Ukrainan–Neuvosto-Venäjän sota

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ukrainan–Neuvosto-Venäjän sota (Ukrainaksi Українсько-радянська війна Ukrajinsko-radjanska wijna) on nimitys vuosien 1917–1921 välillä tapahtuneille aseellisille konflikteille erityisesti Ukrainan kansantasavallan ja bolševikkien välillä. Se oli osa Venäjän sisällissotaa ja Ukrainan itsenäisyyssotana tunnettua laajempaa konfliktia, jossa ukrainalaisten ja venäläisten lisäksi taisteli muun muassa puolalaisia, saksalaisia ja Itävallan keisarikunnan joukkoja.[1] Neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa sotaa käsitellään sisällissotaan liittyvänä Ukrainan alueiden vapauttamisena länsi- ja keskieurooppalaisten, sekä puolalaisten sotavoimien miehitysvallasta, kun taas moderni ukrainalainen historiankirjoitus käsittelee sitä epäonnistuneen itsenäisyyssodan näkökulmasta.[2]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen myötä Venäjän väliaikainen hallitus suostui myöntämään osalle Ukrainaa paikallisen autonomian ja tunnustamaan Ukrainan Keskusneuvoston (Tsentraljna Rada) sen edustukselliseksi, mutta väliaikaiselle hallitukselle alisteiseksi elimeksi. Lokakuun vallankumouksen yhteydessä Ukrainan hallitus ei suostunut tunnustamaan bolshevikkihallintoa lailliseksi auktoriteetiksi Ukrainassa, vaan päätyi julistamaan Venäjän tasavallan autonomisena osana toimivan Ukrainan kansantasavallan (voidaan myös kääntää ”kansalliseksi tasavallaksi”) perustamisesta 20. marraskuuta. Joulukuussa Harkovassa kokoontuneessa yleisukrainalaisessa neuvostojen kongressissa bolshevikit puolestaan päättivät Ukrainan neuvostojen kansantasavallan perustamisesta kilpailevaksi suvereniteetiksi Ukrainassa.[3]

Sodan vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joulukuu 1917 – kesäkuu 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vladimir Antonov-Ovsjenkon johtama venäläisistä sotilaista ja Harkovan ja Donbassin työläisistä muodostetuista punakaartilaisista koostunut Ukrainan rajalle asetettu 30 000 miehen vahvuinen armeija lähti 25. joulukuuta hyökkäykseen neljänä ryhmänä ja onnistui valtaamaan Harkovan, Lozovan, Jekaterinoslavin, Oleksandrivsken, Pultavan, Konotopin, Hlukhivin ja Kiovan. Hyökkäyksessä he saivat tukea paikallisilta Dneprjoen itäpuolen bolshevikkihenkisiltä kapinallisilta. Valloitettuaan Kiovan Mihail Muravjovin johdolla neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään Dneprjoen länsipuolelle ja onnistuivat puskemaan Ukrainan kansalliset joukot ZytomyrKorosten–Sarny -linjalle.

Helmikuussa 1918 Brest-Litovskin rauhan solmimisen jälkeen sotaan liittyi keskusradan joukkojen puolelle saksalaisia ja itävaltaunkarilaisia sotilaita, jotka onnistuivat yhdessä kenraali K. Prisovskyn ja Symon Petljuran johdolla työntämään neuvostojoukot pois ensin Dneprin länsipuolisista kaupunkikeskuksista ja Kiovan uudelleenvaltauksen jälkeen ottamaan sen itäpuoliset alueet hallintaansa, samalla kun Petro Bolbochanin ja Volodymyr Sikevychin joukot valtasivat Krimin ja Donbassin alueet pakottaen bolshevikit myöntymään Brest-Litovskin rauhan ehtoihin ja solmimaan alustavan rauhansopimuksen Ukrainan hallituksen kanssa 12. kesäkuuta 1918.

Tammikuu 1919 – joulukuu 1919[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen vaihe sodassa käynnistyi, kun saksalaisten tukema Ukrainan valtakunnan ”hetmannihallitus” hävisi Ukrainan kansantasavallan direktoraatin joukoille. Bolševikit reagoivat muodostamalla Ukrainan väliaikaisen talonpoikien ja työläisten hallituksen 20. marraskuuta 1918 ja aloittamalla etenemisen Vladimir Antonov-Otsjenkon, Josif Stalinin ja Volodymyr Zatonskyn johtamilla sotajoukoilla, minkä seurauksena direktoraatti julisti sodan Neuvosto-Venäjälle 16. tammikuuta 1919. Neuvostojoukot valtasivat uudelleen Dneprin itäpuoliset alueet, sekä 5. helmikuuta Kiovan ja onnistuivat jakamaan Ukrainan kansalliset joukot kahtia erilliseen pohjoiseen ja eteläiseen ryhmään. Ukrainalaiset joukot yrittivät vastahyökkäystä maaliskuussa ja onnistuivat miltei pääsemään Kiovaan asti, mutta neuvostojoukot vastasivat hyökkäykseen onnistuen pakottamaan eteläisen armeijakunnan perääntymään Romanian puolelle, jossa se riisuttiin aseista samalla työntäen kansallisen armeijan pääjoukot Volyniaan lähelle Puolan rajaa.

Ukrainalaiset talonpojat olivat tyytymättömiä neuvostojoukkojen ukrainalaisvastaiseen politiikkaan ja suuriin pakkolunastuskiintiöihin, minkä seurauksena bolshevikkivastaisten kapinallisten joukko alkoi lisääntyä. Kansalliset joukot uudelleenorganisoituivat ja onnistuivat valloittamaan kesäkuussa Podolian ja Kamjanets-Podilskyin, minkä jälkeen vahvistuneet kansalliset joukot onnistuivat työntämään puna-armeijan Horodok-Yarmolyntsi-Sharhorod-Dunaivitsi Nova Ushytsia-Vapniarka -linjalle. Kansalliset joukot saivat vahvistuksia, kun sen rinnalle liittyi sotimaan Ukrainan Galitsian armeija.

Edettyään Kiovaan asti 31. syyskuuta kansalliset joukot kohtasivat kaupunkia hallussaan pitävän Anton Denikinin vapaaehtoisarmeijan joukot ja päätyivät vetäytymään kaupungista. Ukrainan kansallisen armeijan ja Galitsian armeijan johtokunta oli eri mieltä siitä, miten Denikinin joukkojen kanssa tulisi toimia ja sotilaita vaivasi puhjennut kuumetauti. Kun Galitsian armeija teki rauhansopimuksen Denikinin joukkojen kanssa 6. marraskuuta, kansallinen armeija joutui vaikeaan tilanteeseen marraskuun lopulla, kun bolshevikkien joukot olivat onnistuneet valtaamaan useita Denikinin armeijan miehittämiä alueita Dneprjoen länsipuolelta ja puolalaiset olivat edenneet Ukrainan länsiosiin. Kansallisessa armeijassa päätettiin luopua tavanomaisista sotilasoperaatioista konferenssissa 4. joulukuuta ja keskittyä vastarintaliikkeeseen perustuvaan partisaanisodankäyntiin.

Joulukuu 1919 – marraskuu 1921[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallinen armeija toteutti 6. joulukuuta 1919 aina 6. toukokuuta 1920 kestäneen ensimmäisenä talvisotaretkenä tunnetun vastarintaoperaation neuvostojoukkoja vastaan Myhailo Omelianovych-Pavlenkon johdolla. Ukrainan hallitus solmi Puolan kanssa 22. huhtikuuta Varsovan rauhansopimuksen, jonka seurauksena puolalaiset joukot käynnistivät yhteishyökkäyksen ukrainalaisten kanssa. He tulivat torjutuiksi Semen Budennyn johtamassa puna-armeijan vastahyökkäyksessä. Puolalais-ukrainalaiset joukot onnistuivat pakottamaan puna-armeijan joukko-osaston perääntymään Podoliaan, mutta puolalaiset solmivat erillisrauhan neuvosto-Venäjän kanssa 18. lokakuuta. Sen jälkeen ukrainalaiset joukot jatkoivat vielä sotimista 21. lokakuuta asti, kunnes ne joutuivat ylittämään Puolan rajan Galitsiassa, jossa ne riisuttiin aseista.

Toisena talvisotaretkenä tunnettu hyökkäys marraskuussa 1921 oli Ukrainan kansallisen armeijan viimeinen sotilasoperaatio Ukraina-Neuvosto-Venäjän sodassa. Sen toivottiin innostavan ukrainalaisia kapinoimaan bolshevikkeja vastaan. Yurii Tiutiunnykin johdolla muodostettiin kaksi retkikuntaa Podoliassa ja Volyniassa, joista Podolian ryhmä palasi Volynian kautta Puolaan 29. marraskuuta ja Volynian ryhmä joutui Hryhorii Kotovskyn johtaman puna-armeijan ratsuväen pysäyttämäksi Mali Mynkyn lähellä käydyssä taistelussa 17. marraskuuta.[4]

Sodan jälkiseuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan myötä suurin osa Ukrainasta yhdistettiin Ukrainan sosialistiseksi neuvostotasavallaksi, joka oli yksi neljästä 30. joulukuuta 1922 perustetun Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton perustajajäsenestä Venäjän, Valko-Venäjän ja Transkaukaasian sosialististen neuvostotasavaltojen kanssa, samalla kun Galitsia ja Länsi-Volynia liitettiin osaksi Puolaa Riian rauhassa maaliskuussa 1921. Rauhasta huolimatta partisaanien toiminta jatkui vielä vuoden 1922 puoleen väliin.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ukrainian-Soviet War, 1917–21, Encyclopedia of Ukraine.
  2. Украинская революция» или революция на Украине?. Mihailov I. V. Вестник МГИМО-Университета, 2010.
  3. a b Ukraine, the Stuggle for Independence. Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.11.2018.
  4. Ukrainian-Soviet War, 1917–21. Encyclopedia of Ukraine.