Ero sivun ”Luettelo välirauhansopimuksen perusteella lakkautetuista järjestöistä” versioiden välillä
[arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
p →Lähteet: - aakkostus |
→Pariisin rauhansopimus: - lisäys |
||
Rivi 200: | Rivi 200: | ||
==Pariisin rauhansopimus== |
==Pariisin rauhansopimus== |
||
Välirauhansopimuksen korvanneeseen Pariisin rauhansopimukseen sisällytettiin vastaava 8. artikla, jonka mukaan Suomi sitoutui vastaisuudessakin olemaan sallimatta välirauhansopimuksessa kiellettyjen tai vastaavantyyppisten järjestöjen toimintaa.<ref>Uola 1999, s. 209–212.</ref> |
Välirauhansopimuksen korvanneeseen Pariisin rauhansopimukseen sisällytettiin vastaava 8. artikla, jonka mukaan Suomi sitoutui vastaisuudessakin olemaan sallimatta välirauhansopimuksessa kiellettyjen tai vastaavantyyppisten järjestöjen toimintaa. Syyskuussa 1944 annettu niin sanottu "Castrénin asetus" kuitenkin raukesi Pariisin rauhansopimuksen tullessa voimaan, joten sen jälkeen valtioneuvostolla ei enää ollut valtuuksia järjestöjen lakkauttamiseen vaan lakkauttamisten oli tapahduttava yhdistyslain mukaisesti oikeusistuimen päätöksellä.<ref>Uola 1999, s. 209–212.</ref> Pariisin rauhansopimuksen perusteella lakkautettiin vielä 1970-luvun lopulla neljä [[Pekka Siitoin|Pekka Siitoimen]] perustamaa kansallissosialistista järjestöä. |
||
==Lähteet== |
==Lähteet== |
Versio 12. joulukuuta 2011 kello 13.59
Luettelo välirauhansopimuksen perusteella lakkautetuista järjestöistä sisältää suomalaiset yhdistykset, jotka lakkautettiin Jatkosodan päättäneen Suomen ja Neuvostoliiton vuonna 1944 solmiman Moskovan välirauhansopimuksen nojalla. Sopimuksen 21. artiklan mukaan:[1]
»Suomi sitoutuu heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoin kuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa, sekä vastaisuudessa olemaan sallimatta tämäntapaisten järjestöjen olemassaoloa.»
Järjestöjen lakkauttamiset
Laki välirauhansopimuksen toimeenpanosta vahvistettiin ja tuli voimaan Suomessa 23. syyskuuta 1944 ja välittömästi hyväksyttiin presidentin esittelyssä asetus, joka antoi valtioneuvostolle valtuudet lakkauttamisten toteuttamiseen. Ensimmäiset lakkauttamiset suoritettiin vielä samana iltana. Rauhansopimuksen tai asetuksen teksti ei määritellyt tarkemmin lakkautettavien järjestöjen kriteerejä, joten Castrénin hallitus tyytyi aluksi lakkauttamaan vain ilmeisimmät tapaukset eli lähinnä joukon pieniä avoimen kansallissosialistisia ryhmiä sekä AKS:n ja IKL:n.[2]
Muutamia tunnettuja saksalaissuuntausta tukeneita järjestöjä ei tarvinnut lakkauttaa välirauhansopimuksen nojalla. Suomen Valtakunnan Liitto jätettiin lakkauttamatta, sillä se oli rekisteröimätön yhdistys ja sen toiminta päättyi itsestään sodan loputtua. Suomalais-Saksalainen Seura lakkautti itse itsensä jo syyskuun alkupuolella.[3]
Lokakuun alusta eteenpäin Liittoutuneiden valvontakomissio alkoi painostaa Suomen hallitusta uusien lakkautusten tekemiseksi.[4] Komission puheenjohtaja Andrei Ždanov muun muassa painosti hallituksen lakkauttamaan Suojeluskuntajärjestön, missä käytettiin perusteena myös välirauhansopimuksen 4. artiklaa. Koska järjestön toiminta perustui lakiin, sitä ei voitu lakkauttaa pelkän asetuksen nojalla vaan oli säädettävä erityinen laki asiasta. Eduskunta hyväksyi lain 3. marraskuuta ja lakkautus astui voimaan kolme päivää myöhemmin.[5] Pian lakkautettiin myös suojeluskuntien naisille tarkoitettu tukijärjestö, Lotta Svärd.[6]
Suomen Aseveljien Liitto lakkautettiin tammikuussa 1945 pitkän debatin jälkeen, kommunistien vaatimuksesta ja valvontakomission painostamana, mikä venytti fasismi-käsitteen määrittelyä 21. artiklan tulkinnassa.[7] Myöhemmin lakkautettiin useita urheiluseuroja ja harrastuskerhoja, joita valvontakomissio niiden jäsenkunnan perusteella epäili suojeluskuntien tai aseveliliiton toimintaa jatkaviksi peitejärjestöiksi. Asekätkennän paljastuminen keväällä 1945 tarjosi lisäperusteita tällaisille väitteille.[8] Kaikissa tapauksissa valvontakomission vaatimuksia ei kuitenkaan täytetty, esimerkiksi Suomen saksalainen seurakunta jätettiin lakkauttamatta.[9] Ilmapuolustusliitto taas purki oma-aloitteisesti toimintansa kevään 1945 aikana ja siirsi tehtävänsä Suomen Ilmailuliitolle.[10]
Kun kommunistit pääsivät valtaan valtiollisessa poliisissa keväällä 1945 (niin sanottu Punainen Valpo), SKP alkoi käyttää lakkautusvaatimuksia sisäpoliittisena välineenä.[11] Viimeisinä menivät läpi toukokuussa 1946 lakkautusvaatimukset Itsenäisyyden Liitosta ja Ylioppilasoikeistosta; sen sijaan Pekkalan hallituksen enemmistö hylkäsi samassa yhteydessä Valpon esityksen Ilmailuliiton, Reserviupseeriliiton, Suomalaisuuden Liiton ja Kokoomuksen Nuorten Liiton (KNL) lakkauttamisesta.[12] Tämän jälkeen valvontakomissio ei enää aktiivisesti tukenut lakkauttamisvaatimuksia, joten niitä ei pantu toimeen.[13] Vielä elo–syyskuussa 1947 SKDL yritti valvontakomission tukemana saada KNL:n ja Radikaalisen Kansanpuolueen lakkautetuiksi, mutta Pariisin rauhansopimuksen voimaan astumisen jälkeen Suomen hallitus ei katsonut enää välttämättömäksi taipua vaatimuksiin.[14]
Luettelo lakkautetuista järjestöistä
Pariisin rauhansopimus
Välirauhansopimuksen korvanneeseen Pariisin rauhansopimukseen sisällytettiin vastaava 8. artikla, jonka mukaan Suomi sitoutui vastaisuudessakin olemaan sallimatta välirauhansopimuksessa kiellettyjen tai vastaavantyyppisten järjestöjen toimintaa. Syyskuussa 1944 annettu niin sanottu "Castrénin asetus" kuitenkin raukesi Pariisin rauhansopimuksen tullessa voimaan, joten sen jälkeen valtioneuvostolla ei enää ollut valtuuksia järjestöjen lakkauttamiseen vaan lakkauttamisten oli tapahduttava yhdistyslain mukaisesti oikeusistuimen päätöksellä.[16] Pariisin rauhansopimuksen perusteella lakkautettiin vielä 1970-luvun lopulla neljä Pekka Siitoimen perustamaa kansallissosialistista järjestöä.
Lähteet
- Mikko Uola: "Suomi sitoutuu hajottamaan...": Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1999. ISBN 951-710-119-8.
Viitteet
- ↑ Uola 1999, s. 29.
- ↑ Uola 1999, s. 29, 32–36.
- ↑ Uola 1999, s. 41–43.
- ↑ Uola 1999, s. 44–49.
- ↑ Uola 1999, s. 64–66, 68–74.
- ↑ Uola 1999, s. 76–81.
- ↑ Uola 1999, s. 96–113.
- ↑ Uola 1999, s. 117–119, 126–129, 136–138.
- ↑ Uola 1999, s. 114–115.
- ↑ Uola 1999, s. 131–135.
- ↑ Uola 1999, s. 130, 138.
- ↑ Uola 1999, s. 161–166.
- ↑ Uola 1999, s. 168–169.
- ↑ Uola 1999, s. 197–201.
- ↑ Uola 1999, s. 262–271.
- ↑ Uola 1999, s. 209–212.