Vapaaehtoisarmeija

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vapaaehtoisarmeijan värväysjuliste.

Vapaaehtoisarmeija (ven. Добровольческая армия, tunnetaan myös nimellä "Aleksejevin armeija" tai "Aleksejevin organisaatio") oli Venäjän sisällissodassa Etelä-Venäjällä ja Kaukasiassa toiminut antibolsevistinen eli valkoinen armeija.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Mihail Aleksejev saapui Donin kasakkojen alueen pääkaupunkiin, Novotšerkasskiin marraskuussa 1917, tavoitteena vastavallankumouksellisten tukikohdan pystyttäminen. Hänellä oli Donin kasakkojen atamaanin, Aleksei Kaledinin tuki, joka oli noussut valtaan samana päivänä kun bolsevikit kaappasivat vallan lokakuun vallankumouksessa.[1] Seuraavan kuukauden kuluessa useita korkea-arvoisia Venäjän armeijan upseereja, mukaan lukien Lavr Kornilov, Anton Denikin, Sergei Markov sekä antibolsevistisia poliitikkoja yhtyi Aleksejevin riveihin. Alun perin nimetystä ”Aleksejevin organisaatiosta” muodostui vuoden 1917 loppuun mennessä ”Vapaaehtoisarmeijaksi” kutsuttu järjestö. Aleksejev oli vastuussa hallinnollisista ja poliittisista päätöksistä, Kornilov nimitettiin asevoimien komentajaksi, ja Kaledin jäi vastuuseen Donin alueesta sekä kasakoista.[2][3] Vuoden 1918 alussa Vapaaehtoisarmeijan vahvuus oli noin 4000 miestä, joista suurin osa oli entisiä upseereja. Kaledinin kasakkajoukot jäivät harvalukuisiksi, koska suurin osa kasakoista ei halunnut ryhtyä aseelliseen vastarintaan, eivätkä he luottaneet Vapaaehtoisarmeijalaisiin.[4][5]

1. ja 2. Kubanin kampanja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapaaehtoisarmeijan suorittama "Jäämarssi" eli 1.Kubanin kampanja sekä 2.Kubanin kampanja.

Vladimir Antonov-Ovsejenkon johtamat puna-armeijan joukot saapuivat Donin alueelle vuoden 1918 tammikuussa. Helmikuun kuluessa he valtasivat Rostovin sekä Donin kasakoiden pääkaupungin ja Vapaaehtoisarmeijan tukikohdan Novotšerkasskin. Kornilov ja Aleksejev eivät pystyneet vastustamaan lukumäärältään ylivertaista puna-armeijaa, joten he päättivät vetäytyä etelään kohti Kubanin aluetta, jossa he toivoivat saavansa paikallisten kasakoiden tuen.[6] Kaiken toivon menettäneenä, Donin kasakkojen atamaani Kaledin ampui itsensä.[7] Vapaaehtoisarmeijan taktista vetäytymistä kutsutaan 1.Kubanin kampanjaksi tai ”Jäämarssiksi”[8]. Jäämarssin aikana Vapaaehtoisarmeija vetäytyi jatkuvasti punaisten joukkojen häiritsemänä. Huhtikuussa Vapaaehtoisarmeija yritti vallata Kubanin kasakoiden pääkaupunkia, Jekaterinodaria, joka oli paikallisten bolsevikkien hallussa. Kaupungin valtaaminen ei onnistunut ja tilannetta pahensi kenraali Kornilovin kuolema piirityksen aikana. Kuullessaan Kornilovin kuolemasta, kerrotaan Leninin julistaneen sisällissodan loppuneen.[9] Kornilovin kuoleman jälkeen Anton Denikinistä tuli Vapaaehtoisarmeijan komentaja. Hän lopetti kaupungin piirittämisen ja vetäytyi takaisin kohti pohjoista, koska oli kuullut Donin kasakkojen nousseen uudestaan kapinaan bolsevikkeja vastaan.[10] Vapaaehtoisarmeija käytti seuraavat kuukaudet keräten voimiaan ja täydentäen rivejään uusilla tulokkailla. Kesäkuussa 1918 Denikinin Vapaehtoisarmeija oli kasvanut jo yli 9000:een mieheen, sillä kadetteja ja upseereja oli saapunut tasaisesti pohjoisesta. Vapaaehtoisten rivejä täydensivät myös Kubanin kasakat sekä eversti Mihail Drozdovskin vapaaehtoiset Romaniasta.[11][12]

Vapaaehtoisarmeija aloitti ns. "2.Kubanin kampanjan" eli alueen vapauttamisen bolsevikeista kesäkuussa 1918. Elokuun loppuun mennessä muun muassa Jekaterinodarin ja Novorossijskin kaupungit oltiin vallattu, joka mahdollisti täydennyksien saapumisen Mustanmeren yli, joista huomattavin oli kenr. Pjotr Wrangel. Donin kasakoiden uuden atamaanin, Pjotr Krasnovin tuki oli myös elintärkeää, koska he estivät puna-armeijan vahvistusten saapumisen pohjoisesta.[13][14] Marraskuussa Kubanin bolsevikkien viimeinen tukikohta, Stavropolin kaupunki vallattiin. Vapautetusta Kubanin alueesta tuli Vapaaehtoisarmeijan tärkein alueellinen tukikohta.[15] Denikinin asevoimat olivat kasvaneet syksyn mittaan lähes 40 000:een mieheen, mutta asevelvollisuus oli laskenut yksiköiden laatua. Vapaaehtoisarmeija menetti myös syksyllä monta kyvykästä johtajaa, kuten Drozdovskin ja Markovin sekä itse armeijan ylipäällikön Aleksejevin, joka teki Denikinistä lähes yksinvaltiaan.[16]

Moskovan direktiivi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Venäjän armeijan asemat kesällä ja alkusyksyllä sekä sen suunnittelema reitti Moskovaan.

Vapaaehtoisarmeija jatkoi pohjois-Kaukasian vapauttamista ja helmikuun alussa 1919 se oli miehittänyt Pjatigorskin ja Groznyin kaupungit sekä tuhonnut puna-armeijan viimeiset taisteluosastot.[17] Vuoden 1919 alussa Vapaaehtoisarmeija sekä heikentyneet Donin kasakat yhdistyivät niin kutsutuksi ”Etelä-Venäjän armeijaksi” tai "Venäjän eteläosien asevoimiksi” (eng, AFSR, Armed Forces of South Russia, ven, Вооружённые силы Юга России), jonka ylipäällikkönä toimi Anton Denikin. Etelä-Venäjän armeija koostui Donin kasakka armeijasta, yksittäisistä vastavallankumouksellisista joukoista sekä Vapaaehtoisarmeijasta, joka jakaantui keväällä 1919 ”Kaukasian armeijaksi” sekä ”Vapaaehtoisarmeijaksi”. Kaukasian armeijan johtoon valittiin Pjotr Wrangel ja Vapaaehtoisarmeijan johtoon Vladimir May-Mayevsky, mutta he toimivat Denikinin operatiivisen johdon alaisuudessa.[18] Kesäkuussa Tsaritsyn kaatui Wrangelille, jonka jälkeen Denikin julkaisi ns. ”Moskovan direktiivin”, joka hahmotteli Etelä-Venäjän armeijan tulevan strategian. Lopullisena kohteena oli Moskova, johon edettäisiin kaupunkia ympäröiviä rautateitä pitkin.[19] Keskikesällä armeija lujitti sivustojaan valtaamalla Odessan, Pultavan sekä Kiovan, jonka jälkeen Denikin aloitti suurhyökkäyksen kohti Moskovaa.[20] Ympärysvaltojen, kuten Iso-Britannian lähettämä materiaalinen apu oli tärkeässä asemassa loppukesän ja syksyn operaatioissa.[21] Syyskuussa alkaneen suurhyökkäyksen keihäänkärkenä toimi May-Mayevskyn komentama Vapaaehtoisarmeija, joka valtasi nopeasti Kurskin ja Orjolin kaupungit. Moskova oli vain 300 kilometrin päässä, mutta puna-armeijan vastahyökkäykset loka- ja marraskuussa uhkasivat piirittää Vapaaehtoisarmeijan, jolloin se joutui perääntymään. Etelä-Venäjän Armeija ei lopettanut perääntymistään ennen Don-jokea, jolloin se oli jo menettänyt lähes kaikki valtaamansa alueet.[22] Puna-armeija yritettiin vuoden 1920 alussa pysäyttää joella, mutta turhaan. Valkoiset vetäytyivät Novorossijskin kaupunkiin, jossa suurin osa heistä evakuoitin huhtikuun aikana, mukaan luettuna Denikin. Wrangel jäi vastuuseen vastavallankumouksellisista joukoista, mutta hänkin joutui pakenemaan marraskuussa 1920.[23]

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapaaehtoisarmeija ei koskaan saanut valloittamien alueidensa väestöä puolelleen, koska tavalliset ihmiset näkivät sen yläluokkaisena liikkeenä, jollainen se todellisuudessa olikin. Ryöstely sekä tarvikkeiden takavarikointi tekivät armeijasta epäsuositun ja varsinkin Denikinin harjoittama ”yksi yhtenäinen Venäjä” -politiikka loitonsi mahdollisia liittolaisia, kuten kasakoita, ukrainalaisia, puolalaisia sekä saksalaisia.[24] Vapaaehtoisarmeija oli myös säälimättömän antisemitistinen ja sen on arveltu tuhonneen systemaattisesti kymmeniä tuhansia juutalaisia Ukrainan alueella.[25]

Galleria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Evan Mawdsley: The Russian Civil War. Unwin Hyman 1987.
  • Richard Luckett: The White Generals: An Account of the White Movement and the Russian Civil War. Routledge & Kegan Paul 1987.
  • William G.Rosenberg: Poliittinen väkivalta Venäjän sisällissodassa 1918-1920. Teoksessa: Gerwaith, R & Horne, J.(toim.) Sodasta rauhaan: Väkivallan vuodet Euroopassa 1918-1923. Suom. Tatu Henttonen. Oxford University Press 2012.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 18. Unwin Hyman, 1987.
  2. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 20. Unwin Hymin, 1987.
  3. Richard Luckett: The White Generals: An Account of the White Movement and the Russian Civil War, s. 99-100. Routledge & Kegan Paul, 1987.
  4. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 21. Unwin Hymin, 1987.
  5. Richard Luckett: The White Generals: An Account of the White Movement and the Russian Civil War, s. 98-99. Routledge & Kegan Paul, 1987.
  6. Richard Luckett: The White Generals: An Account of the White Movement and the Russian Civil War, s. 108-111. Routledge & Kegan Paul, 1987.
  7. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 20. Unwin Hyman, 1987.
  8. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 93. Unwin Hymin, 1987.
  9. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 21-22. Unwin Hymin, 1987.
  10. Richard Luckett: The White Generals: An Account of the White Movement and the Russian Civil War, s. 122. Routledge & Kegan Paul, 1987.
  11. Richard Luckett: The White Generals: An Account of the White Movement and the Russian Civil War, s. 156, 178. Routledge & Kegan Paul, 1987.
  12. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 94. Unwin Hyman, 1987.
  13. Richard Luckett: The White Generals: An Account of the White Movement and the Russian Civil War, s. 188-189. Routledge & Kegan Paul, 1987.
  14. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 92. Unwin Hyman, 1987.
  15. Richard Luckett: The White Generals: An Account of the White Movement and the Russian Civil War, s. 192. Routledge & Kegan Paul, 1987.
  16. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 95-96. Unwin Hymin, 1987.
  17. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 161-162. Unwin Hymin, 1987.
  18. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 163,165,169-170. Unwin Hymin, 1987.
  19. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 172. Unwin Hymin, 1987.
  20. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 172-173. Unwin Hymin, 1987.
  21. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 167. Unwin Hymin, 1987.
  22. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 195, 203-204. Unwin Hymin, 1987.
  23. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 224, 270. Unwin Hymin, 1987.
  24. Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 208-211. Unwin Hymin, 1987.
  25. William G.Rosenberg: Poliittinen väkivalta Venäjän sisällissodassa 1918-1920. Teoksessa "Sodasta Rauhaan: Väkivallan vuodet Euroopassa 1918-1923", toim. Robert Gerwarth & John Horne., s. 57-58. Suomentanut Tatu Henttonen. Oxford University Press, 2012.