Vuk Karadžić

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vuk Stefanović Karadžić (1787-1867)
Vuk Karadžićin synnyinkoti

Vuk Stefanović Karadžić (serb. Вук Стефановић Караџић; 7. marraskuuta (J: 26. lokakuuta) 1787 Tršić7. helmikuuta 1864 Wien) oli serbialainen kirjailija ja lingvisti. Hän on merkittävin serbian kirjakielen uudistaja.

Vuonna 1818 Karadžić julkaisi serbian kielen kieliopin, joka loi pohjan nykyisille serbian, kroatian ja bosnian kielille (tunnettiin aikaisemmin yhdessä nimellä serbokroaatti). Karadžić standardisoi kieleen kyrilliset aakkoset, jotka noudattavat tiukasti fonetiikan periaatteita. Karadžićin tunnettu motto oli "Пиши као што говориш и читај како је написано" (Piši kao što govoriš, čitaj kao što je napisano, Kirjoita kuten puhutaan, lue kuin se on kirjoitettu). Hän myös etäännytti serbian kirjakieltä serbialaisesta ja venäläisestä kirkkoslaavista ja toi sitä lähemmäksi kansan kieltä.

Karadžić julkaisi myös perinteisiä serbialaisia kertomuksia, serbialaista eeppistä runoutta ja sanakirjoja, jotka hän kokosi kierrettyään Balkanilla. Hän käänsi myös Uuden testamentin serbiaksi.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karadžić syntyi vanhemmille Stefan ja Jegda (omaa sukuaan 'Zrnić') Tršićin kylässä lähellä Loznicaa Serbiassa, joka tuolloin kuului Ottomaanien valtakuntaan. Hänen perheensä oli asettunut Drobnjacista ja hänen äitinsä oli syntynyt Ozrinićissa, Nikšićissä (nykyään Montenegrossa). Hänen perheessään oli korkea lapsikuolleisuus, joten hän sai nimen Vuk ('susi'), jotta noidat ja pahat henget eivät vahingoittaisi häntä (perinteisesti nimi 'Vuk' annettiin vahvistamaan kantajaansa).

Koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuk Karadžić oli onnekas ollessaan sukua Jevta Savić Čotrićille, ainoalle lukutaitoiselle paikalliselle, joka opetti hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Karadžić jatkoi opiskeluaan Loznicassa Tronošan luostarissa. Hän oppi siellä kalligrafian käyttäen ruokoa kynän sijaan ja ruutiliu'osta musteena. Oikean paperin sijaan hän oli onnekas, jos löysi patruunan kääreitä.  Luostarissa ollessaan Karadžićin täytyi viettää suurin osa ajastaan karjasta huolehtien opiskelemisen sijaan, joten hänen isänsä laittoi hänet palaamaan kotiin. Sillä välin, serbien ensimmäinen kansannousu (Ottomaanien valtakuntaa vastaan) oli syttynyt vuonna 1804. Epäonnistuttuaan pyrkimyksissään päästä Sremski Karlovcin lukioon, jonne 19-vuotias Karadžić oli liian vanha, hän muutti Petrinjaan, viettäen siellä muutaman kuukauden opiskellen latinaa ja saksaa. Myöhemmin hän muutti Belgradiin tavatakseen arvostetun tutkijan Dositej Obradovićin ja pyytääkseen häneltä tukea opintoihinsa, mistä Obradović kieltäytyi. Pettynyt Karadžić matkusti Jadariin ja alkoi työskennellä Jakov Nenadovićin kirjurina. Kun Belgradin yliopisto (tunnetaan paremmin nimellä Grande École tai Velika skola) perustettiin, Karadžić oli yksi sen ensimmäisistä opiskelijoista.

Myöhempi elämä ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian tämän jälkeen Karadžić sairastui ja matkusti Pestiin ja Novi Sadiin saadakseen hoitoa jalalleen siinä onnistumatta. Karadžić palasi myöhemmin Serbiaan, mutta ottomaanien hävittyä kapinallisille vuonna 1813, hän joutui muuttamaan Wieniin. Siellä hän tapasi kokeneen, slavistiikasta kiinnostuneen kielitieteilijän Jernej Kopitarin. Kopitarin vaikutus auttoi Karadžićia serbian kielen ja ortografian uudistuksessa. Toinen tärkeä vaikuttaja oli Sava Mrkalj.

Vuosina 1814 ja 1815, Vuk julkaisi kaksi volyymia teoksestaan "Srpske Narodne" (suom. Serbialaiset kansanlaulut). Myöhemmin teosta julkaistiin neljä, sitten kuusi, ja lopulta yhdeksän osaa. Laajoissa painoksissaan, laulut kiinnittivät huomiota halki Euroopan ja Amerikan. Goethe kuvaili niiden olevan "erinomaisia" ja "vetävän vertoja Salomonin Laulujen laululle".

Karadžić jatkoi laulujen keräämistä 1830-luvulle saakka. Hän saapui Montenegroon syksyllä 1834. Huonovointisuutensa vuoksi hän vietti talven Kotorinlahdella ja palasi keväällä 1835. Kotorinlahdella asuessaan Karadžić tapasi Risanissa syntyneen Vuk Vrčevićin. Vrčevićistä tuli Karadžićin uskollinen työtoveri, joka lähetti keräämiään kansanlauluja ja -tarinoita Karadžićille Wieniin useiden vuosien ajan. Toinen yhtä ahkera Karadžićin avustaja oli Boka Kotorskasta kotoisin oleva pappi Vuk Popović. Vrčević ja Popović olivat molemmat Vukin epäitsekkäitä avustajia etnografisen, kansanperinteisen ja leksikaalisen materiaalin kokoamisessa.

Monument to Vuk Karadžić, Belgrade.

Suurinta osaa Karadžićin teoksista oli kielletty julkaisemasta Serbiassa ja Itävallassa Miloš Obrenovićin hallinnon aikaan. Poliittisesta näkökulmasta katsoen Obrenović piti Karadžićin teoksia potentiaalisena uhkana useasta syystä. Yksi niistä oli joidenkin teosten sisältö, jonka oli mahdollista herättää kansassa isänmaallisuutta ja vapaudentahtoa, ja saada heidät nousemaan turkkilaisia vastaan. Tästä puolestaan olisi ollut haittaa Obrenovićille, joka oli hiljattain onnistunut neuvottelemaan rauhan ottomaanien kanssa. Montenegrossa Njegošin painokoneessa ei käytetty vanhentunutta "kovaa merkkiä"; toisin sanoen, se noudatti Karadžićin ortografiaa. Obrenović paheksui Njegošin päätöstä luopua merkistä, joka oli aiheuttanut erimielisyyttä, myös kirkolliseen hierarkiaan liittyen. Karadžićin teokset saivat kuitenkin osakseen arvostusta ja tunnustusta muualla, etenkin Venäjällä. Tämän lisäksi tsaari myönsi Karadžićille täyden eläkkeen vuonna 1826.

Karadžić kuoli Wienissä ja jätti jälkeensä tyttärensä maalaaja ja kirjailija Mina Karadžićin, sekä poikansa upseeri Dimitrije Karadžićin. Hänen luunsa siirrettiin Belgradiin vuonna 1897 ja haudattiin kunnianosoituksin Dositej Obradovićin viereen.

Työt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielelliset uudistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karadžić uudisti serbian kirjakieltä ja standardisoi serbian kyrillisen aakkoston tiukan foneettisen periaatteen mukaan, joka perustui saksan kieleen ja Jan Husin tšekin kielen aakkostoon. Karadžićin uudistukset modernisoivat serbian kirjakieltä ja etäännyttivät sitä serbialaisesta ja venäläisestä kirkkoslaavista tuoden sitä lähemmäksi kansan puhetta, erityisesti itäisen Hertsegovinan murretta jota hän itse puhui. Karadžić oli Đuro Daničićin ohella vuoden 1850 Wienin kirjallisuussopimuksen tärkeimmät serbialaiset allekirjoittajat. Sopimus oli itävaltalaisten viranomaisten rohkaisema ja se loi pohjan serbian kielelle, monille sen muodoille joita serbit käyttävät nykyään Serbiassa, Montenegrossa, Bosnia ja Hertsegovinassa ja Kroatiassa. Karadžić myös käänsi Uuden testamentin serbiaksi, joka julkaistiin 1868. Vukovialainen vaikutus tuntui kielessä vuosisadan loppuun asti. Sitä ennen serbit saavuttivat itsenäisyyden vuonna 1878, ja kansallinen kulttuuri alkoi kukoistaa Belgradissa ja Novi Sadissa. Huolimatta Wienin sopimuksesta serbit kehittivät ekavialaisen aksentin, jota puhuttiin heidän kahdessa kulttuurisessa pääkaupungissaan ja jota myös serbien suuri enemmistö puhui.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielellisten uudistustensa lisäksi Karadžić myös edisti suullista kirjallisuutta, jossa hän käytti talonpoikaiskulttuurria lähteenä. Johtuen hänen talonpoikaisesta kasvatuksestaan hän voimakkaasti samastui talonpoikaiseen suulliseen kirjallisuuteen, kooten siitä kansanlauluja, satuja ja sanontoja. Vaikkei Karadžić tuskin pitänytkään talonpoikaiselämää romanttisena, hän kuitenkin piti sitä serbialaisen kulttuurin olennaisena osana. Hän keräsi useita nidoksia kansan proosaa ja runoutta, johon kuuluu kirja yli sadasta lapsena oppimastaan lyyrisestä ja eeppisestä laulusta, jotka hän kirjoitti ylös ulkomuistista. Hän myös julkaisi ensimmäisen kansankielisen serbian sanakirjan. Hän sai töihinsä vähän rahallista apua ja eli ajoittain köyhyydessä, vaikka ruhtinas Miloš Obrenović myönsi hänelle eläkkeen elämänsä viimeiseksi yhdeksäksi vuodeksi. Joissakin tapauksissa Karadžić salasi sen tosiasian, että hän ei vain kerännyt kansanrunoutta suullisen kirjallisuuden pohjalta, vaan myös kirjoitti puhtaaksi muiden Sremin alueen keräilijöiden käsin kirjoitettuja laulukirjoja.[1]

Ei-kielelliset työt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisten ansioidensa lisäksi Vuk Karadžić antoi panoksensa Serbian antropologialle yhdistäen siihen sen aikaisen etnografian. Hän jätti jälkeensä muistiinpanoja ihmiskehon fyysisistä muodoista etnografisten muistiinpanojen lisäksi. Hän otti käyttöön kirjakieleen rikkaan terminologian ruumiin osista (aina päästä varpaisiin). Näitä termejä käytetään edelleen niin tieteessä kuin arkikielessä. Hän antoi muiden asioiden lisäksi oman tulkintansa kytköksistä ympäristön ja asukkaiden välillä, sisältäen osat ravinnosta, asuinoloista, hygieniasta, sairauksista ja hautaamistavoista. Tämä puoli Vuk Karadžićista ei ole niin tunnettua.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. (1965) Prilozi za književnost, jezik, istoriju i folklor (in Serbian). Државна штампарија Краљевине Срба, Хрвата и Словенаца, 264. Viitattu 19 January 2012. 
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Vuk Stefanović Karadžić