Toivo Salervo

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Toivo Salervo, Kemin kansakoulu, 1936.

Toivo August Salervo, sukunimi alk. Salenius (17. tammikuuta 1888 Kuopio30. maaliskuuta 1977 Helsinki) oli suomalainen arkkitehti. [1]

Salervon vanhemmat olivat insinööri Johan August (Atte) Salenius ja Wilma Helena Österbladh. Hän pääsi ylioppilaaksi Viipurin reaalilyseosta 1906 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1910. Aluksi hän työskenteli apulaisena arkkitehti Onni Tarjanteen arkkitehtitoimistossa. Vuonna 1913 hän otti vastaan piirustuksen opettajan viran Jyväskylän seminaarista. Jyväskylän aikoihin hänellä oli myös oma arkkitehtitoimisto, jossa harjoittelijana oli kesällä 1916 nuori ylioppilas nimeltä Alvar Aalto. Harjoittelun jälkeen Salervo antoi sanavalmiille harjoittelijalleen neuvon:

»Ei sinusta ole arkkitehdiksi, mutta tähtää lehtimiesuralle![2]»

[1]

Vuosina 1918–1944 Salervo toimi kouluhallituksen arkkitehtina ja tuolta ajalta ovat kaikki hänen tunnetuimmat työnsä, jotka ovat pääasiassa koulurakennuksia. Arkkitehdin ja piirustuksen opetuksen lisäksi Salervo kirjoitti paljon oppikirjoja ja oli kouluhallituksessa piirustuksen, veiston ja kaunokirjoituksen tarkastajana. Monet koululaispolvet ovat opiskelleet kaunokirjoitusta, jonka mallin Salervo kehitti 1930-luvulla[3]. Viimeksi Salervo oli maataloushallituksessa kotiteollisuusneuvoksena ja osastopäällikkönä 1945–1955.[1]

Eläkepäivikseen Salervo vetäytyi Nurmijärvelle, Röykässä sijaitsevan Vahaksenjärven rannalla olevaan, itse piirtämäänsä huvilaan. Eläkkeellä hän omistautui pitkälti taiteelle maalaamalla luonnonkukkia metsissä pääasiassa vesivärein. Myös muutamista kyläläisistä hän maalasi vesivärein muotokuvia.

Monet kylässä asuneet koululaiset, jotka keräsivät kasveja Röykän metsistä, tutustuivat Salervoon. Hänellä oli aina aikaa keskustella uteliaiden lasten kanssa ja kertoa eri kasveista. Hänen vilpitön ja teeskentelemätön käytöksensä teki hänestä koko kylän epävirallisen "isosedän". Vielä elävät vanhat kyläläiset muistavat hänet vanhan ajan herrasmiehenä.

Nurmijärveläisten vaikuttajien keskuudessa Salervo oli suosittu hahmo, joka kutsuttiin mielellään juhlapuhujaksi ja kutsuvieraaksi pitäjän- ja muihin juhliin. Hän oli kuolemaansa asti muun muassa Kivi-juhlien vakiokutsuvieras. Myös kouluihin hänet haluttiin juhlapuhujaksi, jos suinkin mahdollista.

Viimeiseksi hänen piirtämäkseen ja myös rakennusvalvomakseen rakennukseksi jäi omaleimainen linja-autopysäkin suojakatos Vaaksintien risteyksessä Röykässä. Rakennus tuhoutui tulipalossa arkkitehdin kuoleman jälkeen.

Töitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallista tuotantoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Veisto-opas 1. Gummerus 1918, 4. painos 1941
  • Kansakoulun piirustuksenopetuksen järjestelmä. Gummerus 1919
  • Oppikoulun ja seminaarin piirustuksenopetuksen järjestelmä. Gummerus 1919
  • Kotisivistys ja kauneusarvot. Kristillisen taideseuran esitelmiä 4. Otava 1921
  • Matkakertomus Valtion urheilulautakunnan apurahalla keväällä 1922 tekemältä opintomatkalta Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan ja Itävaltaan. Valtion urheilulautakunta, Helsinki 1923
  • Kirjoittamisen opetus : tyyppikirjaimiston pohjalla. Otava 1932
  • Nuorisomme koulutus muuttuneissa oloissamme. Otava 1943

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Ylioppilasmatrikkeli 1906, numero 30586
  2. Göran Schildt: Valkoinen pöytä, s. 72. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06544-0.
  3. Uudet kirjaimet ja numerot Opetushallitus. Viitattu 27.12.2008.
  4. Arkkitehtitoimisto Huusko & Teppo: Lapin rakennusperintö, s. 50,56. Kirjapaino Oy Kaleva, Oulu, 1984. ISBN 951-9152-74-1.
  5. a b c d Pohjois-Pohjanmaan kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet Osa 3. Pohjois-Pohjanmaan Seutukaavaliiton Julkaisu A:117, s. 29,30,44,87. Oulu: Pohjois-Pohjanmaan Seutukaavaliitto, 1993. ISBN 951-9328-55-6.
  6. Tampereen Kantakaupungin Rakennuskulttuuri 1998. Tampereen kaupungin ympäristötoimi kaavoistuyksikkö.
  7. Hiukan opiston historiaa (Internet Archive) 16.6.2009. Ylitornion kristillinen opisto. Viitattu 14.12.2014.
  8. Marja Ivars ja Lauri Putkonen: Hämeenlinnan kaupungin ja Hattulan kunnan rakennuskulttuuriselvitys (Internet Archive)) Hämeenlinnan kaupunki. Viitattu 14.12.2014.
  9. Heljala, Minna; Seppälä, Sirkka-Liisa ja Elo Tiina: Meren ja teollisuuden kaupunki, s. 96. Suomen ympäristö 15/2013. Helsinki: Ympäristöministeriö, 2013. ISBN 978-952-11-4252-9. Teoksen verkkoversio (pdf).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]