Isoalvejuuri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Isoalvejuuri
Dryopteris expansa.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Sanikkaiset Pteridophyta
Alakaari: Saniaiset Pteridophytina
Luokka: Pteridopsida
Lahko: Polypodiales
Heimo: Alvejuurikasvit Dryopteridaceae
Suku: Alvejuuret Dryopteris
Laji: expansa
Kaksiosainen nimi
Dryopteris expansa
(C. Presl) Fraser-Jenkins & Jermy
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Isoalvejuuri Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Isoalvejuuri Commonsissa

Isoalvejuuri (Dryopteris expansa, syn. D. assimilis, D. austriaca) on suurikokoinen, rehevien ja kosteiden metsien saniainen.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isoalvejuuren lehtiä.

Monivuotisella isoalvejuurella on tiheitten ja usein liuskaisten suomujen peittämä lyhyt maavarsi, joka on pysty tai vaakasuora. Maavarresta kohoaa hieman viistoja, tavallisesti kirkkaanvihreitä, 30–120 cm korkeita lehtiä. Lehden ruoti on noin puolet lehtilavan pituudesta ja ainakin keskeltä tummanruskeiden suomujen peittämä. Lehtilapa on kolmiomaisen puikea ja kolme kertaa parilehdykkäinen. Lehtilavan, lehdyköiden keskiranka ja lehdykät ovat alta harvaan nystykarvaisia. Lehdykät ovat pariosaisia ja niiden muoto vaihtelee puikeista kapeanpuikeisiin. Pikkulehdykät ovat kapeanpuikeita ja pariosaisia, tyvilehdykän ensimmäisen pikkulehdykkäparin alempi pikkulehdykkä on tavallisesti puolet lehdykän pituudesta. Pyöreät itiöpesäkeryhmät sijaitsevat lehdyköiden alapuolella ja ovat munuaismaisen katesuomun peittämiä. Suomessa isoalvejuuren itiöt kypsyvät heinä-elokuussa. Itiöt ovat väriltään vaaleita.[1]

Isoalvejuuri muistuttaa huomattavan paljon etelänalvejuurta (D. dilatata) ja sitä pidettiin pitkään etelänalvejuuren yhtenä muotona.[2] Se muistuttaa myös Suomessa hyvin yleistä metsäalvejuurta (D. carthusiana), mutta isoalvejuuren lehti on isompi, liuskaisempi ja kolmiomaisempi.[3] Isoalvejuuri voi risteytyä etelänalvejuuren kanssa.[4]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isoalvejuuren levinneisyysalue Euroopassa on itäinen. Sitä kasvaa Alpeilta Unkariin ja Romaniaan, ja edelleen pohjoiseen Puolan, Baltian ja Luoteis-Venäjän kautta Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan sekä Skotlantiin. Lajin levinneisyysalue Luoteis-Venäjältä itään on huonosti tunnettu, mutta siitä on havaintoja sieltä täältä Siperiasta. Laajemmin isoalvejuurta tavataan Venäjän kaukoidässä, Korean niemimaalla sekä Japanissa. Pohjois-Amerikassa sitä kasvaa Alaskassa, Etelä- ja Keski-Kanadassa ja Yhdysvaltain itä- ja koilisosissa. Lajia tavataan myös Grönlannissa.[2] Suomessa isoalvejuurta voi tavata koko maasta, mutta laji on vain paikotellen yleinen ja puuttuu kokonaan laajoilta alueilta muun muassa Lapista.[5]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isoalvejuuri on varjokasvi, joka kasvaa tuoreissa, kosteissa ja soistuvissa kangasmetsissä ja lehdoissa, karuhkoissa korvissa, kallionalusissa, kalliontyvilouhikoissa, puronvarsilla ja paljakkavyöhykkeen purouomissa.[6]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isoalvejuuren juurakkoa on käytetty matolääkkeenä. Kasvi on myrkyllinen. Isoalvejuuren, kuten muidenkin alvejuurien, lehtiruotien alaosat ja juurakot sisältävät erityisesti monia myrkyllisiä orgaanisia yhdisteitä kuten fenoleja, floroglusiinia eli 1,3,5-trihydroksibentseenia (C6H3(OH)3, CAS-numero 108-73-6) ja filikshappoa (filixic acid, C36H44O12, CAS-numero 4482-83-1).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Paarlahti, Jouni, Myrkkykasvit. WSOY, 2005. ISBN 951-0-30079-9
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Ekenäs Tryckeri, Ekenäs 2010.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Retkeilykasvio 1998, s. 49–50.
  2. a b Den virtuella floran: Nordbräken (myös levinneisyyskartta) (ruots.) Viitattu 5.10.2011.
  3. Oulun kasvit 2005, s. 153.
  4. Ålands flora 2010, s. 97.
  5. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Isoalvejuuren levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 5.10.2011.
  6. Retkeilykasvio 1998, s. 50.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]