Miessaari

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 19. huhtikuuta 2017 kello 13.20 käyttäjän Risukarhi (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on ehdotettu lupaavaksi artikkeliksi.
Lupaava artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että yhteisön mielestä artikkeli sisältää selkeät perustiedot aiheestaan ja on muutenkin kunnossa. Artikkelin keskustelusivulla voit ottaa asiaan kantaa.
Miessaari
Miessaari Haukilahden rannasta nähtynä
Miessaari Haukilahden rannasta nähtynä
Maantiede
Muut nimet Karlö
Sijainti 60°7′55.88″N, 24°46′50.49″E
Merialue Suomenlahti, Itämeri
Pinta-ala 0,61 km²
Valtio
Valtio Suomi
Maakunta Uusimaa
Kunta Espoo
Väestö
Väkiluku 1[1]

Miessaari (ruots. Karlö[2]) on 61 hehtaarin laajuinen saari Espoon edustalla. Se on ollut asevoimien käytössä vuodesta 1915, jolloin sinne alettiin rakentaa Krepost Sveaborgin merilinnoitteita. Nykyään sitä hallinnoi puolustusvoimat[3], ja siksi maihinnousuun saarelle tarvitaan lupa.[4] Ennen linnoitustoimintaa Miessaaressa on ollut myös asutusta.

Saaren ainakin 1600-luvulta lähtien käytetty ruotsinkielinen nimi Karlö on voinut viitata Ruotsin kruunun palveluksessa olleisiin sotilaisiin (ruots. karlar). Nimi suomennettiin 1900-luvun alulla Miessaareksi.[5]

Maantiede

Miessaari on Espoon itäisen saariston suurin saari.[6] Sen pinta-ala on 61 hehtaaria.[7] Saaren ja rannikon väliin jäävää selkää kutsutaan Miessaarenseläksi, ja saaren erottaa sen pohjoispuolella olevista saarista Flakaholmssundet-niminen salmi. Miessaaren itäpuolella on Pikku Miessaari.[6]

Miessaaren luonto on sisä- ja ulkosaariston välistä siirtymävyöhykettä. Pohjoisrannikko edustaa suojaista sisäsaaristoa, kun eteläranta edustaa puolestaan enemmän väli- ja ulkosaaristoa. Eteläosan kangasmetsissä kasvaa yleisesti variksenmarjaa ja ruohokanukkaa. Luontoarvoltaan huomattavia ovat etelärannan ja viereisen Pikku Miessaaren rantabiotoopit ja vanhat tervaleppävaltaiset kosteat lehdot. Niistä on löytynyt monia huomionarvoisia kasvilajeja.[7] Nisäkkäistä Miessaarella on havaittu supikoiria, mäyriä, kettuja, metsäkauriita ja lepakoita.[8]

Historia

Vanhin maininta Miessaaresta on vuodelta 1618. Maakirjan mukaan se oli yhteisomistuksessa oleva kruunun saari. Sen ensimmäinen omistaja oli rykmenttiupseeri Hans Floor, joka sai sen, kun se yhdistettiin 1687 Floorin omistamaan Storsin tilaan. Kirkonkirjojen mukaan Miessaaren ensimmäinen lapsi syntyi 1779.[9]

Karl Gustaf Ekebomin vuonna 1872 julkaiseman kartan mukaan saaressa oli Pukkisaaren ja Flakaholmenin välisen suojaisen salmen rannassa viitisen asuinrakennusta ja kaksi laivalaituria. Pukkisaareen johti lisäksi silta. Miessaaren lounaiskärkeen oli merkitty tiilitehdas, mutta sen toiminnasta ei ole mitään tietoja. Miessaari myytiin 1877 helsinkiläiselle raatimiehelle Johan Alexander Söderströmille, joka rakennutti sinne useita kevähuviloita.[9]

Venäläisten linnoitustoiminta

Monet lähteet toteavat Venäjän pakkolunastaneen Miessaaren ja viereisen Pyöräsaaren ensimmäisen maailmansodan aikana rannikkotykistövaruskunnan perustamista varten.[4][10] Tämä lienee tosin väärinkäsitys, sillä asiakirjalähteet eivät tue väitettä.[11] Saaren linnoittaminen liittyi suurempaan linnoitusprojektiin, jonka puitteissa oli rakennettu maa- ja merilinnoitteita Helsingin ympäristöön.[12] Saaren linnoitustyöt käynnistyivät huhtikuussa 1915,[11] kun sen korkeimmalle kohdalle saaren keskiosassa alettiin rakentaa betonista meririntaman patteria nro 40.[13] Patterin rakennustyöt keskeytyivät tosin jo elokuussa 1915 Viaporin kommendantin käskyllä. Keskeytyksen taustalla oli ilmeisesti varojen hupeneminen ja maarintaman laajentuminen. Työt jatkuivat kuitenkin myöhemmin,[11] ja Miessaaren linnoitteet saatiin valmiiksi vuonna 1917. Patteri sai aseistuksekseen neljä Canet-tykkiä, joiden rintamasuunta oli kaakkoon ja ampumaetäisyys noin 13–14 kilometriä. Rintasuojassa on kaksi hissihuonetta ja keskushuone tykkipareja varten. Patterin kummassakin päässä oli tulenjohtotorni, ja torneja yhdisti 215 metriä pitkä ja metrin leveä tunneli. Patterille rakennettiin mukulakivitie saaren pohjoisosasta. Miessaaren ja Pyöräsaaren välille rakennettiin silta.[13]

Miessaareen rakennettiin myös kallioon louhittuja miehistö- ja ammussuojia, kasarmi, keittiö- ja ruokailurakennukset, kaivo, käymälä ja liitereitä. Venäläiset olivat aloittaneet myös kallioon louhitun suojahuonein varustetun valonheitinaseman rakentamisen, mikä ei ehtinyt kuitenkaan valmistua ennen heidän lähtöään. Suomalaiset rakensivat aseman myöhemmin valmiiksi.[13][12]

Venäläiset rakensivat saarelle vuonna 1915 myös yhden maarintaman tykkipatterin, jonka rintamasuunta oli mantereelle päin. Maavalleista rakentuvassa patterissa oli kuusi 152 millimetrin tyypin 1877 -tykkiä, jotka sijaitsivat 24 metrin etäisyydellä toisistaan. Jokaista tykkipatteria varten oli oma puinen miehistökorsunsa kahdeksalla laverilla. Miehistökorsujen lisäksi patteria varten rakennettiin yksi upseerikorsu.[13]

Miessaari kuului Krepost Sveaborgin merilinnoitteiden ulomman linjan tykkipattereihin.[12] Krepost Sveaborgin maa- ja meririntamat yhdistyivät saarella saumattomasti toisiinsta.[11]

Sisällissodan loppu ja Suomen itsenäistymisen jälkeinen aika

Miessaaren linnoitukselle meneviä muonatarvikkeita lastataan jääveneeseen toukokuussa 1942.

Miessaaren linnakkeen tykit poistettiin käyttökunnosta muun merilinnakkeen tavoin sisällisodan ja ensimmäisen maailmansodan lopulle ajoittuneen ajanjakson aikana. Tykkien lukkojen purkamisen teki parista kymmenestä suomalaisesta Kone- ja Siltarakennus Oy:n työntekijästä koostunut komennuskunta. Toiminnalle oli kuitenkin ilmeisesti venäläisen päällystön hyväksyntä, sillä linnoituksen komentaja Nikolai Balzam kirjoitti Helsingin venäjänkielisessä[14] Russki vestnik -lehdessä[15] toimenpiteen olleen Venäjän korkeimman laivastopääesikunnan välittömän ohjeen mukainen, ja että sen tavoitteena oli ”ettei yksikään taistelevista osapuolista pystyisi patterit kaappaamalla tulittamaan kaupunkia”. Sodan päätyttyä valkoiset tahot pyrkivät rakentamaan tapahtuneesta sankarimyytin, jonka mukaan Kone- ja Siltarakennus Oy:n insinööri Allan Staffans olisi miehineen huiputtanut linnaketta hallinnoineita venäläisiä aina ylintä päällystöä myöten. Hufvudstadsbladet kirjoitti muun muassa heti sodan jälkeen, että tykkipatterit olisi purettu väärennetyn valtakirjan turvin. Lehden mukaan Staffans oli lisännyt kirjoituskoneellaan linnoituksen työkomentajan antamaan kulkulupaan valtuutuksen lukkojen purkamiseen.[14]

Riippumatta siitä, kenen käskystä lukkojen purkaminen lopulta tehtiin, oli toimenpide oli Brest-Litovskin rauhansopimuksen ja Venäjän Itämeren-laivaston saksalaisille antamien lupausten mukainen riippumatta siitä, kenen käskystä lukot lopulta purettiin. Purkamisella saavutettiin haluttu tulos, sillä mikään osapuoli ei onnistunut käyttämään linnoituksen tykkejä kevään 1918 aikana.[15]

Saksalaiset valtasivat Helsingin huhtikuussa 1918, ja kaupunki siirtyi valkoisten hallintaan. Syntyi tarve uusille vankileireille, jolle Helsingin seudun sotavangeiksi jääneet punaiset voitaisiin sijoittaa. Vankiloita perustettiin muun muassa Suomenlinnaan ja Santahaminaan. Miessaari toimi työsiirtolana useiden muiden Helsingin edustan saarten tavoin; sinne oli sijoitettuna 30 vankia syksyllä 1918. Vankien määrä oli pudonnut enää viiteen marraskuussa 1918.[15] Miessaaren linnake ja sen kuuden tuuman tykeillä aseistettu patteri oli liitetty Suomenlinnan Rannikkotykistöpataljoonaan jo syksyllä 1918. Saareen oli alkuun sijoitettu vartiomiehistö, kunnes patteri saatiin myöhemmin täyteen miehitykseen. Saaren tykistöpatteri päätettiin pitää käytössä kevällä 1926 valmistuneessa Yleisesikunnan rannikkotykistön kokonaissuunnitelmassa.[16]

Saaren omistustilanne oli edelleen epäselvä sisällissodan päätyttyä, sillä venäläiset eivät olleet pakkolunastaneet sitä linnoituksen rakentamisen yhteydessä. Suomen valtio osti Miessaaren ja Pikku Miessaaren saarilla sijainneet palstatilat Johan ja Hilma Söderströmin perillisiltä marraskuussa 1920. Miessaaresta oli myös ennen ensimmäistä maailmansotaa myyty muutamia huvilatontteja pitkillä vuokrasopimuksilla. Valtio lunasti ainakin yhden tällaisen tontin rakennuksineen 1920-luvulla.[16] Valtion ostamien saarten hallinta siirtyi puolustusvoimille.[17] Olarsbyn ja Kvisbackan kylien alueilla sijaitsevia jakamattomia, Miessaarta ympäröineitä vesialuita alettiin jakaa vuonna 1938, mutta jako valmistui vasta jatkosodan aikana.[16]

Myöhempi käyttö ja nykytilanne

Miessaarta on vuosien saatossa käytetty sekä vartiolinnakkeena että rannikkojääkärien koulutussaarena. Saarelle valmistui 1964 kaksitykkinen järeä 203 millimetrin patteri. Sinne sijoitettiin 1980-luvulla Helsingin ilmapuolustuksen ohjuspatteri ja 1990-luvulla 130 mm rannikkotykkipatteri.[4]

Miessaari on Suomenlahden meripuolustusalueen vartiolinnake, jonka tarkoituksena olisi kriisin aikana suojata Pääkaupunkiseutua sinne kohdistuvilta hyökkäyksiltä. Saarella on merivoimien raskaita 130 TK -tykkejä, johtamistiloja sekä Pääkaupunkiseudun joukoille tarkoitettua materiaalia ja räjähteitä. Saarella työskentelee jatkuvasti vartio- ja varastohenkilöitä. Sitä käytetään myäs varusmiesten, reserviläisten ja henkilökunnan kouluttamisessa.[7]

Miessaari ja sen itäpuolella sijaitseva Pikku Miessaari ovat Espoon saariston ainoat puolustusvoimien hallinnoimat saaret. Niiden suunniteltiin pysyvän samassa käytössä vuonna 2015 valmistuneessa saariston osayleiskaavassa.[17] Saarelle rakennetut ensimmäisen maailmansodan aikaiset merilinnoituslaitteet ovat osin säilyneet varsin hyvin, sillä saaret ovat edelleen puolustusvoimien hallussa, mikä on rajoittanut niillä liikkumista.[13][12]

Katso myös

Lähteet

  • Vuorinen, Anu: Miessaari. Sommerö-seuran Vuosikirja, 2011, 39. vsk, s. 50–54. Espoo: Sommarö-seura ry. Internet Archive (PDF). Viitattu 14.4.2017.
  • Saariston osayleiskaava – Selostus (PDF) 10.11.2015. Espoon kaupunki. Viitattu 16.4.2017.
  • Enqvist, Ove: Kellä saaret ja selät on hallussaan... – Rannikkopuolustuksen aluekysymykset autonomisessa ja itsenäisessä Suomessa. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitos, 2007. ISBN 978-951-25-1778-7. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 16.4.2017).

Viitteet

  1. ↑ Espoon asukasluku vuodenvaihteessa 2013/2014 (PDF) (s. 2) 11.4.2014. Espoon Kaupunki. Viitattu 16.9.2014.
  2. ↑ Miessaari Espoon kaupungin karttapalvelussa kartat.espoo.fi. Espoon kaupunki. Viitattu 27.12.2014.
  3. ↑ Puolustusvoimien hallinnoimat saaret 22.1.2014. Helsingin kaupungin liikuntavirasto. Viitattu 8.8.2014.
  4. ↑ a b c Miessaari Aarresaaret.fi. Viitattu 7.8.2014.
  5. ↑ Saariston osayleiskaava – Selostus 2015, s. 34
  6. ↑ a b Saariston osayleiskaava – Selostus, s. 30.
  7. ↑ a b c Vuorinen 2011, s. 54.
  8. ↑ Yrjö Siivonen: Espoon eteläosien lepakkokartoitus 2002, s. 23. Espoo: Espoon ympäristölautakunta, 2002. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 17.4.2017).
  9. ↑ a b Vuorinen 2011, s. 51.
  10. ↑ Miksi linnoitteet rakennettiin? Espoon kaupunginmuseo. Viitattu 7.8.2014.
  11. ↑ a b c d Enqvist 2007, s. 117.
  12. ↑ a b c d John Lagerstedt, Markku Saari: Ulommaisen linjan tykkipatterit novision.fi. Viitattu 7.8.2014.
  13. ↑ a b c d e Merilinnoitteet Espoossa Espoon kaupunginmuseo. Viitattu 7.8.2014.
  14. ↑ a b Salonen, Juha: Riisuttiinko Viapori aseista huijauksella vai merilinnakkeen johdon tietoisella tuella? hs.fi. 22.3.2008. Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 16.4.2017.
  15. ↑ a b c Enqvist 2007, s. 128–130
  16. ↑ a b c Enqvist 2007, s. 195–196
  17. ↑ a b Saariston osayleiskaava – Selostus 2015, s. 59.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Miessaari&oldid=16427426”