Suomenkielinen pikakirjoitus

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 22. kesäkuuta 2009 kello 07.10 käyttäjän Haltiamieli (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Esimerkki suomenkielisestä pikakirjoituksesta: ote Julius Krohnin puheesta J. V. Snellmanille 12. toukokuuta 1876 kirjoitettuna Neovius-Nevanlinnan järjestelmällä.

Ensimmäiset suomenkieliset pikakirjoitusjärjestelmät kehitettiin 1870-luvulla. Aluksi käytössä oli kaksi eri järjestelmää, mutta Lars Neovius-Nevanlinnan kehittämä järjestelmä vakiintui pian ainoaksi käytössä olevaksi.

Pikakirjoitusjärjestelmiä kehitettiin erityisesti valtiopäivien tarpeisiin, mutta pikakirjoitusta on käytetty myös muualla muun muassa pöytäkirjojen tekemiseen sekä henkilökohtaisten muistiinpanojen tai päiväkirjojen kirjoittamiseen.

Pikakirjoitusta opetettiin oppikouluissa ja kauppaoppilaitoksissa, mutta 1900-luvun loppupuolella pikakirjoituksen käyttö ja opetus vähenivät huomattavasti.lähde?

Järjestelmän synty

Suomessa oli 1860-luvulla senaatin aloitteesta kehitetty ruotsin kielelle soveltuva pikakirjoitusjärjestelmä, jota käytettiin valtiopäivillä ruotsinkielisten puheiden muistiinmerkitsemiseen.[1]

Vuoden 1872 valtiopäivillä talonpoikaissääty esitti pyynnön suomen kielen pikakirjoituksen kehittämiseksi.[2] Seuraavana vuonna senaatti julistikin suomen kielelle soveltuvan pikakirjoitusjärjestelmän kehittämisestä kilpailun, johon ehdotukset oli toimitettava vuoden 1874 loppuun mennessä. Kilpailuun tuli vain yksi ehdotus, filosofian maisteri Lars Neoviukselta, joka toimi matematiikan opettajana Helsingissä. Hänelle myönnettiin ensimmäisenä palkintona 800 markkaa.[3]

Neovius oli oppinut pikakirjoituksen kadettikoulussa ja tutustunut saksalaisen Gabelsbergerin pikakirjoitusjärjestelmän puolalaiseen sovitteeseen.[4] Hän mainitsee myöhemmässä oppikirjassaan, että oli kehittänyt järjestelmäänsä neljä vuotta jättäessään kilpailuehdotuksen vuoden 1874 lopussa.[5]

Neovius järjesti ensimmäisen pikakirjoituskurssinsa syksyllä 1874 ja julkaisi ensimmäisen oppikirjansa Opastus suomalaiseen pikakirjoitukseen keväällä 1876.[6][7] Tiettävästi ensimmäisen kerran julkista suomenkielistä puhetta kirjoitettiin muistiin pikakirjoituksella 23. huhtikuuta 1875, jolloin professori Yrjö Koskisen puheen kirjoittamiseen käytettiin Neoviuksen järjestelmää.[8]

Järjestelmän rakenne

Pikakirjoitusmerkkejä: konsonantteja, vokaaleja, erilaisia vokaalien osoittamistapoja

Neovius-Nevanlinnan järjestelmä perustuu saksalaisen Franz Xaver Gabelsbergerin 1800-luvun alussa kehittämään saksankieliseen pikakirjoitusjärjestelmään.[9] Gabelsbergerin järjestelmä oli osoittautunut toimivaksi useilla kielillä, ja suomea ennen siitä oli tehty sovituksia muun muassa kreikan, italian, puolan, kroatian, norjan ja ruotsin kielille.[10] Neovius käytti Gabelsbergerin merkkejä, mutta siirsi esimerkiksi suomen kielessä harvinaisten b:n, d:n ja g:n merkit p:n, t:n ja h:n merkeiksi. Sen sijaan esimerkiksi k:n, l:n, m:n, n:n, r:n ja s:n merkit ovat samat kuin Gabelsbergerillä. Diftongeille tarvittiin enemmän merkintätapoja, ja Neovius kehitti myös tavallisimmille taivutusmuotojen päätteille omia merkintöjä.

Konsonanteilla ja konsonanttiryhmillä on kullakin oma merkkinsä. Vokaaleille on omia merkkejä, mutta ne voidaan esittää myös muilla tavoin: vahventamalla, alentamalla tai korottamalla edeltävää tai seuraavaa konsonantin merkkiä, tai pidentämällä konsonanttimerkkien etäisyyttä toisistaan. A-kirjaimia ei tavallisesti merkitä lainkaan, vaan jokaisen konsonanttimerkin jälkeen oletetaan tulevan a, ellei erikseen ole muuta merkitty. Esimerkiksi ”jalava” kirjoitetaan laittamalla peräkkäin j:n, l:n ja v:n merkit.

Peräkkäiset merkit yhdistetään toisiinsa tavallisesti siten, että kukin sana kirjoitetaan nostamatta kynää paperista kirjainten välillä. Ainoastaan y-kirjain edellyttää kynän nostamista ja uuden viivan ristimistä edellisen kanssa.

Yleisimmille sanoille, kuten hän, kun, kuin, mutta, vasta, sisä, suuri, minä, sinä, että, on valittu yhden merkin mittaisia lyhenteitä. Näitä sanotaan pakkolyhenteiksi eli siigeleiksi, ja kyseiset sanat on järjestelmän mukaan kirjoitettava aina lyhennettä käyttäen. Alun perin siigeleitä oli sata, mutta myöhemmin niiden määrä vähennettiin noin kuuteenkymmeneen.[11][12]

Kirjoitusnopeudet

Perusjärjestelmällä on mahdollista kirjoittaa noin 100 tavua (n. 40 sanaa) minuutissa.[13] Normaaliin puhenopeuteen (n. 200–300 tavua minuutissa) pääseminen pikakirjoituksella edellyttää pitkää harjoittelua ja lyhennysmerkintöjen opiskelua. Suomessa nopeimmat pikakirjoittajat ovat päässeet nopeuskilpailuissa 400–500 tavuun minuutissa.[14]

Pikakirjoituksen käyttö

Suomessa pikakirjoituksen käyttö on keskittynyt kolmelle alueelle: kokouspikakirjoitukseen, liikepikakirjoitukseen ja muistiinpanopikakirjoitukseen.[15]

Valtiopäivillä suomenkielistä pikakirjoitusta on käytetty vuoden 1877–78 valtiopäivistä alkaen. Vuoteen 1907 asti pikakirjoittajien hankkimisesta vastasi Pikakirjoittajayhdistys, mutta vuodesta 1908 lähtien eduskunnalla on ollut omat pikakirjoituskansliansa, erikseen suomenkielinen ja ruotsinkielinen, jotka vuonna 1966 yhdistettiin ja nimettiin pöytäkirjatoimistoksi. Vuonna 1953 eduskunnassa otettiin pöytäkirjanteon avuksi myös äänityslaitteet.[16]

Pikakirjoittajia on käytetty myös muun muassa kirkolliskokouksissa, ammattijärjestöjen edustaja- ja vuosikokouksissa, puoluekokouksissa ja joissakin suurissa oikeudenkäynneissä.[17] 1970- ja 80-luvuilla kokouspikakirjoituksen määrä kuitenkin väheni huomattavasti.[18]

Liike-elämässä sihteerit ovat käyttäneet pikakirjoitusta sanelujen vastaanottamisessa, ohjeiden muistiinpanossa, puhelinkeskusteluissa ja kokouksissa.[19]

Suomessa julkaistiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella useita kirjoja, joihin on koottu pikakirjoituksella talteen otettuja saarnoja tai luentosarjoja. Tunnettuja suomalaisia pikakirjoituksen käyttäjiä ovat olleet muun muassa J. K. Paasikivi,[20] Sakari Tuomioja,[21] Yrjö Väisälä ja Joonas Kokkonen.[22] Paasikivi kirjoitti vuonna 1985 julkaistut päiväkirjansa osittain pikakirjoituksella,[20] ja Tuomioja toimi 1930-luvulla muutaman vuoden jopa eduskuntapikakirjoittajana.[21]

Suomessa pikakirjoituksen asiaa ajaa Suomen Pikakirjoittajayhdistys, joka muun muassa julkaisee Pikakirjoituslehteä. Yhdistys on perustettu vuonna 1872, ja lehti on ilmestynyt vuodesta 1888.[23][24]

Muut järjestelmät

Wilhelm Fabritius kehitti 1870-luvun alkupuolella toisen suomenkielisen pikakirjoitusjärjestelmän. Järjestelmästä ei kuitenkaan julkaistu oppikirjaa, eikä siitä tullut kovin suosittua. Fabritius työskenteli enimmäkseen ulkomailla, eikä järjestelmällä ollut yhtä innokkaita kannattajia kuin Neoviuksen järjestelmällä. E. G. Palménin pitämällä kurssilla järjestelmän oppi muun muassa P. J. Hannikainen,[25] joka toimi 1870- ja 1880-luvuilla pikakirjoittajana valtiopäivillä ja käytti valtiopäiväpikakirjoittajista ainoana Fabritiuksen järjestelmää. Lisäksi järjestelmää käytti ainakin Kaarle Krohn, joka keräsi 1880-luvulla kansanrunoja Karjalasta.[26]

Fabritiuksen järjestelmän merkit ovat peräisin saksalaisista Gabelsbergerin ja Stolzen järjestelmistä. Omaperäisiä oivalluksia järjestelmässä on muun muassa etuvokaalisten sanojen merkitseminen pienellä väkäsellä sanan alussa.[26]

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistosta löydettiin vuonna 2007 aikaisemmin tuntemattomia J. Nummelinin laatimia pikakirjoitusoppikirjojen käsikirjoituksia. Nummelin laati 1880-luvulla Gabelsbergerin järjestelmään pohjautuvan suomenkielisen pikakirjoitusjärjestelmän ja sille laajan ja yksityiskohtaisen oppikirjan käsikirjoituksen. Myöhemmin Nummelin laati toisen, täysin erillisen järjestelmän, joka pohjautui saksalaisen Julius Braunsin järjestelmään. Tästä hän kirjoitti parin vuosikymmenen aikana useita toisistaan poikkeavia oppikirjaversioita, joista viimeinen on päivätty vuodelle 1918. Järjestelmien käytöstä ei ole kuitenkaan säilynyt tietoa, ei myöskään J. Nummelinista itsestään.[27]

Estrid Nordenswan sovitti ruotsalaisen Melinin järjestelmän suomen kielelle ja julkaisi sovitteensa vuonna 1935 nimellä Pikakirjoituksen oppikirja Melinin järjestelmän mukaan. Järjestelmä ei levinnyt laajaan käyttöön, mutta ainakin Suomen ja Neuvostoliiton välisissä rauhanneuvotteluissa syyskuussa 1944 yksi pikakirjoittaja käytti sitä.[28]

Opetus

Pikakirjoitusta on opetettu pääasiassa kauppaoppilaitoksissa, oppikouluissa sekä kansalais- ja työväenopistoissa. Myös Suomen Pikakirjoittajayhdistys ja erilaiset kirjeopistot ovat antaneet pikakirjoituksen opetusta.[29]

1930-luvun lopulla pikakirjoituksen opiskelijoita oli vuosittain noin 2000. 1960-luvulle mennessä määrä oli kasvanut 5500:aan ja 1980-luvun alussa laskenut jälleen noin 2000:een.[30][31]

Peruskoulu-uudistuksessa 1970-luvulla pikakirjoitusta ei otettu peruskoulun eikä lukion lukusuunnitelmiin, ja pikakirjoituksen kouluopetus loppui lähes kokonaan.[32][31] Ammatillisen koulutuksen osalta kävi lähes samoin: keskiasteen uudistuksessa 1980-luvulla pikakirjoitus jäi pois valtakunnallisista opetussuunnitelmista, ja pikakirjoituksen asema kauppaoppilaitoksissa heikkeni vähitellen.[32]

Nykyisin pikakirjoitusta voi opiskella muun muassa Helsingin työväenopistossa.[33][34]

Oppikirjat

Lars Neovius julkaisi ensimmäisen oppikirjansa Opastus suomalaiseen pikakirjoitukseen vuonna 1876. Kyseessä oli kuitenkin vain pieni sadan kappaleen painos, joka oli tarkoitettu lähinnä hänen omien pikakirjoituskurssiensa oppilaille. Vuonna 1883 Neovius julkaisi laajemman painoksen nimellä Oppikirja suomalaisessa pikakirjoituksessa. Se erosi ulkoasultaan ja esitystavaltaan merkittävästi edellisestä. Kolmas painos julkaistiin 1891, mutta sen Neovius joutui tekemään kiireessä, eikä ollut siihen itsekään tyytyväinen. Neljättä painosta vuodelta 1894 pidetään sisällöltään Neoviuksen oppikirjan pääpainoksena,[35] ja se oli myös painoteknisesti edellisiä selkeämpi ja laadukkaampi. Kirjan myöhempiin painoksiin ei tehty enää suuria muutoksia. Neoviuksen kuoleman (1916) jälkeen kirjaa toimitti Kaarlo Kallioniemi, ja kirjasta otettiin uusia painoksia 1940-luvulle asti.

Pikakirjoituksen opetus on tavallisesti jaettu alkeiskurssiin ja lyhennysoppiin, ja Neoviuksen kirjoja seuranneet oppikirjat noudattavat myös tätä jakoa. Kaarlo Kallioniemen Pikakirjoituksen alkeet ilmestyi vuonna 1926. Se oli Neoviuksen kirjaa suppeampi, ja suunniteltu erityisesti kouluopetukseen. Vuonna 1960 julkaistiin Leo Kailan Pikakirjoituksen alkeis- ja harjoituskirja, jossa oli huomioitu Pikakirjoitusyhdistyksen järjestelmälautakunnan edellisenä vuonna tekemät esitykset järjestelmän yksinkertaistamiseksi. Kirjan 7. painos vuodelta 1976 on edelleen myynnissä, ja sitä käytetään muun muassa pikakirjoituskursseilla. Samoihin aikoihin Kailan kirjan kanssa, vuosina 1959–1961, julkaistiin Allan Alhan ja Akseli Vallan laatima kirjekurssimuotoiseen opetukseen suunniteltu 12-osainen vihkosarja Pikakirjoitustaito pikaisesti. Yhteensä noin 300 sivun mittaisena se oli selvästi laajempi kuin aikaisemmat pikakirjoitusoppaat. Pikakirjoitusjärjestelmään on tehty vuosien varrella vain hyvin pieniä muutoksia, ja samat oppikirjat ovat säilyneet opetuskäytössä vuosikymmeniä.

Lyhenneoppikirjoja laativat Kaarlo Kallioniemi (Pikakirjoituksen ehtolyhennysoppi, 1945) ja Eino Nevalainen (Pikakirjoituksen lyhenneoppikirja, 1947). Uusin lyhenneoppikirja on Leo Kailan ja Unto Rädyn vuonna 1966 julkaisema Opi lyhentämään – Pikakirjoituksen lyhennysoppi ja harjoituskirja, jonka 4. painos vuodelta 1995 on edelleen myynnissä.

Lisäksi on julkaistu lyhenneluetteloita, muun muassa Kaarlo Kallioniemen Valikoima ehtolyhennyksiä (1937), Eino Nevalaisen, Eino Relanderin ja Akseli Vallan laatima Suomen pikakirjoittajayhdistyksen lyhenneluettelo (1948) sekä uusimpana Veikko Sorsan Pikakirjoituksen lyhennehakemisto vuodelta 1981. Sorsan luettelo on näistä laajin ja sisältää lyhenteitä n. 7000 sanalle tai sanayhdistelmälle.[36]

Katso myös

Lähteet

  • Kaila, Leo: Pikakirjoituksen alkeis- ja harjoituskirja. WSOY, 1960.
  • Kallioniemi, Kaarlo: Pikakirjoituksen alkeet. Helsinki: Otava, 1926.
  • Kallioniemi, Kaarlo: Neovius-Nevanlinnan pikakirjoitusjärjestelmän kehittyminen. Helsinki: Otava, 1940.
  • Kallioniemi, Kaarlo: Pikakirjoituksen ehtolyhennysoppi. Helsinki: Otava, 1945.
  • Kallioniemi, Kaarlo: Pikakirjoitus ja säätyvaltiopäivät. Helsinki: Otava, 1946.
  • Melin, Olof Werling: Stenografiens historia. 2. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1929.
  • Neovius, L.: Oppikirja suomalaisessa pikakirjoituksessa. Helsinki: Tekijä, 1883.
  • Neovius, L.: Oppikirja suomalaisessa pikakirjoituksessa. 4. painos. Helsinki: Tekijä, 1894.
  • Räty, Unto: Pikakirjoituksen käyttö maassamme. Pikakirjoituslehti, 1972, nro 1–2.
  • Räty, Unto: Valtiopäivä- ja kokouspikakirjoitus maassamme. Pikakirjoituslehti, 1972, nro 5.
  • Sorsa, Veikko: Pikakirjoituksen opetuksen nykyinen laajuus maassamme. Pikakirjoituslehti, 1972, nro 1–2.

Viitteet

  1. ↑ Kallioniemi 1946, s. 7
  2. ↑ Kallioniemi 1946, s. 35
  3. ↑ Kallioniemi 1946, s. 40
  4. ↑ Niittuinperä, Jari: Avauspuhe Suomen Pikakirjoittajayhdistyksen 125-vuotisjuhlissa pikakirjoitus.fi. Viitattu 15.4.2008.
  5. ↑ Neovius 1883 s. VII
  6. ↑ Neovius 1894, s I
  7. ↑ Kallioniemi 1940, s. 13-14
  8. ↑ Uusi Suometar 26.4.1875, s. 2
  9. ↑ Kallioniemi 1926, s. 7
  10. ↑ Johnen, Christian: Allgemeine Geschichte der Kurzschrift, s. 274–279. 4. painos. Berliini: H. Apitz, 1940.
  11. ↑ Neovius 1894, s. 72–73
  12. ↑ Kaila, s. 7 ja 72
  13. ↑ Kallioniemi 1945 s. 8
  14. ↑ Sorsa, Veikko: Suomen nopeimmat pikakirjoittajat kautta aikojen pikakirjoitus.fi. Viitattu 10.6.2008.
  15. ↑ Räty 1–2/1972, s. 41
  16. ↑ Räty 5/1972
  17. ↑ Räty 5/1972
  18. ↑ Kokouspikakirjoituksen nykytila. Pikakirjoituslehti, 1990, nro 2.
  19. ↑ Pikakirjoitus liike-elämässä. Pikakirjoituslehti, 1975, nro 2.
  20. ↑ a b Blomstedt, Yrjö & Klinge, Matti (toim.): J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956, s. 6. 1. osa. WSOY, 1985.
  21. ↑ a b Muita kuulumisia. Pikakirjoituslehti, 1964, nro 5, s. 14.
  22. ↑ Valta, Anna-Liisa: Suomen pikakirjoittajayhdistyksen 125 vuotta pikakirjoitus.fi. Viitattu 10.6.2008.
  23. ↑ Suomen Pikakirjoittajayhdistys pikakirjoitus.fi. Viitattu 20.6.2009.
  24. ↑ Tommila, Päiviö et al.: Suomen Lehdistön historia, osa 10, s. 77. Kuopio: Kustannuskiila, 1992. ISBN 951-657-327-4.
  25. ↑ Malisto, Kyllikki: P. J. Hannikainen aikalaistensa parissa, s. 61. Joensuu: SULASOLin Pohjois-Karjalan piiri, 1980. ISBN 951-99247-6-0.
  26. ↑ a b Latvamaa, Esko: Wilhelm Fabritiuksen pikakirjoitusjärjestelmä, s. 7–8 ja 24–25. Helsinki: Suomen Pikakirjoittajayhdistys ry, 2007. ISBN 978-952-92-1950-6.
  27. ↑ Latvamaa, Esko: Tuntemattomiksi jääneitä suomalaisia pikakirjoitusjärjestelmiä. Pikakirjoituslehti, 2008, nro 1–3.
  28. ↑ Ekman, Ernst L.: Olof Werling Melin, s. 381–383. Tukholma: C E Fritzes bokförlag, 1971.
  29. ↑ Sorsa, s. 23
  30. ↑ Sorsa, s. 24
  31. ↑ a b Latvamaa, Esko: Pikakirjoituksen opetuksen laajuus Suomessa lukuvuonna 1980–81. Pikakirjoituslehti, 1982, nro 1.
  32. ↑ a b Latvamaa, Esko: Koulutuksen myllerrykset ja pikakirjoitus. Pikakirjoituslehti, 1999, nro 1. Artikkelin verkkoversio.
  33. ↑ Pikakirjoitusopetusta. Pikakirjoituslehti, 2008, nro 3, s. 2.
  34. ↑ Pikakirjoituksen opiskelu pikakirjoitus.fi. Viitattu 20.6.2009.
  35. ↑ Kallioniemi 1940, s. 22
  36. ↑ Lyhennelmä uutta lyhennehakemistoa käsittelevästä Veikko Sorsan esitelmästä. Pikakirjoituslehti, 1981, nro 2, s. 3.

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomenkielinen_pikakirjoitus&oldid=6919721”