Veriplasma

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ihmisen plasmaa, joka on hyydytetty lisäämällä siihen kudostekijää. Geelimäinen hyytymä on kyllin vahva pitämään sisässään teräspallon.

Veriplasma tai vain plasma on veren kellertävä nestemäinen osa, josta puuttuvat verisolut.[1]

Plasmaa saadaan, kun verinäytteen hyytyminen estetään lisäämällä siihen sopivaa antikoagulanttia, kuten EDTA:a, sitraattisuoloja, hepariinia tai hirudiinia. Sitten näyte lingotaan näyteastiassa sentrifuugilla. Tällöin näyte jakautuu näyteastian pohjalle sakaksi, jossa ovat verisolut, ja nestemäiseksi plasmaksi. Plasma otetaan talteen ja siitä voidaan esimerkiksi mitata joidenkin aineiden pitoisuuksia. Niiden poiketessa normaalipitoisuuksista eli viitearvoista, voidaan henkilöllä, jolta verinäyte on otettu, ehkä todeta jokin sairaus. Kokeita voidaan tehdä myös veriseerumille, joka on muuten sama asia kuin veriplasma, mutta seerumin annetaan hyytyä täysin ennen sentrifugointia. Seerumista puuttuvat siksi jotkin hyytymistekijät, kuten fibrinogeeni.[2] Plasmaa kerätään myös luovutetusta verestä tai erikseen (katso hemafereesi), jotta siitä voidaan eristää eri proteiineja, kuten vaikkapa hyytymistekijöitä verenvuototautien hoitoon.[3]

Koostumus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monilla nisäkkäillä veren tilavuudesta yli 50 prosenttia on plasmaa. Ihmisillä tämä osuus on 55 prosenttia. Ihmisten plasman tilavuudesta on noin 91 prosenttia vettä ja 7 prosenttia proteiineja.[1] Proteiineja on normaalisti 5.5–8.9 milligrammaa per desilitra plasmaa. Tästä massasta noin 60 prosenttia on albumiinia, 36 prosenttia erilaisia globuliineja (kuten hemoglobiineja, myoglobiinia ja vasta-aineita) ja 4 prosenttia fibrinogeeniä.[4] Plasmassa on ioneita, kuten kalsiumia, natriumia ja kaliumia.[2] Siinä on myös monia aineenvaihduntatuotteita, joista isoimman pitoisuuden omaavat glukoosi (verensokeri), kolesteroli, melaniinit, urea ja ATP, joista kunkin pitoisuus on noin 3–5 millimoolia per litra plasmaa. Plasmassa on muitakin aineenvaihduntatuotteita, kuten hormoneita. Esimerkkejä ovat tyreotropiini, testosteroni ja estradioli. Plasmassa on lisäksi jäämiä DNA:sta, RNA:sta, viruksista, bakteereista ja muista mikrobeista.[1]

Vaikka plasmassa ei määritelmän mukaan ole verisoluja, jää plasmanäytteisiin käytännössä usein hieman verisoluihin kuuluvia verihiutaleita. Niitä on usein noin 3 000–4 000 per mikrolitra.[5] Lisäksi on olemassa verihiutalerikasta plasmaa (PRP), jota käytetään tiettyjen vammojen parantumisen nopeuttamiseen. Tällaiseen on plasman lisäksi eri sentrifugointitekniikoin kerrytetty non 2.5–8 kertaa enemmän hiutaleita, kuin mitä on käsittelemättömässä veressä. Veressä on 50 000–450 000 hiutaletta per mikrolitra.[6]

Väri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Normaalisti plasman väri vaihtelee heikon keltaisesta tummankeltaiseksi. Keltaisuus johtuu bilirubiinista, karotenoideista, hemoglobiineista ja transferriineistä.[7] Plasma voi poikkeustapauksissa olla oranssia, vihreää tai ruskeaa. Vihreys voi johtua esimerkiksi keruloplasmiinista tai sulfonamideja kehossa muodostavista lääkkeistä, jotka johtavat sulfhemoglobiinin muodostumiseen.[8] Tummanruskea tai -punertava väri voi johtua hemolyysistä, jossa hajonneista punasoluista vapautuu tumman värin antavaa methemoglobiinia.[9] Plasma voi myös olla läpinäkyvää tai sameaa. Sameus johtuu yleensä plasman suuresta lipidipitoisuudesta, kuten kolesterolista ja triglyserideistä.[10]

Vasen: hyperlidemiaa potevan sameaa plasmaa. Oikea: normaalia plasmaa.

Plasman edut diagnostiikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikkia kokeita ei voida tehdä veriplasmalle, eikä kaikkia veriseerumille. Vaikka jokin koe voitaisiin tehdä kummalla tahansa, voi toisen käyttö olla käytännöllisempää.[2] Plasman ja seerumin lisäksi jotkin mittaukset voidaan tai on pakko tehdä suoraan verestä, kuten verisolujen lukumäärien laskeminen virtaussytometrialla.[11]

Plasman edut Seerumin edut
Plasman valmistus on nopeampaa, sillä sitä ei hyydytetä. Seeruminäytteen hyytymistä tulee odottaa vähintään 30 minuuttia ennen sentrifugointia.[2] Hyytymisaikaa voidaan tosin nopeuttaa vain muutamiin minuutteihin lisäämällä seeruminäytteeseen trombiinia tai vastaavia aineita.[12] Plasmaan lisätyt antikoagulantit voivat häiritä mittausta osin ennakoitavin tai ennalta-arvaamattomin tavoin. Niiden suolat voivat tuoda näytteeseen kationeja, kuten NH4+, Li+, Na+ ja K+.[2] Antikoagulanteissa voi olla myös tuntemattomina epäpuhtauksia juuri niitä aineita, joita on tarkoitus mitata (esim. lyijy ja alumiini).[13] Antikoagulantteina voidaan käyttää kelaattoreita, kuten EDTA:a tai sitraattisuoloja, jotka sitovat itseensä verestä hyytymistä edistäviä kalsiumioneita (katso γ-karboksiglutamiinihappo), mutta myös muita ioneita. Kelaattorit voivat siksi häiritä ioneita vaativien entsyymien pitoisuuden mittausta niiden katalyyttisen aktiivisuuden kautta. EDTA sitoo esimerkiksi sinkkiä estäen siten sinkin kofaktorikseen vaativan alkalisen fosfataasin aktiivisuusmittauksen. Antikoagulantit voivat myös muuttaa verisolujen sisä- ja ulkopuolen välisiä ionipitoisuuksia ennen kuin solut ehditään sentrifugoimaan pois plasmasta.[2]
Plasmaa saadaan saman kokoisesta näytteestä noin 15–20 prosenttia suurempi tilavuus kuin seerumia, sillä plasmasta ei poisteta tilavuutta lisääviä hyytymistekijöitä.[2] Antikoagulanttiliuosten lisäyksessä voi sattua mittausvirhe, jolloin niihin tulee tuntematon tilavuus liuosta. Mittaus on tällöin pilalla.[13]
Seerumin valmistukseen vaadittu hyytyminen voi lisätä tai vähentää joidenkin aineiden pitoisuuksia seerumissa, jolloin tulos vääristyy. Solut esimerkiksi kuluttavat hyytymisen aikana glukoosia (verensokeria). Lisäksi hyytymisessä verihiutaleet vapauttavat sisältään muun muassa kaliumia, fosfaatteja ja aspartaattiaminotransferaasia, jolloin niiden pitoisuudet kasvavat.[2] Seeruminäytteissä on pienemmät valmistuskulut, sillä niihin ei lisätä antikoagulantteja.[13]
Plasma voi antikoagulanttien lisäyksestä huolimatta muodostaa pieniä hyytymiä, jos antikoagulantti ei sekoitu kunnolla näytteeseen. Tällöin mitattavan näytteen koostumus ei ole tasainen, eikä mittaustulos ole tarkka.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c M Kersaudy-Kerhoas, E Sollier: Micro-scale blood plasma separation: from acoustophoresis to egg-beaters. Lab on a Chip, 2013, 13. vsk, nro 17, s. 3323–3346. PubMed:23824514. doi:10.1039/c3lc50432h. ISSN 1473-0189. Artikkelin verkkoversio.
  2. ↑ a b c d e f g h G Banfi et al: Use of anticoagulants in diagnostic laboratory investigations. World Health Organization, 2002. Artikkelin verkkoversio.
  3. ↑ M Hotchko, P Robert: Recent market status and trends of fractionated plasma products. Annals of Blood, 2018, 3. vsk, nro 2. ISSN 2521-361X. Artikkelin verkkoversio.
  4. ↑ LR Engelking et al: Textbook of veterinary physiological chemistry, s. 21-24. 3. painos. Elsevier, 2015. ISBN 9780123919090. doi:10.1016/B978-0-12-391909-0.50004-9.
  5. ↑ AD Michelson et al: Platelets, s. 402. 4. painos. Elsevier, 2019. ISBN 9780128134566. doi:10.1016/B978-0-12-813456-6.00022-9.
  6. ↑ BJ Cole et al: Platelet-rich plasma. Sports Health, 2010, 2. vsk, nro 3, s. 203–210. PubMed:23015939. doi:10.1177/1941738110366385. ISSN 1941-7381. Artikkelin verkkoversio.
  7. ↑ NM Elkassabany et al: Green plasma—revisited. Anesthesiology, 2008, 180. vsk, nro 4, s. 764–765. PubMed:18362615. doi:10.1097/ALN.0b013e3181672668. ISSN 0003-3022. Artikkelin verkkoversio.
  8. ↑ A Mani, AP Poornima, D Gupta: Greenish discoloration of plasma: is it really a matter of concern? Asian Journal of Transfusion Science, 2019, 13. vsk, nro 1, s. 1–2. PubMed:31360002. doi:10.4103/ajts.AJTS_117_18. ISSN 0973-6247. Artikkelin verkkoversio.
  9. ↑ MT Tesfazghi et al: What's causing this dark brown plasma? The Journal of Applied Laboratory Medicine, 2019, 4. vsk, nro 1, s. 125–129. PubMed:31639715. doi:10.1373/jalm.2018.026633. ISSN 2475-7241. Artikkelin verkkoversio.
  10. ↑ N Agnihotri, L Kumar: Turbid plasma donations: need for quantification. Asian Journal of Transfusion Science, 2014, 8. vsk, nro 2, s. 78–79. PubMed:25161342. doi:10.4103/0973-6247.137436. ISSN 0973-6247. Artikkelin verkkoversio.
  11. ↑ EJ Vera et al: Standardisation of flow cytometry for whole blood immunophenotyping of islet transplant and transplant clinical trial recipients. PLoS ONE, 2019, 14. vsk, nro 5. PubMed:31116766. doi:10.1371/journal.pone.0217163. ISSN 1932-6203. Artikkelin verkkoversio.
  12. ↑ M Kocijancic, J Cargonja, A Delic-Knezevic: Evaluation of the BD Vacutainer® RST blood collection tube for routine chemistry analytes: clinical significance of differences and stability study. Biochemia Medica, 2014, 24. vsk, nro 3, s. 368–375. PubMed:25351355. doi:10.11613/BM.2014.039. ISSN 1330-0962. Artikkelin verkkoversio.
  13. ↑ a b c d D Uges: Plasma or serum in therapeutic drug monitoring and clinical toxicology. Pharmaceutisch Weekblad, 1988, 10. vsk, nro 5, s. 185–188. doi:10.1007/BF01956868. ISSN 1573-739X. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Veriplasma&oldid=19284441”