Ero sivun ”Palestiinan vapautusjärjestö” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Ei muokkausyhteenvetoa |
p kh,w |
||
| Rivi 1: | Rivi 1: | ||
'''Palestiinan vapautusjärjestö''' ({{k-ar|منظمة التحرير الفلسطينية|Munazzamat al-Tahrir al-Filastiniyyah}}) |
'''Palestiinan vapautusjärjestö''' ({{k-ar|منظمة التحرير الفلسطينية|Munazzamat al-Tahrir al-Filastiniyyah}}) |
||
eli '''PLO''' (''Palestine Liberation Organization'') on järjestö, joka perustettiin [[1964]] yhdistämään [[Israel]]in valtion perustamisen ja [[Lähi-itä|Lähi-idän]] sotien jälkeen syntyneitä |
eli '''PLO''' (''Palestine Liberation Organization'') on järjestö, joka perustettiin [[1964]] yhdistämään [[Israel]]in valtion perustamisen ja [[Lähi-itä|Lähi-idän]] sotien jälkeen syntyneitä [[Palestiina]]n pakolais- ja sissiryhmiä. |
||
PLO:n lakiasäätävä elin kansalliskokous valitsee 15-jäsenisen [[PLO:n toimeenpaneva komitea|toimeenpanevan komitean]], joka johtaa järjestöä kokoontumisten välillä. Nimellisesti 300-jäseninen kansalliskokous kokoontuu noin kahden vuoden välein. |
PLO:n lakiasäätävä elin kansalliskokous valitsee 15-jäsenisen [[PLO:n toimeenpaneva komitea|toimeenpanevan komitean]], joka johtaa järjestöä kokoontumisten välillä. Nimellisesti 300-jäseninen kansalliskokous kokoontuu noin kahden vuoden välein. |
||
PLO perustettiin [[1964]]. Sen ensimmäisenä johtajana toimi [[Ahmad Shukeiri]]. Ensimmäinen 422-jäseninen kansalliskokous kokoontui |
PLO perustettiin [[1964]]. Sen ensimmäisenä johtajana toimi [[Ahmad Shukeiri]]. Ensimmäinen 422-jäseninen kansalliskokous kokoontui [[Jerusalem]]issa toukokuussa [[1964]] ja hyväksyi peruskirjan. PLO:n peruskirjassa otettiin tavoitteeksi maallinen ja [[demokratia|demokraattinen]] Palestiinan valtio ja Israelin tuhoaminen. [[Kuuden päivän sota|Kuuden päivän sodan]] jälkeen [[1968]] peruskirjaan tehtiin merkittäviä lisäyksiä. |
||
[[1970-luku|1970-luvulla]] PLO:hon kuului kahdeksan [[Damaskos|Damaskoksessa]] ja [[Beirut]]issa päämajaansa pitävää järjestöä, tärkeimpinä [[Fatah]] ja vasemmistolaiset vapautusjärjestöt. Kaksi [[marxismi-leninismi|marxismi-leninistiläistä]] ryhmää erosi PLO:sta [[1974]] syytettyään sitä |
[[1970-luku|1970-luvulla]] PLO:hon kuului kahdeksan [[Damaskos|Damaskoksessa]] ja [[Beirut]]issa päämajaansa pitävää järjestöä, tärkeimpinä [[Fatah]] ja vasemmistolaiset vapautusjärjestöt. Kaksi [[marxismi-leninismi|marxismi-leninistiläistä]] ryhmää erosi PLO:sta [[1974]] syytettyään sitä Israelin tuhoamisen päämäärän pettämisestä ja siirtymisestä kohti kahden valtion tavoitetta. |
||
[[Kairo]]n kokouksessa helmikuussa [[1969]] PLO:n johtajaksi valittiin [[Jasser Arafat]], ja Fatahin vaikutusvalta kasvoi. PLO:n julistus palestiinalaisten kansan edustuksesta johti ristiriitaan |
[[Kairo]]n kokouksessa helmikuussa [[1969]] PLO:n johtajaksi valittiin [[Jasser Arafat]], ja Fatahin vaikutusvalta kasvoi. PLO:n julistus palestiinalaisten kansan edustuksesta johti ristiriitaan [[Jordania]]n kuninkaan [[Hussein (Jordania)|Husseinin]] kanssa, sillä palestiinalaiset muodostivat suurimman osan Jordanian väestöstä. Jordania karkotti PLO:n Jordaniasta taistelujen jälkeen [[1970]]–[[1971]] (ns. [[Jordanian sisällissota|musta syyskuu 1970]]). Tämän jälkeen PLO siirtyi [[Libanon]]iin, jossa se saavutti diplomaattisen voiton [[1974]], kun kaikki [[arabimaat]], myös Jordania, tunnustivat sen palestiinalaisten edustajaksi. Israelin vastahyökkäys pakolaisleireille [[1981]] ja Libanoniin [[1982]] pakotti PLO:n siirtämään päämajansa [[Tunisia]]an. |
||
PLO:n epäonnistuminen |
PLO:n epäonnistuminen palestiinalaisten asian ratkaisemisessa ja Arafatin siirtyminen aseellisesta vastarinnasta diplomatiaan johti radikaalimpien järjestöjen, kuten [[Hizbollah]]in ja [[Hamas]]in, syntyyn. Se sai Israelin hyväksymään PLO:n tasavertaiseksi neuvottelukumppaniksi. |
||
Kun [[Oslon sopimus]] oli allekirjoitettu [[Washington]] |
Kun [[Oslon sopimus]] oli allekirjoitettu [[Washington (DC)|Washingtonissa]] 13. syyskuuta [[1993]], Israel tunnusti PLO:n palestiinalaisten edustajaksi ja PLO tunnusti Israelin. Sopimuksessa sovittiin myös palestiinalaisten itsehallinnon pääkohdat. Gazan–Jerikon sopimuksessa palestiinalaisille annettiin autonomia [[Gaza]]n kaistalla ja [[Länsiranta|Länsirannalla]]. Sopimuksessa määriteltiin Israelin armeijan puolen vuoden mittainen vetäytyminen. |
||
[[Jitzhak Rabin]]in murhan jälkeen marraskuussa [[1995]] hänen seuraajansa [[Benjamin Netanjahu]] keskeytti vetäytymisen Israelin vielä hallitsemilta alueilta. Vuonna [[1996]] palestiinalaisalueilla järjestettiin ensimmäiset vaalit, joissa palestiinalaisten presidentiksi valittiin PLO:n johtaja [[Jasser Arafat]] 88,1 prosentilla äänistä. |
[[Jitzhak Rabin]]in murhan jälkeen marraskuussa [[1995]] hänen seuraajansa [[Benjamin Netanjahu]] keskeytti vetäytymisen Israelin vielä hallitsemilta alueilta. Vuonna [[1996]] palestiinalaisalueilla järjestettiin ensimmäiset vaalit, joissa palestiinalaisten presidentiksi valittiin PLO:n johtaja [[Jasser Arafat]] 88,1 prosentilla äänistä. |
||
PLO:n kansalliskokous kokoontui |
PLO:n kansalliskokous kokoontui Kairossa huhtikuussa [[1996]] ja mitätöi äänin 504–54 peruskirjan kohdat, jotka kielsivät Israelin olemassaolon. Osa kokousedustajista jätti tällöin PLO:n uskoessaan Palestiinasta karkotettujen pakolaisten menettäneen oikeutensa palata koteihinsa nykyisen Israelin alueelle. Rauhanprosessin jumiuduttua kansalliskokous julisti marraskuussa [[1988]] [[Alger]]issa yksipuolisesti Palestiinan valtion perustetuksi. |
||
Yhdysvaltain presidentti [[Bill Clinton]]in välittämällä Wyen sopimuksella yritettiin lokakuussa [[1998]] jälleen saada rauhanprosessi vauhtiin. |
Yhdysvaltain presidentti [[Bill Clinton]]in välittämällä Wyen sopimuksella yritettiin lokakuussa [[1998]] jälleen saada rauhanprosessi vauhtiin. Israel suostui vetäytymään 13 prosentilta Länsirannasta kolmessa kuukaudessa ja asettamaan sen yhteishallintoon palestiinalaishallinnon kanssa. Palestiinalaiset saivat myös käytävän Gazan ja Länsirannan välillä. Välien kuitenkin kiristyessä Israel jätti suurimman osan sopimuksesta toteuttamatta. |
||
Arafatin ja [[Ehud Barak]]in välisten lisäneuvottelujen lisäsopimus astui voimaan [[1999]], ja käytävä avattiin [[2000]]. Edes Barakin aikana sitä ei toteutettu täysin, ja väkivalta kiihtyi. [[Toinen intifada|Toisen intifadan]] alkaessa Israelin armeija miehitti jälleen maaliskuussa [[2002]] suuren osan Länsirantaa. Israelin hyökkäykset palauttivat jonkin verran PLO:n kansansuosiota, mutta tuhosivat myös suuren osan |
Arafatin ja [[Ehud Barak]]in välisten lisäneuvottelujen lisäsopimus astui voimaan [[1999]], ja käytävä avattiin [[2000]]. Edes Barakin aikana sitä ei toteutettu täysin, ja väkivalta kiihtyi. [[Toinen intifada|Toisen intifadan]] alkaessa Israelin armeija miehitti jälleen maaliskuussa [[2002]] suuren osan Länsirantaa. Israelin hyökkäykset palauttivat jonkin verran PLO:n kansansuosiota, mutta tuhosivat myös suuren osan [[palestiinalaishallinto|palestiinalaishallinnon]] hallinto- ja poliisivoimista. |
||
== Aiheesta muualla == |
== Aiheesta muualla == |
||
Versio 7. joulukuuta 2009 kello 22.58
Palestiinan vapautusjärjestö (arab. منظمة التحرير الفلسطينية, Munazzamat al-Tahrir al-Filastiniyyah) eli PLO (Palestine Liberation Organization) on järjestö, joka perustettiin 1964 yhdistämään Israelin valtion perustamisen ja Lähi-idän sotien jälkeen syntyneitä Palestiinan pakolais- ja sissiryhmiä.
PLO:n lakiasäätävä elin kansalliskokous valitsee 15-jäsenisen toimeenpanevan komitean, joka johtaa järjestöä kokoontumisten välillä. Nimellisesti 300-jäseninen kansalliskokous kokoontuu noin kahden vuoden välein.
PLO perustettiin 1964. Sen ensimmäisenä johtajana toimi Ahmad Shukeiri. Ensimmäinen 422-jäseninen kansalliskokous kokoontui Jerusalemissa toukokuussa 1964 ja hyväksyi peruskirjan. PLO:n peruskirjassa otettiin tavoitteeksi maallinen ja demokraattinen Palestiinan valtio ja Israelin tuhoaminen. Kuuden päivän sodan jälkeen 1968 peruskirjaan tehtiin merkittäviä lisäyksiä.
1970-luvulla PLO:hon kuului kahdeksan Damaskoksessa ja Beirutissa päämajaansa pitävää järjestöä, tärkeimpinä Fatah ja vasemmistolaiset vapautusjärjestöt. Kaksi marxismi-leninistiläistä ryhmää erosi PLO:sta 1974 syytettyään sitä Israelin tuhoamisen päämäärän pettämisestä ja siirtymisestä kohti kahden valtion tavoitetta.
Kairon kokouksessa helmikuussa 1969 PLO:n johtajaksi valittiin Jasser Arafat, ja Fatahin vaikutusvalta kasvoi. PLO:n julistus palestiinalaisten kansan edustuksesta johti ristiriitaan Jordanian kuninkaan Husseinin kanssa, sillä palestiinalaiset muodostivat suurimman osan Jordanian väestöstä. Jordania karkotti PLO:n Jordaniasta taistelujen jälkeen 1970–1971 (ns. musta syyskuu 1970). Tämän jälkeen PLO siirtyi Libanoniin, jossa se saavutti diplomaattisen voiton 1974, kun kaikki arabimaat, myös Jordania, tunnustivat sen palestiinalaisten edustajaksi. Israelin vastahyökkäys pakolaisleireille 1981 ja Libanoniin 1982 pakotti PLO:n siirtämään päämajansa Tunisiaan.
PLO:n epäonnistuminen palestiinalaisten asian ratkaisemisessa ja Arafatin siirtyminen aseellisesta vastarinnasta diplomatiaan johti radikaalimpien järjestöjen, kuten Hizbollahin ja Hamasin, syntyyn. Se sai Israelin hyväksymään PLO:n tasavertaiseksi neuvottelukumppaniksi.
Kun Oslon sopimus oli allekirjoitettu Washingtonissa 13. syyskuuta 1993, Israel tunnusti PLO:n palestiinalaisten edustajaksi ja PLO tunnusti Israelin. Sopimuksessa sovittiin myös palestiinalaisten itsehallinnon pääkohdat. Gazan–Jerikon sopimuksessa palestiinalaisille annettiin autonomia Gazan kaistalla ja Länsirannalla. Sopimuksessa määriteltiin Israelin armeijan puolen vuoden mittainen vetäytyminen.
Jitzhak Rabinin murhan jälkeen marraskuussa 1995 hänen seuraajansa Benjamin Netanjahu keskeytti vetäytymisen Israelin vielä hallitsemilta alueilta. Vuonna 1996 palestiinalaisalueilla järjestettiin ensimmäiset vaalit, joissa palestiinalaisten presidentiksi valittiin PLO:n johtaja Jasser Arafat 88,1 prosentilla äänistä.
PLO:n kansalliskokous kokoontui Kairossa huhtikuussa 1996 ja mitätöi äänin 504–54 peruskirjan kohdat, jotka kielsivät Israelin olemassaolon. Osa kokousedustajista jätti tällöin PLO:n uskoessaan Palestiinasta karkotettujen pakolaisten menettäneen oikeutensa palata koteihinsa nykyisen Israelin alueelle. Rauhanprosessin jumiuduttua kansalliskokous julisti marraskuussa 1988 Algerissa yksipuolisesti Palestiinan valtion perustetuksi.
Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin välittämällä Wyen sopimuksella yritettiin lokakuussa 1998 jälleen saada rauhanprosessi vauhtiin. Israel suostui vetäytymään 13 prosentilta Länsirannasta kolmessa kuukaudessa ja asettamaan sen yhteishallintoon palestiinalaishallinnon kanssa. Palestiinalaiset saivat myös käytävän Gazan ja Länsirannan välillä. Välien kuitenkin kiristyessä Israel jätti suurimman osan sopimuksesta toteuttamatta.
Arafatin ja Ehud Barakin välisten lisäneuvottelujen lisäsopimus astui voimaan 1999, ja käytävä avattiin 2000. Edes Barakin aikana sitä ei toteutettu täysin, ja väkivalta kiihtyi. Toisen intifadan alkaessa Israelin armeija miehitti jälleen maaliskuussa 2002 suuren osan Länsirantaa. Israelin hyökkäykset palauttivat jonkin verran PLO:n kansansuosiota, mutta tuhosivat myös suuren osan palestiinalaishallinnon hallinto- ja poliisivoimista.