Clarence "Gatemouth" Brown

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
1996, Long Beach Blues Festival

Clarence "Gatemouth" Brown (18. huhtikuuta 192410. syyskuuta 2005) oli yhdysvaltalainen muusikko. Hänet liitetään usein blues-musiikkiin, mutta hän hallitsi myös lukuisia muita tyylejä kuten countryn ja jazzin. Hän oli multi-instrumentalisti, jonka soittimiin kuuluivat kitara, viulu, alttoviulu, mandoliini, huuliharppu ja rummut. Uransa aikana Brown levytti 30 levyä.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vaiheet ja Peacock vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brown syntyi Vintonissa, Louisianassa ja varttui Orangessa, Texasissa. Hänen isänsä oli suosittu muusikko, joka soitti cajunia, bluegrassia ja countryä. Brown kuunteli isänsä soittamien musiikintyylien lisäksi Count Basie, Lionel Hamptonin ja Duke Ellingtonin big bandeja. Hän sai lempinimensä "Gatemouth" (portinsuu) high school opettajaltaan syvän äänensä takia.

Brownin ura ammattimuusikkona alkoi vuonna 1945, jolloin hän soitti rumpuja Texasin San Antoniossa. Suurempaa mainetta Brown alkoi saada vuonna 1947, kun hän oli T-Bone Walkerin keikalla Houstonissa Bronze Peacock nimisellä yökerholla, ja alkoi soittaa pääesiintyjän sairastuttua kitaralla omaa kappalettaan nimeltä "Gatemouth Boogie". Yleisön positiivisen reaktion nähtyään yökerhon pitäjä Don Robey päätti ryhtyä Brownin manageriksi.

Kaksi Aladdin merkille tehtyä singleä eivät menestyneet, jolloin Robey perusti oman Peacock-yhtiönsä. Tälle merkille tehdyt blues-levytykset ovat Brownin uran keskeisintä materiaalia, ja ne on nykyään saatavissa CD:llä nimeltä The Original Peacock Recordings. Brownin oli ensimmäisiä capoa käyttäviä sähkökitaristeja. Monet paikalliset kitaristit, kuten Albert Collins ja Johnny "Guitar" Watson, ottivat Brownin tyylistä merkittäviä vaikutteita omaan soittoonsa. Listamenestystä Brown ei merkittävyydestään huolimatta saanut. Hänen ainoa kotialueen ulkopuolella menestynyt single oli "Mary is Fine" (B-puolella "My Time is Expensive"). Muita merkittäviä blues-kappaleita olivat "She Walked Right in", "Rock my Blues away", "Dirty Work at the Crossroads" sekä instrumentaalit "Boogie Uproar" ja "Gate Walks to Board". Brownin yhteistyö Peacockin kanssa jatkui läpi 1950-luvun aina vuoteen 1960 asti.

Myöhemmät ajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luku oli Brownin pitkällä uralla hiljaisin vuosikymmen. Brown oli aiemmin elänyt Texasissa, mutta muutti 1960-luvulla Nashvilleen ottaakseen osaa R&B-musiikkia sisältäneeseen DJ Bill "Hoss" Allenin juontamaan televisio-ohjelmaan nimeltä The!!!!Beat. Brown toimi ohjelman housebandin johtajana vuonna 1966. Nashvillessä Brown levytti myös muutamia country-singlejä, joista eniten huomiota sai pienelle Hermitage yhtiölle levytetty Little Jimmy Dickens coveri "May the Birds of Paradise Fly Up Your Nose" (1965). 1960-luvun lopulla Brown päätti jättää musiikki-bisneksen taakseen ja muutti New Mexicoon työskentelemään apulaissheriffinä.

1970-luvun alussa bluesia arvostava yleisö kuitenkin veti Brownin Eurooppaan, jossa hän teki kiertueen yhteensä kaksitoista kertaa vuodesta 1971 alkaen. Brownin esittämä musiikki oli nyt monipuolistunut, ja hänen ohjelmistoonsa kuului bluesin lisäksi runsaasti countryä, jazzia ja jopa calypsoa. Merkittäväksi yhteistyökumppanikseen Brown löysi country-muusikko Roy Clarkin, jonka kanssa hän levytti MCA:lle vuonna 1979 albumin Makin' Music. Brownista tuli myös ulkoministeriön valtuuttama Yhdysvaltalaisen musiikin lähettiläs, ja hän sai tässä roolissa tehtäväkseen kierrellä soittamassa myös Itä-Afrikassa. 1970-luvun lopussa Brown muutti New Orleansiin.

1980-luvulla Brown levytti useita levyjä Rounder Recordsille ja Alligator Recordsille, jotka elvyttivät hänen uraansa Yhdysvalloissa. Hän teki tuolla vuosikymmenellä useita kiertueita kotimaassaan sekä ulkomailla soittaen usein 250–300 keikkaa vuodessa. Vuonna 1982 Brown voitti Grammy-palkinnon levystään Alright Again!. Ahkera keikkailu jatkui pitkin 1990-lukua aina Brownin viimeisiin elinvuosiin saakka. Esiintymisiä oli esimerkiksi Australiassa, Uudessa-Seelannissa, entisen Neuvostoliiton maissa sekä myös poliittisten konfliktien repimillä alueilla Keski-Amerikassa sekä Afrikassa. "Ihmiset eivät voi tulla luokseni, joten menen heidän luokseen", Brown selitti.

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 2004 Brownilla diagnosoitiin keuhkosyöpä. Hänellä oli ennestään emfyseema sekä sydänvaivoja, joten hän päätti lääkäreiden kanssa luopua sairauden hoidosta. Ennen kuolemaa Brownia kohtasi kuitenkin vielä tragedia. Hänen tuolloinen kotinsa Louisianan Slidellissä joutui seuraavana vuonna hurrikaani Katrinan tuhoamaksi, ja hänet evakuoitiin lapsuutensa kotiin, Texasin Orangeen. Siellä hän kuoli veljensä talossa 81-vuotiaana 10. syyskuuta. Viimeiseksi levyksi jäi vuoden 2004 lopulla ilmestynyt Timeless.

Brownista oli tullut viimeisten vuosikymmeniensä aikaan erittäin pitkälle arvostettu lukuisia tyylejä taitava muusikko. Kitaransoittoonsa Brownilta vaikutteita saaneita artisteja ovat esimerkiksi Albert Collins, Guitar Slim, J. J. Cale ja Johnny "Guitar" Watson. Frank Zappa piti Brownia jopa lempparikitaristinaan.

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • San Antonio Ballbuster (1948)
  • The Blues Ain't Nothin' (1972)
  • Just Got Lucky (1973)
  • Cold Strange (1973)
  • Sings Louis Jordan (1973)
  • Black Jack (1975)
  • Down South in Bayou County (1975)
  • Gate's on the Heat (1975)
  • Bogalusa Boogie Man (1976)
  • Makin' Music (with Roy Clark) (1979)
  • Alright Again! (1981)
  • One More Mile (1982)
  • Atomic Energy (1984)
  • Pressure Cooker (1985)
  • More Stuff (1985)
  • Real Life (Live) (1987)
  • Texas Swing (1988)
  • Standing My Ground (1989)
  • The Original Peacock Recordings (1990)
  • No Looking Back (1992)
  • Live 1980 (1994)
  • The Best of Clarence Gatemouth Brown, A Blues Legend (1995)
  • Man (1995)
  • A Long Way Home (1996)
  • Gate Swings (1997)
  • Okie Dokie Stomp (1999)
  • American Music, Texas Style (1999)
  • Guitar in My Hand (2000)
  • Okie Dokie (2000)
  • The Definitive Black & Blue Sessions: Sings Louis Jordan (2001)
  • Back to Bogalusa (2001)
  • His First Recordings: 1947–1951 (2002)
  • 1947–1951 (2002)
  • Hot Club Drive (2003)
  • Timeless (2004)
  • 1952–1954 (2005)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]