ja jotkin metsänhoitajat suojelevat linnun pesiä koska se rajoittaa nuoria puita vahingoittavien eläinten määrää.[3] Ensimmäinen eläintarhassa syntynyt keisarijalokotkan poikanen kuoriutui San Diegon eläintarhassa Yhdysvalloissa vuonna 1996.[2]

Keisarijalokotkan elinympäristöä ovat metsät ja tiheät metsiköt. Se elää sademetsissä, jokirantametsät ja vuoristometsät ainakin 3000 metrin korkeuteen asti. Se voi ilmestyä myös viljelmille ja pienille metsäsaarekkeille, sekä etsiä ruokaa myös kuivilta savanneilta ja uudismetsistä.[3]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarijalokotkat elävät perheryhminä, joihin kuuluu naaras, koiras ja niiden 1–2 poikasta jotka eivät vielä ole lähteneet omille teilleen.[5] Ne ovat melko äänekkäitä. Koiraat päästävät näytöslentojen aikana läpitunkevaa ja kauas kuuluvaa keeoowee-keeoowee-keeoowee-huutoa. Naaraat puolestaan päästävät khoi-khoi-khoi-ääntä erityisesti pesältä. Siltä tulee myös kimeää kwee-kwee-kwee-ääntä koiraan tuodessa ruokaa pesälle. Tätä ääntä käyttävät myös poikaset.[3]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarijalokotkan yleisin saaliseläin Kibalen kansallispuistossa, Ugandassa on punahäntämarakatti (Cercopithecus ascanius).[6]

Keisarijalokotka voi tappaa monta kertaa itseään suuremman saaliin ja laji onkin Afrikan kotkista voimakkain.[3] Keisarijalokotkan ravinnosta 98 % on nisäkkäitä[5]. Ne syövät erityisesti kädellisiä, mutta etenkin niiden puutteessa myös pieniä antilooppeja, jyrsijöitä, tamaaneja ja mangusteja. Ne syövät myös matelijoita kuten varaaneja ja käärmeitä, sekä lintuja kuten sarvinokkia, kyyhkyjä ja helmikanoja. Toisinaan kotkat käyttävät myös raatoja.[3][5] Kibalen kansallispuistossa, Ugandassa tehdyssä tutkimuksessa huomattiin että tutkittujen keisarijalokotkien ravinnosta 84 % muodostui apinoista ja ne verottivat 2 % apinakannasta joka vuosi. Muita saaliseläimiä olivat sukeltaja-antiloopit, sekä yksittäiset hedelmälepakot, jyrsijät, sivettieläimet ja sarvinokat. Iturin sademetsässä Kongon demokraattisessa kädellisten osuus on 88 % prosenttia.[6] Ne syöksyvät saaliin kimppuun yleensä pudottautumalla oksalta, mutta voivat myös napata saaliin lennosta jos saalis elää puussa tai sitten tappaa sen maassa. Isoimmat saaliit paloitellaan maassa ja lihanpalat kätketään puihin ja siitä riittää syötävää useiksi päiviksi. Keisarijalokotkapari voi saalistaa yhdessä ja jakaa saaliin keskenään.[3] Koiras voi kiinnittää apinoiden huomion itseensä jolloin naaras pääsee yllättämään saaliinsa.[2] Keisarijalokotkan iskiessä kohti apinaa se kääntää jalkansa ja alavartalonsa eteenpäin ja iskee sellaisella voimalla että saalis kuolee melkein heti. Jos apina ei kuitenkaan kuole iskun tuottamasta voimasta, keisarijalokotkan suuret kynnet aiheuttavat kuolettavat vammat eläimen sisäelimille.[7]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarijalokotkat pariutuvat eliniäkseen. Monien muiden petolintujen tapaan koiras esittää naaraille kosintalentoja, joissa se tekee syöksyjä ylös alas. Aina tämän tehtyään se alkaa lepatella siipiään ja kääntää päänsä taakse ja huutaa kovaa noin 30 sekuntia. Jos naaras liittyy mukaan ne voivat ottaa toisistaan kiinni kynsillään ja syöksyä kärrynpyörämäisesti alas päästäen irti vasta vähän ennen maahan syöksyä. Pesällä koiras kosiskelee juoksemalla siivet koholla naaraan ympärillä.[2] Lisääntymiskausi vaihtelee alueittain,[3] mutta yleensä se on heinä-lokakuussa, jolloin sateet ovat loppuneet.[2] Pesä on yleensä suuren puun oksanhaarassa. Sen halkaisija voi olla 2,5 metriä ja syvyys 3 metriä. Se rakennetaan oksista ja muurataan vihreillä lehdillä.[3] Pesä on tavallisesti 12–46 metrin korkeudessa maanpinnasta. Keisarijalokotkapari käyttää pesää useita vuosia kunnes uusi pari perii sen. Pesään lisätään uutta materiaalia joka vuosi.

Naaras munii 1–2 munaa joita haudotaan noin 50 päivää. Sekä koiras että naaras voivat hautoa ja toinen niistä hankkii puolisolleen ruokaa 3–5 päivän välein. Yleensä hautoja on naaras, mutta roolit voivat vaihtua. Jos poikasia kuoriutuu kaksi, vahvempi tappaa sisaruksensa pian kuoriutumisen jälkeen. Yleensä voittaja on ensiksi kuoriutunut. Se saa ensimmäiset 2 kuukautta isältään ruokaa pesälle ja molemmat vanhemmista puolustavat pesää raivokkaasti sitä lähestyviltä tunkeilijoilta. Poikanen saa ensimmäiset sulkansa untuvien tilalle noin 40 päivän iässä ja lajille tyypilliset töyhtösulat noin 2 kuukauden kuluttua. Höyhenpeite on kokonaan kehittynyt 76 päivän päästä kuoriutumisesta. Poikanen alkaa räpytellä siipiään 40–50 päivän ikäisenä vahvistaakseen lentolihaksiaan ja tekee ensilentonsa noin 4-kuukautisena.[2] Pesästä lähdön jälkeenkin vie vähintään 2 kuukautta ennen kuin se saa ensimmäisen saaliinsa. Se on kuitenkin yleensä riippuvainen vanhemmistaan vielä pesästä lähtöä seuraavat 9–12 kuukautta, jolloin se saa ruokaa 3–5 päivän väliajoin ja harjoittelee saalistusta.[2] Pitkän kasvatusajan takia keisarijalokotkapari pystyy pesimään yleensä vain joka toinen vuosi.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b BirdLife International: Stephanoaetus coronatus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.1. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 1.10.2013. (englanniksi)
  2. a b c d e f g San Diego Zoo: San Diego Zoo's Birds Crowned Eagle 2009. San Diego Zoo - Zoological Society of San Diego. Viitattu 3.7.2009.
  3. a b c d e f g h i j k l m n ARKive: Stephanoaetus coronatus - Information - ARKive 2009. Wildscreen. Viitattu 2.7. 2009.
  4. (suom.) Timo Alanko, Tuulikki Lahti ja Kalevi K. Malmström: ZOO Suuri eläinkirja 3, s. 241. WSOY, 1978. ISBN 951-0-08248-1.
  5. a b c d Who Zoo: Crowned Eagle WhoZoo 2009. WhoZoo. Viitattu 3.7.2009.
  6. a b John C. Mitani, William J. Sanders, Jeremiah S. Lwanga, Tammy L. Windfelder: Predatory behavior of crowned hawk-eagles (Stephanoaetus coronatus) in Kibale national park, Uganda (PDF) 2000. Behav ecol Sosiobiol. Viitattu 5.7.2009.
  7. Attenborough, David: ”Luku 4. Lihansyöjät”, Lintujen Elämää, s. 104. Suomentanut Suominen, Teuvo. Otava, 1998. ISBN 951-1-16140-7.