Isänmaallinen Kansanpuolue
Isänmaallinen Kansanpuolue oli suomalainen 1930-luvun alussa toiminut kansallissosialistinen puolue, jota johti muurari Ernest Hedborg.[1]
IKP:tä edelsi syksyllä 1931 muodostettu Kansallisen Työväenpuolueen Keskusliitto,[1] jolla oli vuonna 1932 Helsingissä yksi osasto, johon kuului 126 jäsentä.[2] IKP perustettiin 16. maaliskuuta 1932. Puolueen puheenjohtajaksi valittiin Vapaan Työväenliiton puheenjohtaja Hedborg ja puoluesihteeriksi Rafael Svinhufvud. IKP oli ensimmäinen Suomeen perustetuista lukuisista kansallissosialistisista puolueista, mutta sen suosio jäi vähäisemmäksi kuin esimerkiksi SKSL:n tai SKJ:n. IKP ei osallistunut vuoden 1933 eduskuntavaaleihin ja sen kokouksiin kerääntyi huomattavasti vähemmän ihmisiä kuin esimerkiksi SKJ:n vastaaviin. Maaliskuussa 1933 IKP:n vuosikokous päätti tukea IKL:ää, vaikka SKJ nähtiinkin puolueelle läheisemmäksi. Puolueen toiminta loppui myöhemmin samana vuonna.[1]
IKP:n puolueohjelma julkaistiin 3. joulukuuta 1932 Helsingissä pidetyssä kokouksessa. Ohjelman kirjoittajat ottivat huomattavasti vaikutteita Saksan natsien ja Italian fasistien ohjelmista. IKP kannatti esimerkiksi vahvaa johtajuutta, ja se halusi lakkauttaa parlamentarismin. Tilalle puolue tarjosi vaaleilla valittavaa valtionjohtajaa, jolla olisi vahvat toimintaoikeudet. Puolue halusi suojella suomalaista rotua, ja se vaati ”juutalaisten ja muiden turmiollisten vierasmaalaisten” maahanmuuton ja -tulon estämistä. IKP kannatti myös korporatistista työelämämallia. Puolue käytti tunnuksenaan hakaristein koristeltua lippua.[1]
IKP vastusti propagandassaan sekä vasemmistoa että IKL:ää. Kumpikaan ei puolueen mielestä ajanut työläisten etuja. IKP vastusti myös vapaamuurareita. Entinen vapaamuurari, kirjailija Örnulf Tigerstedt, pääsi puolueen jäseneksi, mutta samalla korostettiin, ettei hän voinut nousta siinä johtavaan asemaan.[1]
IKP:n sääntöjen mukaan puolue koostui keskus-, piiri- ja paikallisjärjestöistä. IKP:llä oli myös naisjärjestö sekä nuorisojärjestö, jota johti Jaakko Somersalo. Somersalon mielestä Benito Mussolini oli hyvä esikuva Suomenkin nuorisolle.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Talonen, Jouko: Esikoislestadiolaisuus ja suomalainen yhteiskunta 1900-1944. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1993. ISBN 951-9021-93-0.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Puolueohjelma (1932) (Pohtiva – poliittisten ohjelmien tietovaranto)