Latomakone

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Linotype-latomakone

Latomakone on kohopainotekniikassa käytettävä laite, jolla kirjasimet automatisoidusti laitetaan painolevyihin säästäen huomattavasti latojan työtä.

Kirjapainotaidossa tapahtui suoranainen mullistus latomakoneen myötä. Aikaisemmin latojat olivat kirjapainossa laittaneet kirjasimet yksitellen painolevyihin. On selvää, että sellainen painaminen oli erittäin työlästä.

Vuonna 1885 yhdysvaltalainen Tolbert Lanston (1844–1913) sai ensimmäisen patentin Monotype-latomakoneelleen, joka valoi kunkin merkin erikseen reikänauhalle tehdyn välitallennuksen perusteella.

Vuonna 1886 Ottmar Mergenthaler esitteli New York Tribunen kustantajille kehittämänsä latomakoneen. Kone teki seitsemän ammattitaitoisen latojan työn kooten painolevylle automaattisesti rivin kirjasimia, "a line o' types", josta menetelmä sai nimen Linotype. Riviin asetetuille kirjaimille valutettiin sulaa kirjasinmetallia ja saatiin näin valettua kukin tekstirivi omana metallikappaleenaan.

Vuonna 1911 Hermann Ridder perusti Linotypen kanssa kilpailleen yrityksen, Intertype, jonka alkuvaiheessa myymistä koneista suurin osa oli käytännössä uudelleenrakennettuja Linotypen koneita. Vuonna 1917 Intertypellä oli kuitenkin myynnissä kolme itse suunniteltua konemallia, joiden mekanismia oli kehitetty nopeammaksi ja varmemmaksi. Intertypen käyttämät kirjainmatriisit olivat päikseen yhteensopivia Linotypen kanssa. Intertype valmisti ja valmistutti myös useita eri kirjasintyyppejä.

Sekä Linotypen että Intertypen tuottamat valokset sopivat suoraan myös pieniin käsipainokoneisiin joissa käytettiin vanhastaan irtokirjasimia.

Intertype yhtyi myöhemmin Harris-Seyboldiin ja muodostettu Harris-Intertype -yhtiö kehitti ensimmäisen latomakoneen jolla pystyttiin yhdistämään tekstiä valokuvaan, sekä koneen jolla ladonta suoritettiin suurikokoiselle valokuvafilmille, josta tehtiin painolaatat etsaamalla.

Latojat vastustivat alussa kiihkeästi latomakoneita, mikä hidasti niiden yleistymistä huomattavasti. Pitkällä aikavälillä kehitys ei kuitenkaan ollut pysäytettävissä. Latomakone edisti merkittävästi lukutaidon yleistymistä, koska se mahdollisti pikkurahalla ostettavat sanoma- ja aikakauslehdet ja entistä halvemmat kirjat.[1]

Muita koneita vanhemman Monotypen etuna oli muun muassa se, että ladelmasta voitiin korjata eli ladelmaan vaihtaa yksittäisiä kirjainmerkkejä tarvitsematta valaa koko riviä uudelleen. Koneen tekstintuotantonopeus oli suunnilleen Linotypen luokkaa, mutta se osoittautui käytännöllisemmäksi kirjojen tuotannossa, kun taas Linotype valtasi alaa kapeampipalstaisen sanomalehtitekstin ladonnassa.[2][3]

Neljäs latomakonetyyppi oli otsikoiden ja muiden lyhyiden tekstien ladontaan soveltuva Ludlow.

Valoladonta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Valoladonta

Kohopainosta offsetpainamiseen siirryttäessä mekaaniset metallilatomakoneet korvautuivat 1950-luvulta alkaen valokuvausmenetelmään perustuvilla valolatomakoneilla, joissa kirjainmerkit valotettiin yksi kerrallaan valoherkälle paperille tai filmille. Valoladonnan valtakausi kesti 1980-luvun lopulle, jolloin tekstintuotannossa alettiin siirtyä nykyisiin, täysin tietokonepohjaisiin menetelmiin joissa erillistä ladontavaihetta ei enää tarvita.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Popp, Georg (toim.): Hengen jättiläiset. WSOY, Helsinki, 1960.
  2. What is the difference between linotype and monotype? Answers.com, viitattu 6.6.2015.
  3. Salonen, Lippo & Salonen, Sirkka (suom.) & Väänänen, Juha (toim.): ”Lanston, Tolbert”, Kuka teki mitä, The Mitchell Beazley kuvitettu elämäkerrallinen hakuteos, s. 149. Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1986. ISBN 951-643-251-4.
  4. Valolatomakone, Keskisuomalainen, päiväyksetön, viitattu 6.6.2015. [vanhentunut linkki]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]