Urho Jokinen
Urho Sven Valdemar Jokinen (26. maaliskuuta 1924 Raisio – 25. toukokuuta 1996 Rusko)[1] oli suomalainen toimittaja ja kommunistinen teoreetikko. Jokinen oli Tiedonantajan (1970–1984) ja Uuden Päivän (1960–1962, 1964–1965) päätoimittaja ja hän kuului Suomen Kommunistisen Puolueen poliittiseen toimikuntaan. 1970- ja 1980-luvuilla Jokinen oli SKP:n taistolaisen opposition johtava ideologi.
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Urho Jokinen syntyi Raisiossa 1924 punaiseen sukuun. Sukulaisia oli kuollut sisällissodassa ja vankileireillä. Äiti Ellen Harmovaara oli vaarassa joutua teloitetuksi 15-vuotiaana. Harmovaara kasvatti Urhoa ja tämän sisaruksia yksin, kun muurari-isä Urho Valdemar Jokinen loikkasi 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa Neuvostoliittoon eikä hänestä kuultu sen jälkeen. Vuonna 1933 Urho oli mukana äitinsä ja isoäitinsä epäonnistuneessa yrityksessä ylittää itäraja. Naiset tuomittiin valtiopetoksesta vankilaan ja pojan tie vei kolmeksi vuodeksi turkulaiseen lastenkotiin.[2]
Jokinen harrasti urheilua Turun Weikoissa ja Turun Tovereissa. Vuonna 1942 hän voitti nyrkkeilyn piirimestaruuden.[2]
Vuonna 1942 Jokinen avioitui kirjanpitäjä Irja Annikki Winkin kanssa ja hänet kutsuttiin armeijaan. Hän palveli jatkosodassa mittausalikersanttina Russarön linnakkeessa syksyyn 1944 asti.[1]
Järjestötehtäviin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valurin työtä tehnyt Jokinen ehti toimia ammatissaan vain pari vuotta ennen valintaansa Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) Turun piirin valistussihteeriksi. Kyvykkääksi huomattu Jokinen eteni nopeasti turkulaiskommunistien hierarkiassa ja hän suoritti Sirola-opiston vuonna 1949. Opintojen jälkeen Jokista ehdotettiin Suomen kommunistisen puolueen Tampereen piirisihteeriksi, mutta esitys ei toteutunut. Vuonna 1953 Jokinen kävi Sirolan jatkokurssin.[2] Vuosina 1954–1956 hän oli SKP:n tiedotussihteerinä.[1] Jokinen johti SKP:n Turun piiriä kolme vuotta (1957–1960) Oiva Lehdon jälkeen. Yhdessä Toivo Forssin ja Tuure Lehtosen kanssa Jokinen piti piirin tiukasti luokkakantaisissa käsissä. Hänellä oli hyvät välit myös SKP:n puheenjohtajaan, turkulaiseen Aimo Aaltoseen, jota Jokinen ihaili oppi-isänään. Turussa Jokinen pysyi vuoteen 1962 toimien kaksi viimeistä vuotta SKDL:n Uuden Päivän päätoimittajana.[2] Hän oli tässä vaiheessa puolue- ja piirijohdon suosiossa ja suojeluksessa.[1]
Vuosina 1962–1964 Jokinen opiskeli Moskovan yhteiskuntatieteen instituutissa niin sanotulla pitkällä kurssilla.[1][2]
Maaliskuussa 1965 SKP:n poliittinen toimikunta pyysi Jokista pääsihteeri Ville Pessin sihteeriksi, ja hän aloitti toimessa 1. huhtikuuta. Syksyllä 1966 Jokinen siirtyi puolueohjelman valmisteluun liittyviin tehtäviin.[3] Työryhmässä Jokinen ajautui kiistoihin puolueen enemmistön edustajien kanssa. Keväällä 1967 Jokinen esitti ohjelmaluonnoksesta oman tulkintansa, joka erosi rajusti muiden tulkinnasta. Jokinen puolusti näkemystä, jonka mukaan ei-rauhanomaisen tien mahdollisuus Suomen sosialismiin siirtymisessä oli säilytettävä. Proletariaatin diktatuurin käsitteestä ei Jokisen mukaan sopinut luopua. Oppositio levitti Jokisen paperia rivikommunisteille. Erimielisyyksiä pyrittiin ratkomaan muun muassa NKP:n johdolla Moskovassa elokuussa 1967, mutta osapuolet eivät lähentyneet. NKP antoi julkista kannustusta Jokisen näkemyksillä 10. marraskuuta 1968 Pravdassa. SKP:n enemmistö ei kuitenkaan lämmennyt oppositiolinjauksille, ja Jokisen muotoilemat osuudet jätettiin pois vuoden 1969 puoluekokoukselle esitetystä versiosta. Uusi ohjelma, josta puuttuivat monet Jokisen arvostamat perinteiset marxilais-leniniläiset käsitteet, hyväksyttiin sen jälkeen, kun oppositio oli marssinut ulos kokouksesta.[4]
Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen syksyllä 1968 Jokinen puolusti lujasti Neuvostoliiton toimenpiteitä ja hän piti virheellisenä SKP:n julkilausumaa, jossa miehitystä oli arvosteltu.[5]
26.–27. huhtikuuta 1969 pidetyssä puolueopposition organisoimassa "maankäsittävässä kommunistien kokouksessa" Jokinen valittiin kokoontuneiden muodostaman neuvottelukunnan työvaliokunnan sihteeriksi. Kun puolueyhtenäisyydestä neuvoteltiin loppuvuonna piti enemmistö Jokista yhtenä niistä opposition jyrkimmistä henkilöistä, joita ei tulisi ottaa mukaan johtoon.[6] Vuoden 1970 ylimääräisessä edustajakokouksessa hyväksytyssä kompromissiratkaisussa hän kuitenkin nousi keskuskomitean varajäseneksi.[7]
Tiedonantajan päätoimittajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaihdeltuaan työtehtäviä taajaan Jokinen asettui vuoden 1970 alussa Tiedonantajan päätoimittajaksi. Seuraavat vuodet olivat lehden nopean kehityksen aikaa ja Jokinen määritteli suvereenisti sen linjan pääkirjoituksissaan.[1] SKP:n opposition päälehden johtajana hänen asemansa taistolaisiksi nimetyn liikkeen johdossa vahvistui ja hänestä tuli asemansa johdosta sen johtava teoreetikko. Vuodesta 1972 lähtien hän oli myös SKP:n poliittisen toimikunnan jäsen.[2]
Päätoimittaja-aikanaan Jokisella oli läheiset ja luottamukselliset suhteet Saksan demokraattisen tasavallan (DDR) Helsingin suurlähetystön tovereihin.[2]
1970-luvun puolivälistä alkaen Jokinen kuului Kirjapaino Kursiivin kolmihenkiseen johtokuntaan yhdessä Taisto Sinisalon ja Markus Kainulaisen kanssa. Tieteellisen Sosialismin Tuki -yhdistyksessä Jokinen oli varapuheenjohtaja.[8]
Eläkkeellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1983 Jokiselle myönnettiin valtion ylimääräinen lehtimieseläke.[2] Hän kuitenkin jatkoi päätoimittajana, mitä Kansan Uutisissa pidettiin tapana helpottaa Tiedonantajan palkkakuluja.[8] Jokinen joutui jättämään päätoimittajan tehtävänsä SKP:n riitojen kuohuessa 1984.
Vuonna 1985 Jokinen julkaisi puolueriitelyn historiaa käsitelleen pamfletin SKP:n kohtalon vuosikymmenet 1. Taistelu SKP:n päälinjasta[1].
SKP:n erotettua oppositionsa oli Jokinen perustamassa SKP:n järjestöjä (myöh. Suomen Kommunistinen Puolue (yhtenäisyys), SKPy) vuonna 1985. Jokinen kuului myös Sinisalon johtaman uuden puolueen poliittiseen toimikuntaan.[9] Samoihin aikoihin Jokinen kuitenkin tarkasti maailmankuvaansa. Tultuaan kutsutuksi tutustumaan Gorbatšovin Neuvostoliitossa toteuttamiin uudistuksiin vakuuttui Jokinen niiden oikeaoppisuudesta.[10] Jokinen valittiin SKPy:n keskuskomiteaan vielä vuoden 1994 edustajakokouksessa. Hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin.
Aate ja ihminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jokinen istui kaksi vuotta Turun kaupunginvaltuustossa, mutta yleisesti ottaen hän osallistui politiikkaan lähinnä liikkeen sisällä ja ennen kaikkea kirjoitustensa kautta. Tutkija Veli-Pekka Leppänen on luonnehtinut Jokisen kirjoitustyyliä ultrateoretisoivaksi sekä äärimmäisen pedanttiseksi ja saivartelevaksi. Jokinen pyrki usein osoittamaan näkemyksensä oikeiksi tarkoin valituilla Lenin-sitaateilla. 1970-luvulla Jokinen oli SKP:n taistolaisen opposition johtava ideologinen asiantuntija, ja hänen muun muassa Tiedonantajan pääkirjoituksissa esittämiään mielipiteitä luettiin tarkasti. Nuortaistolaisten keskuudessa Jokinen oli "pelätyn ihailtu mies".[2]
Veli-Pekka Leppänen on luonnehtinut Jokista ihmisenä kärsimättömäksi, sisäänpäinlämpiäväksi, uhkaavaksi ja helposti konflikteihin ajautuvaksi. Leppänen epäilee Jokisen saaneen luonteenpiirteensä osin äidiltään, joka vuonna 1955 joutui syrjäytetyksi Suomen naisten demokraattisen liiton (SNDL) Turun piirisihteerin tuolilta pääsyynä “vakuuttamisen metodin vaihtaminen pakottamisen metodiin”.[2] Leppäsen mukaan Jokista ja SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltosta yhdistivät myös useat luonteenpiirteet ja heidän välillään oli Jokisen uran alkupuolella ”eräänlainen henkinen isä–poika-suhde”.[1]
Yleisradion 1971 tekemässä haastattelussa Jokinen paljasti mieltymyksensä runouteen ja erityisesti Aulikki Oksasen lyriikkaan. Parhaaksi lukemakseen kirjaksi hän nimesi marsalkka Georgi Žukovin muistelmat. Jokisen levysoittimessa soivat työväenlaulut.[11] Hän toimi käytännössä koko uransa ajan vain kommunistisen liikkeen ja sen järjestöjen sisällä.[1]
Ajoittain Jokinen käytti runsaasti alkoholia.[2]
Jokisen yksityisarkistot on tiettävästi tuhottu.lähde?
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970. Edita, 1999. ISBN 951-37-2785-8.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i Veli-Pekka Leppänen: Jokinen, Urho (1924 - 1996) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 13.10.2004. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ a b c d e f g h i j k Leppänen 1999, s. 208–210,415–416.
- ↑ Leppänen 1999, s. 55,373.
- ↑ Leppänen 1999, s. 121,301,303,305.
- ↑ Leppänen 1999, s. 258–259.
- ↑ Leppänen 1999, s. 322,335.
- ↑ Leppänen 1999, s. 352,464.
- ↑ a b Moderates' Organ Attacks Stalinist Tiedonantaja Kansan Uutiset 10 Sep 83 pp 18-19 Article by Maija Aalto: "TIEDONANTAJA's Magic Sphere" JPRS West Europe Report 4.11.1983 (Arkistoitu – Internet Archive) Foreign broadcast information service
- ↑ SKP:n järjestöjen edustajien kokous 26.–27.4.1986 (SKP:n järjestöt 1986), s. 86–89.
- ↑ Heikki Männikkö: Suomen kommunistisen liikkeen historiaa 1960–80 -luvuilta Jäänmurtaja 2/2006, s. 58.
- ↑ Kaksi linjaa - kaksi kommunistista lehteä Urho Jokisen radiohaastattelu (Yleisradio 1971)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Urho Jokinen kommentoi Tiedonantajan tuhopolttoa (Yleisradion video)
|
