Tämä on lupaava artikkeli.

Uusi Päivä (sanomalehti)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli käsittelee vuosina 1945–1969 ilmestynyttä lehteä. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Uusi Päivä
Lyhenne UP
Lehtityyppi sanomalehti
Kustantaja Kustannusosakeyhtiö Uusi Päivä
SKDL:n Turun piirijärjestö
Perustettu 1945
Lakkautettu 1969
Sitoutuneisuus SKDL
Kotipaikkakunta Turku
Kotimaa Suomi
Ilmestymistiheys 1–6 / viikko
Kieli suomi

Uusi Päivä oli Turussa vuosina 1945–1969 ilmestynyt sanomalehti. Se oli Suomen Kansan Demokraattisen Liiton varsinaissuomalainen äänenkannattaja.

Uuden Päivän levikki oli ensimmäisenä vuonna 10 000, mutta tähän ei myöhemmin ylletty. 1950-luvulla levikki vaihteli 4 000 ja 7 000 välillä. 1960-luvun alussa levikki nousi hieman ja oli parhaimmillaan 5 226 vuonna 1963, mutta tämän jälkeen laskua tuli joka vuosi. Lopetettaessa levikki oli 2 691.[1]

Uusi Päivä järjesti syksystä 1947 alkaen vuosittaisen ”Uuden Päivän maratonin”, 25 kilometrin juoksukilpailun, joka sittemmin opittiin tuntemaan nimellä Kupittaan piikki. Juoksuun osallistui TUL:n parhaimmisto ja 1960-luvulla mukaan tuli myös ulkomaalaisia. TUL:n turkulaisseurat hoitivat käytännön järjestelyt. Piikin järjestäminen jatkui Uuden Päivän lakkauttamisen jälkeenkin.[2]

Oman kirjapainon perustamista suunniteltiin Uudessa Päivässä perustamisesta lähtien mutta ilman tuloksia. Syyskuussa 1963 painoa varten ostettiin tontti Nummenmäeltä, ja helmikuussa 1964 perustettiin Laatupaino Oy. Tontti päätyi kuitenkin Teboilin käyttöön. Vuosina 1967–1968 painoa suunniteltiin Järjestötalolle, mutta SKP:n riidat kaatoivat lopulta suunnitelman. Laatupaino-yhtiöstä tapeltiin oikeudessa vielä 1980-luvun alussa.[3]

Lokakuussa 1949 perustettiin Uuden Päivän kannatusyhdistys, jonka oli tarkoitus haalia tukea lehdelle. Yhdistyksen puheenjohtajaksi tuli puuseppä Väinö Wiik, joka pakinoi lehdessä nimellä Moukari. Parhaimmillaan kannatusyhdistykseen kuului 234 henkilö- ja 72 järjestöjäsentä vuonna 1953. Yhdistys järjesti Uuden Päivän tueksi erilaisia tilaisuuksia kuten myyjäisiä, arpajaisia ja tansseja, ja sillä oli toimintaa ympäri maakuntaa. Uuden Päivän lopettamisen jälkeen toiminnassa mukana olleet ryhtyivät tukemaan Kansan Uutisia.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansandemokraattisen sanomalehden perustamisesta Turun seudulle alettiin keskustella vuoden 1944 lopulla Suomi–Neuvostoliitto-Seuran piirissä. Keväällä 1945 SKDL:n Turun osasto perusti lehteä valmistelevan toimikunnan, johon tuli edustajia SKDL:stä, SKP:stä ja SNS:stä. Nimeksi valittiin tulevaisuuden toivoa symboloiva Uusi Päivä. Toimikunta julkaisi ensimmäisen näytenumeron Valfrid Ahtin johdolla 25. huhtikuuta 1945, ja näytteitä ilmestyi kerran kuussa yhteensä neljä. Elokuussa UP alkoi ilmestyä säännöllisesti kerran viikossa, ja päätoimittajaksi valittiin 1920-luvulta alusta lähtien vasemmistolehdissä työskennellyt Niilo Kavenius. 18. marraskuuta lehteä kustantamaan perustettiin Kustannusosakeyhtiö Uusi Päivä.[5]

Lehteä tehtiin aluksi Salon Seudun Sanomien painossa, jossa ei voitu painaa kuin yksi numero viikossa. Painaminen siirrettiin Turun Sanomalehti- ja Kirjapainoon alkuvuonna 1946, ja Uusi Päivä alkoi ilmestyä kolmesti viikossa. Lehti sai sopimuksen, kun se pystyi toimittamaan painolle uusia matriiseja. Matriisit saatiin göteborgilaistyöläisten ja Ruotsin kommunistisen puolueen avustuksella. Vuoden 1946 lopussa nelisivuisen lehden painos oli noin 10 000, ja julkaisu tuotti voittoa. Toimituksessa työskenteli 12 henkilöä. Toimitus oli ensin Työväentalossa ja keväästä 1948 alkaen omissa tiloissa Käsityöläiskadulla.[6]

Laajentuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1949 alusta Uusi Päivä alkoi ilmestyä kuudesti viikossa. Tämä onnistui, kun lehti vuokrasi välikäsien kautta Neuvostoliitosta saadun latomakoneen painajalleen. SKP:n puoluetoimikunta antoi lehdelle luvan laajentumiseen sillä ehdolla, että päätoimittaja vaihdetaan poliittisesti luotettavampaan. Kavenius veti lehdessä maltillisempaa linjaa kuin puolueessa toivottiin, ja hän joutui siirtymään toimitussihteeriksi. Lehden linja jyrkkeni Lauri Orellin johdolla. Kuusipäiväistä lehteä alkoi kirjoittaa viisi toimittajaa.[7]

Lehti oli aluksi taloudellisesti menestyksekäs, mutta suunta kääntyi laskuun jo vuonna 1947.[8] Muutoksista odotettiin kasvua levikkiin, mutta tässä ei onnistuttu. Vuoden 1949 lopussa Uusi Päivä oli vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa. Asia järjestettiin siirtämällä kustantaminen SKDL:n Turun piirijärjestölle alkuvuonna 1950. Piirin sanomalehtijaosto otti yhtiöhallituksen paikan. Tappiot kuitenkin jatkuivat.[9]

1950-luvun alussa lehden kirjoittelu oli erittäin räväkkää ja luokkataistelua käytiin ankarasti. Osansa saivat niin porvarit kuin sosialidemokraatitkin. Lehti sai joistain kirjoituksistaan myös syytteitä ja sakkoja.[10]

Kansan Uutisten perustaminen (1957) uhkasi Uutta Päivää, koska KU pyrki myös Varsinais-Suomen markkinoille. Uuden Päivän lakkauttamista harkittiin vakavasti, ja SKDL:n piiri oli jo valmis tekemään päätöksen, mutta SKP:n Turun piirijärjestö päätti lopulta, että tekemistä jatketaan. Lokakuussa 1956 UP sai uudet toimitilat Läntiseltä pitkäkadulta.[11]

Uuden Päivän Lakkauttamisesta puhuttiin taas loppuvuonna 1959. Muun muassa SKP:n piirisihteeri Urho Jokinen ja SKDL:n piirisihteeri Erkki Tabell hyökkäsivät lehteä vastaan. Juttujen taso ja poliittinen sisältö nähtiin huonoiksi ja päätoimittaja Orell erotettiin. Asiaa ei kommentoitu julkisesti ja se herätti ihmetystä lukijoiden keskuudessa. Uudeksi päätoimittajaksi valittu Jokinen aloitti maaliskuussa 1960. Jokisella ei ollut aiempaa kokemusta toimittajan työstä.[12]

Marraskuussa 1956 lehden nimiön ulkonäkö vaihdettiin, mutta vanhaan palattiin puolen vuoden päästä.[13]

1960-luvun alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvun alussa Uuden Päivän levikki nousi. Sisältö ja olemus kohentuivat ja sivumäärä lisääntyi. SKP:n leivistä lehden johtoon siirtynyt Jokinen sai puolueaktiivit aiempaa aktiivisemmin mukaan lehtityöhön. UP:n talous kohentui, mutta se ei silti selvinnyt ilman keskusjärjestöjen tukea. Vuoden 1963 jälkeen tilanne kääntyi taas laskuun. Tähän vaikutti puolueriitelyn alkaminen.[14]

Urho Jokinen lähti vuonna 1962 Moskovaan opiskelemaan ja tilalle päätoimittajaksi tuli hänen suosiossaan ollut 23-vuotias Seppo Siivonen. Vuonna 1963 Siivonen lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan ja vastuun otti Eino Lehtinen. Jokinen korvasi Lehtisen palattuaan Suomeen, ja Siivonen korvasi Jokisen, kun tämä siirtyi Helsinkiin SKP:n keskuskomitean palvelukseen.[15]

Puolueriidat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokisen lähdön jälkeen Uudessa Päivässä alettiin (jo ennen muuta kansandemokraattista lehdistöä) käydä keskustelua kommunistien tavoitteleman sosialismin luonteesta. Jokisen ja Siivosen välille kehkeytyi riita, kun Siivonen esitti liian liberaaleja näkemyksiä. Jokinen edusti SKP:n vanhakantaista linjaa ja Siivonen uudistajia. Tapahtunut oli yksi puolueriidan lähtölaukauksista Turun piirijärjestössä.[16]

Turku oli riitelyn syntysija ja opposition vahvimpia tukialueita. Uusi Päivä ja koko sen toimitus puolestaan tukivat uudistuslinjaa. Alkuvuonna 1966 oppositio ryhtyi hyökkäykseen lehteä vastaan. Voimakasta kritiikkiä esitettiin muun muassa SKP:n piirin vuosikokouksessa. UP:n palstoilla piirin omaksumaa linjaa alettiin arvostella loppuvuonna 1966 ja 14. lokakuuta lehden etusivulla julkaistiin 75 kommunistin vetoomus, jossa vaadittiin piirijärjestöä toimimaan SKP:n edustajakokouspäätösten mukaisesti.[17]

Samaan aikaan SKP:n piiri kävi taisteluun uudistusmielisen päätoimittaja Siivosen erottamiseksi. Suurimman paheksunnan aiheutti Siivosen alkoholinkäyttö, mutta taustalla olivat ennen kaikkea poliittiset syyt. Helmikuussa 1967 Siivonen erotettiin toistuvan työpaikkajuopottelun vuoksi.[18]

Uuden Päivän ainoa SKP:n oppositiota kannattanut työntekijä, taloudenhoitaja, erotettiin alkuvuonna 1968. SKP:n piiri vastusti tapahtunutta jyrkästi.[19]

Lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1968 Uusi Päivä vastusti voimakkaasti Tšekkoslovakian miehitystä. Loppuvuonna 1968 SKP:n piiri alkoi levittää oppositiolehti Tiedonantajaa jäsenilleen. Piiri irtautui Uudesta Päivästä epäonnistuttuaan sen valtaamisessa.[20] Irtautuminen oli tärkein yksittäinen syy lehden kuolemaan.[21]

Uuden Päivän lakkauttamisesta päätettiin alkuvuonna 1969 SKDL:n lehdistökomiteassa. Päätöksen takana olivat ylitsepääsemättömät taloudelliset vaikeudet. Myös muissa kansandemokraattisissa lehdissä saneerattiin.[22] Lopullinen päätös tehtiin SKDL:n piiritoimikunnassa 15. toukokuuta. Viimeinen numero ilmestyi 28. kesäkuuta. UP:n tilaajille lähetettiin jatkossa Kansan Uutiset. KU perusti Turun toimiston UP:n entisiin tiloihin.[23]

Syksyllä 1969 SKDL:n piiri perusti Varsinais-Suomen Työväki -lehden tulevien eduskuntavaalien kampanjointia varten. Lehti alkoi ilmestyä kerran kuussa, ja se jatkoi ilmestymistään vaalien jälkeen. Vuoden 1973 alussa lehti alkoi ilmestyä kerran viikossa, mutta ratkaisu osoittautui tappiolliseksi, ja lehti lakkautettiin saman vuoden lokakuussa.[24]

Päätoimittajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pekka Lehtonen: Uusi Päivä kaikki muuttaa voi. Turkulainen työväenlehti ajan ja aatteiden aallokossa. Varsinais-Suomen Vasemmistoliitto, 2007. ISBN 978-952-92-1648-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lehtonen 2007, s. 270.
  2. Lehtonen 2007, s. 42–44, 112–114, 156–158.
  3. Lehtonen 2007, s. 52–54, 98–101, 133–136, 193–198.
  4. Lehtonen 2007, s. 76–79, 177–179.
  5. Lehtonen 2007, s. 21–32
  6. Lehtonen 2007, s. 34–37.
  7. Lehtonen 2007, s. 55–61.
  8. Lehtonen 2007, s. 54.
  9. Lehtonen 2007, s. 62–67, 75–76.
  10. Lehtonen 2007, s. 75–92.
  11. Lehtonen 2007, s. 104–108.
  12. Lehtonen 2007, s. 126–133.
  13. Lehtonen 2007, s. 108, 112.
  14. Lehtonen 2007, s. 152.
  15. Lehtonen 2007, s. 168.
  16. Lehtonen 2007, s. 167–177.
  17. Lehtonen 2007, s. 180–187, 203.
  18. Lehtonen 2007, s. 190–192.
  19. Lehtonen 2007, s. 203–205.
  20. Lehtonen 2007, s. 210–213.
  21. Lehtonen 2007, s. 251–252.
  22. Lehtonen 2007, s. 220–227.
  23. Lehtonen 2007, s. 228–236.
  24. Lehtonen 2007, s. 236–237.