Bifurkaatiojärvi
Sivulta puuttuu 
Bifurkaatiojärvi on järvi, josta vedet laskevat kahteen eri suuntaan. Siellä, missä on bifurkaatiojärviä, vedenjakaja ei ole yksiselitteisesti määriteltävissä. Järvibifurkaatioiden ohella on olemassa myös jokibifurkaatioita, kun joen virtaus haarautuu kahtaalle.[1]
Tunnettuja ja samalla suurimpia bifurkaatiojärviä Suomessa ovat Karvianjoen vesistöön kuuluvat Isojärvi ja Inhottu Satakunnassa sekä Lummenne ja Vesijako Keski-Suomen Kuhmoisissa ja Päijät-Hämeen Padasjoella. Ensinmainituilla on kummallakin kaksi lasku-uomaa, joista vedet päätyvät Selkämereen. Viimemainituista kummastakin toinen laskujoki johtaa Päijänteeseen ja edelleen Kymijokea pitkin Suomenlahteen, toinen taas Hauhon reittiin ja lopulta Pyhäjärven ja Kokemäenjoen kautta Pohjanlahteen. Aiemmin Karvianjoen vesistöön kuului myös kolmas bifurkaatiojärvi, Torajärvi Noormarkussa, mutta järven kuivatuksen myötä tämä järvibifurkaatio hävisi. Vesijaon ja Lummenen muodostamaan järvisysteemiin kuuluu kolmantena järvenä Vehkajärvi johon sen yläpuolinen bifurkaatiojärvi Lummene laskee, ja joka puolestaan laskee bifurkaatiojärvi Vesijakoon.[1][2]
Bifurkaatiojärvenä mainitaan ainakin vanhemmissa lähteissä myös Suomen, Ruotsin ja Norjan rajalla sijaitseva Koltajärvi. Sillä on pääasiallinen lasku-uoma Norjanmereen laskevan Singalanjoen kautta mutta toinen pienempi lasku-uoma on mainittu olevan myös Kuohkimajärveen Suomen puolelle ja täältä edelleen Kilpisjärven kautta Tornionjoen vesistöön.[3][4] Myös nykyisessä Suomen vesistöaluejaossa Koltajärvi on merkitty jakautumaan Tornionjoen vesistön ja Singalanjoen vesistön valuma-alueiden kesken.[5][6]
Ennen myös Sotkamon Kalliojärvi Maanselällä oli bifurkaatiojärvi. Silloin vedet laskivat siitä sekä Oulujoen vesistön kautta Pohjanlahteen että Pielisen ja Vuoksen vesistön kautta Laatokkaan. Nykyisin vedet laskevat sieltä ainoastaan Oulujoen suuntaan.
Bifurkaatiovaiheita on geologisen historian aikana sisältynyt myös monien muitten, suurtenkin järvien kehityshistoriaan. Eräs tällainen on Ähtärinjärvi, joka muodosti bifurkaation 1700 vuoden ajan 3200–1500 vuotta sitten.[7]
Lähteet [muokkaa]
- ↑ a b Kuusisto, Esko (1984). Suomen vesistöjen bifurkaatiot. Terra 96:4, 253–261.
- ↑ Ekholm, Matti: Suomen vesistöalueet. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja – Sarja A 126. Helsinki: Vesi ja Ympäristöhallitus, 1993. ISBN 951-47-6860-4.
- ↑ Retkiä Länsi-Lapissa, s. 5–6. Helsinki: Suomen Matkailijayhdistys, 1926. Teoksen verkkoversio (viitattu 2.10.2012).
- ↑ Tietosanakirja. 6. osa, hakusana Muonionjoki. Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1914. Teoksen verkkoversio (viitattu 7.10.2012).
- ↑ Liitekartat teoksessa Ekholm, Matti: Suomen vesistöalueet. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja – Sarja A 126. Helsinki: Vesi ja Ympäristöhallitus, 1993. ISBN 951-47-6860-4.
- ↑ Karttaikkuna Paikkatietoikkuna. Maanmittauslaitos. Viitattu 15.3.2013.
- ↑ *Seppä, Heikki & Matti Tikkanen: Land uplift-driven shift of the outlet of Lake Ähtärinjärvi, western Finland, s. 5–18. Bulletin of the Geological Society of Finland, Vol. 78. Helsinki: Suomen geologinen seura, 2006. artikkelin verkkoversio (pdf) (viitattu 10.8.2010). (englanniksi)
Aiheesta muualla [muokkaa]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bifurkaatiojärvi Wikimedia Commonsissa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta 
