Antikoagulantit

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Antikoagulantti)
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Verenohentajat eli antikoagulantit ovat lääkeaineita, jotka hidastavat veren hyytymiseen johtavia kemiallisia reaktioita. Verenohennuslääkehoito voidaan aloittaa, jos potilaalla on lisääntynyt taipumus veren hyytymien muodostumiseen, valtimonkovettumatauti tai juuri läpikäyty leikkaus. Nämä lääkkeet eivät liuota jo muodostuneita hyytymiä, mutta ehkäisevät niiden kasvua ja uusien muodostumista.

Tavallisin syy pysyvään verenohennuslääkehoitoon on pitkäaikainen eteisvärinä. Myös sydämen mekaaninen keinoläppä vaatii pysyvää verenohennushoitoa.

Verenohentajia voidaan käyttää myös rotanmyrkyissä, ja muissa vastaavissa käyttötarkoituksissa, joissa myrkytys perustuu eläimen sisäiseen verenvuotoon.[1]

Jaottelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verenohentajat voidaan jakaa välittömästi vaikuttaviin verenohentajiin, jotka estävät aktivoituneita hyytymistekijöitä, ja välillisesti vaikuttaviin verenohentajiin, jotka vaikuttavat hyytymistekijöiden muodostukseen maksassa. Välittömästi vaikuttavia verenohentajia ovat hepariini ja siitä valmistetut pienimolekyyliset hepariinit (LMWH, low molecular weight heparins) kuten enoksapariini ja daltepariini, hyytymistekijä X:ään vaikuttavat fondaparinuuksi ja rivaroksabaani sekä hyytymistekijä II:een (trombiiniin) vaikuttava dabigatraani. Hyytymistekijöiden muodostumista maksassa estävistä lääkkeistä tärkein on varfariini.

Verenohentajat kuuluvat verisuonitukkeumia estäviin eli antitromboottisiin lääkeaineisiin, joissa on kaksi muutakin alaluokkaa: verihiutaleisiin vaikuttavat valtimotukoksia ennalta ehkäisevät lääkkeet, esimerkiksi asetyylisalisyylihappo, dipyridamoli, klopidogreeli, prasugreeli ja tikagrelori sekä liuotushoidossa käytettävät plasminogeenin aktivaattorit, joita ovat esimerkiksi streptokinaasi, alteplaasi, reteplaasi ja tenekteplaasi. Hyytymisjärjestelmään vaikuttaviin lääkkeisiin kuuluvat tukkeumanestäjien lisäksi verenvuotoa hillitsevät eli antifibrinolyyttiset lääkkeet, kuten traneksaamihappo, jota käytetään esimerkiksi leikkauksissa. Se estää plasminogeenia aktivoitumasta plasmiiniksi. [2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kalle Hoppu ja Suvi Pajarre-Sorsa: Antidootit ja muut myrkytyslääkkeet – mitä mistä milloin (PDF) (s. 485-493) Duodecim. 2004. Duodecim lehti (terveyskirjasto.fi). Viitattu 29.12.2015.
  2. Koulu, Tuomisto (toim.): Farmakologia ja toksikologia, s. 597-602. Medicina, 2001. 951-97316-1-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä lääketieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.