Tämä on hyvä artikkeli.

130 TK

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

130 TK
Isosaaren 130 TK ampuu syyskuussa 2007.
Isosaaren 130 TK ampuu syyskuussa 2007.
Aseen tyyppi tornikanuuna
Alkuperämaa Suomen lippu Suomi
Palvelushistoria
Palvelusvuodet 1984–
Valmistushistoria
Suunnittelijat Heikki Collanius
Suunniteltu 1975–1980
Valmistajat Tampella
Valmistusvuodet 1984–1990
Tekniset tiedot
Malli 130 TK
Paino pyörivän osan kokonaismassa ~16 t.
Putken pituus 7 640 mm
Miehistö 10
Kaliiperi 130 mm
Tulinopeus 6 ls/min
Laukaustyyppi irtopanoslaukaus
Ampumakulmat koro: -60 – +800 piirua
sivusuunta: rajaton
Maksimikantama 24–30 km

130 TK (myös 130 53 TK, 130 millimetrin 53 kaliiperin tornikanuuna) on suomalainen Tampellan valmistama raskas tornikanuuna, jonka kaliiperi on 130 millimetriä. Ensisijaisesti liikkuvien merimaalien torjuntaan suunnitellun[1] 130 TK:n koeammuntoja tehtiin vuosina 1980–1983, minkä jälkeen ase otettiin palveluskäyttöön vuotta myöhemmin. Rannikkotykistön 1990-luvulla käynnistyneen alasajon seurauksena 130 TK -kalusto jäi suomalaisen rannikkotykistön ainoaksi käytössä olevaksi tykkikalustoksi, kun 100 56 TK -tornikanuunat poistuivat käytöstä 2010-luvun alulla. 130 TK -kalusto oli vuoden 2017 tilanteessa tarkoitus alasajaa 2020-luvulle mennessä.

130 TK käyttää irtopanoslaukausta, jonka juontaminen ja lataaminen tapahtuvat osittain konevoimin. Aseen hetkellinen tulinopeus on kolme laukausta 20 sekunnissa ja pidempiaikaisesti kuusi laukausta minuutissa. Tornikanuuna kykenee ampumaan 24–30 kilometrin kantamalle käytetystä kranaattityypistä riippuen. Ase vaatii minimissään nelihenkisen miehityksen, ja sen normaalimiehitys on kolme aliupseeria ja seitsemän tykkimiestä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suunnittelutyö käynnistyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen parlamentaarinen puolustuskomitea (I PPK) jätti kesäkuussa 1971 mietintönsä, jossa se suositti muun muassa 152/50 T -rannikkotykkikaluston korvaamismahdollisuuksien selvittämistä. Tavoitteeksi asetettiin ikääntyvän tykkikaluston korvaaminen 1970-luvun lopulle mennessä. Pääesikunnan päällikkö asetti alkuvuodesta 1972 ”RPT-72”-nimellä tunnetun työryhmän laatimaan suunnitelmaa rannikkopuolustuksen kehittämisestä vuosina 1973–1987.[2] Uusissa tornitykeissä kaavailtiin alkuun käytettävän Neuvostoliitosta hankittuja 130 millimetrisiä kanuunanputkia, mutta suunnitelmasta luovuttiin, sillä putkissa käytetty teräs ei olisi kestänyt rannikkotykistöammunnan kovia rasituksia. Tampella suunnitteli myös aseeseen alkuun paineilmatoimista ohjaus- ja säätöjärjestelmää, mutta tästä luovuttiin, kun järjestelmästä ei saatu tehtyä turvallisuusvaateita täyttävää. Tilalle kehitettiin sähkö-hydraulinen vastine.[3]

Tampellan aseosaston johtaja Pentti Silvast ilmaisi yrityksen olevan valmis kehittämään tykkikonstruktionsa 130 millimetrin kaliiperille aiemmin selvitetyn 152–155 mm sijaan loppusyksystä 1973, minkä seurauksena RPT-72:n loppulukemisvaiheessa ollutta suositusta muokattiin vastaavasti.[2] Kaliiperin muutoksen taustalla olivat Suomen kenttätykistölle Neuvostoliitosta ostetut vedettävät 130 millimetriset M-46-kanuunat (130 K 54). Tornikanuuna suunniteltiin siten, että se voitaisiin jälkikäteen putkittaa yleisesti käytetylle 155 mm kaliiperille. 130-millimetrisen tykkikonseptin kehitystä tehtiin yhteistyössä israelilaisen Soltamin kanssa.[4]

Tykkiprojektin vastuuhenkilöksi määrättiin helmikuussa 1975 pääesikuntaan siirretty kapteeni Risto Sinkkonen. Kesäkuussa pääesikunnan päällikön esittelyssä muodostettiin projektiorganisaatio rannikkotykistön kehittämistä varten. Ensimmäinen kehittämissopimus solmittiin vielä vuoden 1975 aikana Tampellan kanssa. Tykin pääsuunnitelijana toimi insinööri Heikki Collanius, jonka lisäksi projektin aikataulusuunnittelua tekivät muun muassa majuri Niska ja varsinaisesta palveluksesta eronnut (evp) eversiluutnantti Silvast.[2]

Prototyypin kautta tuotantoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

130 TK Isosaaren linnakkeella syyskuussa 2013.

Toinen parlamentaarinen puolustuskomitea (II PPK) suositti vuonna 1976 valmistuneessa mietinnössään rannikkotykistön raskaan pääkaluston korvaamista tärkeimmillä painopistealueilla kotimaisella 130 millimetrin tornikanuunalla. Prototyyppejä kehitettiin vuosina 1975–1980, ja niiden pohjana olivat Tampellan aiemmin suunnittelemat tykit. Aseen suunnitteluun osallistuivat myös pääesikunnan aseteknillinen osasto, taisteluvälineosasto, sähköteknillinen osasto, pioneeriosasto ja rannikkotykistöaselaji.[2] Kehitystyön tuloksena syntyi hajasijoitettuihin pattereihin asennettu, vahvasti panssaroitu tornikanuuna, jonka pieni koko ja vahva panssarointi antavat aseelle varsin hyvän suojan vihollisen vastatoimilta. 130 TK:lle kehitettiin myös passiivisia suojakeinoja, kuten valelaitteet[3] ja lasikuituiset lämpökuvut.[5]

Isosaaren linnakkeelle asennettiin vuonna 1980 riisutulla kehysmäisellä tornirakenteella varustettu prototyyppiase, jolla koeampumalaitos ja Tampella suorittivat aseen kehitysammuntoja vuoteen 1983 saakka. 130 TK -tykkien sarjatuotantosopimus solmittiin syyskuussa 1982. Optisia järjestelmiä lähdettiin etsimään myös heti maailmalta. Varsinainen kehitystyö käynnistyi vuonna 1983 asevarikko 4:n optisella korjaamolla. Panssarivaunutyyppisestä suora-ammuntakiikarista ja tähystysaukoista luovuttiin ja tilalle tulivat periskoopit, jotka toimitti Biopta Oy (myöhempi Fuji Finland). Projektin muita alihankkijoita olivat muun muassa Altim Control ja Raute.[2]

Tuotantotykkien toimitukset kestivät koko 1980-luvun. Ensimmäinen patteri asennettiin vuonna 1984, ja puolustusvoimat vastaanotti viimeisen patterin vuonna 1990.[2] 130 TK -kalustoa asennettiin Suomen rannikkoalueilla seuraaville saarille: Gyltö,[6] Isosaari,[7] Miessaari, Mäkiluoto,[6] Rankki,[8] Russarö, Rönnskär, Utö ja Örö.[6] Patterien uusimisen yhteydessä päivitettiin myös koko rannikkotykistön ammunnanhallinta-, laskenta- ja suuntausjärjestelmä.[9] Uusien tykkien asennustöitä johti pääesikunnan aseteknillinen osasto, ja niihin osallistuivat puolustusvoimista pääesikunnan sähköteknillinen osasto, asevarikot 4 ja 5, sekä rannikkotykistön joukko-osastot.[2]

Linnakesaarten alasajo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rannikkotykistön ja linnakesaarten alasajo käynnistyi 1990-luvulla Suomen geopoliittisen tilanteen muutosten ja taistelutavan kehityksen seurauksena. Kiinteistä kantalinnoitteista nähtiin järkevämpänä siirtyä liikkuvampaan puolustuskalustoon. Puolustusvoimat muutti myös vuosituhannen vaihteella organisaatiotaan siten, että aiemmin maavoimien alaisuudessa toimineet rannikkotykistöpatterit siirtyivät merivoimille ja muodostivat laivaston osastojen kanssa uudet meripuolustusalueet. Tykkikaluston alasajo alkoi 152/50 T -tykeistä, joiden viimeiset ammunnat toteutettiin vuonna 2002. Viimeiset 100 56 TK -tornikanuunat poistuivat käytöstä 2010-luvun alussa,[10] ja näin ollen 130 TK jäi rannikkolinnakkeiden ainoaksi käytössä olevaksi tykkikalustoksi. Vuoden 2017 tilanteessa 130 TK -kaluston kaavailtiin poistuvan käytöstä 2020-luvun aikana.[11]

Tykkiasema ja -järjestelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juonto- ja lataus­järjestelmän kokonais­kierron kaavio. Vaiheiden tarkemmat kuvaukset on esitetty leipätekstissä.

130 TK -tykkiasemat jakautuvat tykki-, laite-, ammustarvike-, majoitus- ja käytävätiloihin. Tykkitila jakautuu edelleen maanalaiseen tykkipihaan ja maanpäälliseen putkikerrokseen, joka sijaitsee tykin panssaroidun torniosan sisällä. Maanpäällinen osa on suojattu erikoisrakenteisella monikerrosteräksisellä tornikilvellä.[12] Tykin pyörivän osan kokonaismassa on noin 16 tonnia.[13]

Kaliiperiltaan 130 millimetrinen putki on 7 640 millimetriä pitkä suuhidastimesta peräkappaleeseen ja painaa 3 120 kilogrammaa. Putken pituus on 52,6 kaliiperia, ja 40 rihlalla rihlatun osan mitta 44,2 kaliiperia.[13]

Tykissä on sähkökäyttöinen suuntaus- ja korotusjärjestelmä[14] sekä paineilmakäyttöinen juonto- ja latauslaitteisto.[15] Molempia järjestelmiä ohjaavat sähköiset hallintalaitteet.[14] Tornikanuunan putkea voidaan suunnata sivusuunnassa rajattomasti ja koron suhteen -60 ja +800 piirun välillä, joskin pienin koro on asemakohtainen. Sivusuuntauksen maksiminopeus on 300 piirua sekunnissa ja koron 75 piirua sekunnissa.[13] Sähköjärjestelmä on varmennettu 125 ampeeritunnin lyijyakustolla,[13] jota voidaan käyttää verkkovirran katketessa.[14]

Ammuksen juontaminen ja lataaminen tapahtuvat osittain konevoimin.[1] Ase kykenee hetkellisesti ampumaan kolme laukausta 20 sekunnissa ja pidempiaikaisesti kuusi laukausta minuutissa.[13]

Juonto- ja latausjärjestelmän tehtävänä on siirtää kranaatti ammusvarastosta putkeen. Laitteisto koostuu ammusradasta (kaaviossa vihreät osat), -karusellista (keltainen), -hissistä (oranssi), lataussillasta (punainen) ja näiden toimintaa ohjaavasta sähköpneumaattisesta järjestelmästä. Ammusten siirto tapahtuu kahdessa päävaiheessa, jotka ovat järjestelmän nimen mukaiset juonto (vaiheet 0–5) ja lataus (vaihe 6). Alla on kuvattu järjestelmän työkierto kaaviota vastaavin vaihenumeroineen:[15][16]

  1. Tykki käännetään lataussuuntaan, ammusrata vedetään ampumatarviketilasta tykkipihalle ja lukitaan. Ammukset juonnetaan ammusradan pään kääntyvällä kouralla karuselliin.
  2. 16-paikkainen ammuskaruselli siirtää kranaatin ammushissin ala-aseman kohdalle
  3. Hissin nostovarren alempi kynsi nostaa ammuksen hissin puolivälissä olevaan väliasemaan.
  4. Nostovarren ylempi kynsi nostaa ammuksen väliasemasta lataussillan kouruun. Jos karusellissa on hissin ala-aseman kohdalla toinen kranaatti, nostaa nostovarren alempi kynsi sen samalla liikkeellä väliasemaan.
  5. Silta nousee latausasentoon, mikä määräytyy putken koron mukaan.
  6. Kouru siirtyy putkilinjalle ja liikkuu eteen, minkä jälkeen latasin siirtyy ammuksen taakse.
  7. Latasin työntää kranaatin putkeen ja palautuu jousivoimalla kotiasentoonsa.

Tähtäys- ja tähystyslaitteisiin kuuluvat putkikerrokseen asennetut sirpalesuojatut[12] laseretäisyysmittarilla varustettu Opton RWDL -tähtäysperiskooppi, RSTK 85 -tähystysperiskooppi, sekä erillinen lämpökuvalaite.[17] Laseretäisyysmittari kykenee mittaamaan 0,2–20 kilometrin päässä oleviin maaleihin ±10 metrin tarkkuudella.[13] Lämpökamera mahdollistaa suora-ammunnan yli kymmeneen kilometriin pimeäolosuhteissa.[9]

Ampumatarvikkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

OF-482M-sirpalekranaatin kaaviokuva yhdysvaltalaisessa ampumatarvikkeiden tunnistusoppaassa.

130 TK käyttää irtopanoslaukausta, jossa kranaatti ja panospussi ladataan toisistaan erillisinä putkeen.[18] Tykin pääasiallinen ammustyyppi on ollut kenttätykistön 130 K 54 -kanuunoissakin käytetyn neuvostoliittolaisen OF-482M -sirpalekranaatin muunnelma, jonka massa on 32,5–33 kilogrammaa, ja joka sisältää noin 3,6 kg TNT-räjähdettä. Sirpalekranaatit eivät ole parahaiten merimaaliammuntaan soveltuva kranaattityyppi, ja varsinaisten merimaalikranaattien puute oli pitkään merkittävä ongelma 130 TK -tykkikalustolle.[5] Merimaalikranaatit ovat suunniteltu etenkin alusmaaleja vastaan, sillä ne leikkautuvat teräspintoihin pienilläkin iskukulmilla ja räjähtävät hidasteisesti vasta muutamia millisekunteja maaliin osumisen jälkeen. Hidasteisen räjähdyksen seurauksena kranaatin sirpale- ja polttovaikutus kohdistuvat enemmän maalin sisätiloihin.[19] Näitä tai muita erikoisampumatarvikkeita ei kuitenkaan ollut aseen käyttöönoton aikaan saatavilla, minkä seurauksena suomalaiset lähtivät alkuun selvittämään 130/50 N -tykin ampumatarvikkeiden käyttöä 130 TK:ssa. Asiassa oltiin myös yhteyksissä ruotsalaiseen Boforsiin. Suomen Kenttätykistö oli käynnistänyt hankkeen belgialaisen Poudreries Réunies de Belgiquen (PRB) kanssa 130-millimetrisen pitkän kantaman kranaatin kehittämisestä, ja rannikkotykistö päätyi kehittämään omaa merimaalikranaattiaan saman aihion pohjalta. Hanke kaatui kuitenkin 1980-luvun lopulla PRB:n ja sen emoyhtiön mentyä konkurssiin, ja siihen mennessä tehdyn kehitystyön tulokset menetettiin. Kehittäminen käynnistyi uudelleen 1990-luvun alulla Tampellan ja norjalaisen Raufossin yhteishankkeena,[5] ja hankkeen tuloksena syntynyt perävirtausyksiköllinen merimaalikranaatti saatiin koeammuntojen jälkeen tuotantoon 2000-luvun alulla.[19]

Noin 33 kilogrammaisella OF-482M-sirpalekranaatilla[5] aseen kantama on yli 24 kilometriä täyspanosta käytettäessä,[13] ja perävirtausyksiköllisillä merimaalikranaateilla kyetään ampumaan yli 30 kilometriin.[9] Puolipanoksella ammuttaessa kantama jää 16 kilometriin. Aseen lähtönopeudet ovat 619 m/s puolipanoksella ja 860 m/s täyspanoksella.[5]

Tulitoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

130 TK Mäkiluodon linnakkeella kesäkuussa 2013.

Tykin miehitykseen kuuluu kolme aliupseeria (au) ja seitsemän tykkimiestä (3 + 7), joiden tehtävät ovat seuraavat: tykinjohtaja (au), suuntaaja, korottaja, panoslataaja, kaksi ammusmiestä, kaksi panosmiestä, laskinaliupseeri (au) sekä varajohtaja (au). Ampumatoimintaan kyetään minimissään neljän henkilön miehityksellä. Aliupseereista varajohtaja voidaan tarvittaessa irrottaa tulitoimintatehtävistään ja siirtää esimerkiksi tykin suojaustehtävien johtamiseen. Tällöin varajohtajan tehtävät siirtyvät laskinaliupseerin hoidettaviksi.[20]

Tykin ampumamenetelmät voidaan jakaa kahteen päätyyppiin: päämenetelmään (PM) ja tykkimenetelmään (TM), joilla on lisäksi omia alavariaatioita. Päämenetelmäammunnassa tykkipatterin tulta johtaa erillinen tulenjohtoasema, joka laskee yksittäisten tykkien ampuma-arvot patterilaskimella. Tiedot toimitetaan datamuodossa tykkiasemissa sijaitseville tykkilaskimille.[21]

Tykkimenetelmässä ampuma-arvojen laskentaan käytetään tykin omia laitteistoja. Tulenjohtaminen ja tykin suuntaus tapahtuu tykkiaseman tähtäysperiskooppeja, laseretäisyysmittaria ja tarvittaessa lämpökuvalaitetta hyödyntäen. Ampuma-arvot lasketaan tykkiasemassa sijaitsevalla tykkilaskimella. Tykkimenetelmään voidaan siirtyä, vaikka patteri olisi päämenetelmäkykyinen. Siihen siirrytään, jos maaleja on paljon tykin tähtäyssektorissa, ne ovat pieniä ja väistelykykyisiä tai ovat ehtineet lähietäisyydelle. Tykkimenetelmäammunnat pyritään toteuttamaan täyspanoksella.[21]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 130 53 TK Tykkitoimintaopas. Helsinki: Pääesikunta, 1998. ISBN 951-25-0973-3.
  • Enqvist, Ove: Suomen rannikkotykit – Coastal guns in Finland. Vantaa: Moreeni, 2013. ISBN 978-952-254-162-8. (suomeksi, englanniksi)
  • Enqvist, Ove & Niska, Juhani A.: Näin syntyi maailman – tai ainakin Suomen – paras rannikkotykki. Rannikon puolustaja, , 38. vsk, nro 1/1995, s. 4–6. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 31.8.2018.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b 130 53 TK Tykkitoimintaopas 1998, s. 11
  2. a b c d e f g Enqvist & Niska 1995, s. 4–6
  3. a b Niska, Juhani A.: Rannikkotykistön tulenkäytön järjestelmien kehitys ja valmiustaso 1970- ja 1980-luvulla. Rannikon puolustaja, , 38. vsk, nro 2/2007, s. 35. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 31.8.2018.
  4. Enqvist 2013, s. 224–226.
  5. a b c d e Enqvist 2013, s. 227–229.
  6. a b c Ahlman, Juhani: Rannikkolinnakkeiden tulevaisuus, s. 37–39. Helsinki: Uudenmaan liitto, 2008. Uudenmaan liiton julkaisuja E101-2008, ISSN 1236-6811. ISBN 978-952-448-245-5. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 23.8.2018).
  7. Böök, Neetta; Kolhonen, Pasi; Mälkki, Mikko; Wahlber, Mathias: Isosaari – kulttuuriympäristöselvitys, s. 57. Helsinki: Senaatti-kiinteistöt, 11.2.2016. ISBN 978-952-7062-35-7. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 25.3.2018).
  8. Vainonen, Joel M.: Tekniikka ja säästöt tyhjentävät etelärannikon linnakesaaret - ”Puolustus ei silti kuole” ess.fi. 5.12.2013. Mediatalo ESA. Viitattu 25.3.2018.
  9. a b c Tornikanuuna mil.fi. 12.11.2003. Puolustusvoimat. Viitattu 22.10.2017. (archive.org)
  10. Pohjanvirta, Lauri: Suomen rannikkotykistön historia (PDF) (s. 8–9) rannikkotykisto.fi. 24.9.2014. Rannikkotykistön Perinneyhdistys ry. Viitattu 22.10.2017.
  11. Siljamäki, Heikki: Tampellan 130 mm tornikanuuna – lajinsa viimeinen jatkaa vielä ensi vuosikymmenelle tekniikkatalous.fi. 16.4.2017. Talentum Oyj. Viitattu 22.10.2017.
  12. a b 130 53 TK Tykkitoimintaopas 1998, s. 12–13.
  13. a b c d e f g 130 53 TK Tykkitoimintaopas 1998, s. 99–101
  14. a b c 130 53 TK Tykkitoimintaopas 1998, s. 15
  15. a b 130 53 TK Tykkitoimintaopas 1998, s. 33.
  16. 130 53 TK Tykkitoimintaopas 1998, s. 38–39.
  17. 130 53 TK Tykkitoimintaopas 1998, s. 41–46
  18. 130 53 TK Tykkitoimintaopas 1998, s. 77–78
  19. a b Merimaalikranaatti – lisää kantamaa ja pyyhkäisyalaa. Rannikon puolustaja, , 43. vsk, nro 2/2000, s. 8. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 25.10.2017.
  20. 130 53 TK Tykkitoimintaopas 1998, s. 51
  21. a b 130 53 TK Tykkitoimintaopas 1998, s. 70–74

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]