Villages de liberté
Villages de liberté (”vapauden kylät”) oli Ranskan siirtomaahallinnon vapautettuja orjia varten Länsi-Afrikkaan 1800-luvun lopulla perustamista asutuksista käytetty nimitys.
Ensimmäiset vapautettujen orjien asutukset perustettiin Gabonin Librevilleen ja Saint-Louisin lähelle Senegaliin sen jälkeen kun Ranska oli virallisesti lakkauttanut orjuuden vuonna 1848. Länsiafrikkalaiseen kulttuuriin kuulunut orjuus jatkoi olemassaoloaan, ja siirtomaavallan laajentuessa 1880-luvulla ranskalaiset valjastivat sen käyttöönsä.[1]
Ranskan armeija ja siirtomaahallinto tarvitsi afrikkalaista työvoimaa varsinkin kantajiksi tärkeimpien kulkureittien varrella. Kantajien värvääminen pakkotyöhön herätti vastustusta paikallisen väestön taholta, ja ongelman ratkaisuksi löydettiin ranskalaisten miehittämälle alueelle paenneet tai isänniltään takavarikoidut orjat.[1]
Vapautettujen orjien asutusten perustaminen alkoi Kitasta vuonna 1885. Nimitystä village de liberté käytettiin ensimmäisen kerran Joseph Gallienin Kayesiin perustamasta kylästä vuonna 1888. ”Vapauden kylät” sijaitsivat varuskuntien lähellä ja kulkureittien varrella etupäässä Ranskan Sudanissa Bakelin, Gaon ja Bouakén muodostaman kolmion alueella. Niitä oli myös Senegalissa, Guineassa, Norsunluurannikon pohjoisosassa, nykyisessä Burkina Fasossa ja Nigerissä, mutta ei juurikaan orjuuden säilyttäneessä Mauritaniassa tai muualla Ranskan afrikkalaisissa siirtomaissa. Vuonna 1895 kyliä oli 44 ja niissä 7 931 asukasta. Vuonna 1905 kaikissa turvapaikoissa oli 10 000–20 000 asukasta, ja vuonna 1925 entisiä ja nykyisiä turvapaikkoja laskettiin olleen yhteensä 125. Joitakin asutuksia perustivat siirtomaahallinnon lisäksi myös kristityt lähetyssaarnaajat.[1]
Paennut orja sai vapautustodistuksen yleensä kolme kuukautta turvapaikkaan saapumisensa jälkeen. Hänet voitiin myös luovuttaa korvausta vastaan entiselle isännälleen, sukulaisilleen, eurooppalaisille siirtolaisille tai lähetyssaarnaajille. Naiset joutuivat usein alkuasukassotilaiden ja virkamiesten seksiorjiksi. ”Vapauden kylät” toimivat siirtomaahallinnon työvoimareserveinä, ja niiden asukkaat olivat työvelvollisia yleensä yhden tai kahden vuoden ajan.[1]
”Vapauden kylien” oloja säätelivät siirtomaaviranomaisten usein keskenään ristiriitaiset määräykset, eikä niitä koskevaa lainsäädäntöä ollut olemassa. Siirtomaahallinto jätti ne taloudellisesti lähes oman onnensa nojaan, ja asukkaiden ainoa etuisuus oli vapautus henkilöveron maksamisesta. Elämä kylissä oli vaikeaa, ja niiden asukkaat pyrkivät usein karkaamaan muualle. Islamilaistuneet afrikkalaiset ja ranskalaiset suhtautuivat vapautettuihin orjiin halveksuen, ja käytännössä heidän asemansa ei ollut juuri entistä parempi.[1]
Länsi-Afrikan valloituksen ja parempien liikenneyhteyksien myötä ”vapauden kylät” menettivät merkityksensä 1900-luvun vaihteessa. Orjuus lakkautettiin Ranskan Länsi-Afrikassa virallisesti vuonna 1905, mutta sen vaikutus näkyy vielä nykyäänkin afrikkalaisissa yhteiskunnissa syrjintänä ja epätasa-arvona. Viranomaisten määräämä pakkotyö lakkautettiin Ranskan siirtomaissa vuonna 1946.[1]