152/50 T

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Käytöstä poistettu 152/50T Kuuskajaskarin saaressa.

152/50 T (152 millimetrin 50 kaliiperin merikanuuna mallia Canet, putki Tampella) oli kaliiperiltaan 152-millimetrinen merikanuuna, joka oli 152/45 C -tykin nykyaikaistettu versio varustettuna Tampellan valmistamalla 50 pituuskaliiperin putkella. Tykki oli Suomen rannikkotykistön pääase 1950-luvun lopulta 1980-luvulle, jolloin 130 TK syrjäytti sen.

152/50 T:n putken pituus oli 7 634 millimetriä. Kantama oli noin 25 kilometriä. Käytännön tulinopeus oli 4–6 laukausta minuutissa. Täysmiehistö oli 1 aliupseeri ja 12 miestä. Ampuminen perustui kartussilatauksiin.

152/45 C -tykkien putkien vaihtaminen nykyaikaisempiin oli esillä jatkosodan aikana. Suunnitelma viivästyi, koska sodan jälkeen aseiden tuottaminen oli Suomessa kiellettyä. Ensimmäinen uudet putket Suomi tilasi Tampellalta vuonna 1952 ja ensimmäiset niistä asennettiin vuonna 1956. Tykistä tuli Suomen rannikkotykistön pääase. Tykeille lisättiin myös suojakilpi 1960-luvun lopulla. Tykin syrjäytti 1980-luvulla käyttöön otettu 130 mm tornikanuuna 130 TK. Muutama 152/50 T -tykki säilyi palveluskäytössä vuoteen 2002 asti.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Modernisoinnin tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampella alkoi valmistaa jatkosodan viimeisen vuoden aikana Lokomon aihioista 15 kappaleen erää 152/45 C -tykinputkia, joilla oli tarkoitus korvata sodassa katkenneita ja loppuun ammuttuja putkia. Tilaus peruuntui kuitenkin sodan päättymisen seurauksena, mutta työt jatkuivat tästä huolimatta jollain tasolla vielä 1940-luvun loppupuolella. Uudesta putkesta kaavailtiin 50 kaliiperin mittaista, ja siinä oli tarkoitus olla 48 rihlaa vanhempien Canet-putkien 38 sijasta. Valtion tykkitehdas sai kaksi tykkiä käsittäneen tilauksen kesäkuussa 1945, mutta tehdas perui sen omasta puolestaan jo saman vuoden joulukuussa.[1]

Uusien putkien hankintaa ruvettiin viemään eteenpäin jälleen vuonna 1950, kun suunnitelmiin tuli 64 uuden 152/50 C-sisäputken hankinta ja tykkien yleinen peruskorjaus. Uudet putket kulkivat vielä tuolloin vanhalla C-mallitunnuksella. Rannikkotykistön kaluston kehittämistä lähdettiin toteuttamaan 1950-luvun alussa käyttö- ja kunnossapitomäärärahojen turvin. Uuden tykin kehitystyö annettiin Tampellalle, sillä muut valmistajat olivat sidottuja muihin projekteihin.[1]

Rannikkotykistön raskasta tykkikalustoa oli jouduttu poistamaan asemistaan valvontakomission asettamien vaatimusten seurauksena toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.[2] Kaluston palauttaminen asemiinsa käynnistyi 1950-luvun alulla, kun komissio oli poistunut Suomesta. Keskeisessä asemassa oli muun muassa sodanaikaisen 152/45 C -kaluston palautus vanhoihin tuliasemiinsa, mutta myös kyseisen kaluston vaiheittainen modernisointi.

Modernisointiohjelman lähtökohtina olivat 1950-luvulle tultaessa merkittävästi kehittyneet ampumatarvikkeet ja taistelukäytössä yleistyneet polttotaisteluaineet, kuten napalmi. Jälkimmäisten uhkaan päätettiin vastata tykkiin suunnitellulla metallisella kupukilvellä, joka kattoi tykkipihan ja painoi noin neljä tonnia. Kilven kehitysvaiheessa sen epäiltiin olevan liian raskas lavetille, jonka ei arveltu kestävän kilven massaa ammunnassa. Arviot osoittautuivat kuitenkin virheellisiksi, sillä ongelmaksi muodostuivat enemmänkin ammunnassa kilven sisään jääneet ruutikaasut, jotka haittasivat tykkimiehistön toimintaa. Tykkiasemiin lisättiin ruutikaasuongleman ratkaisemiseksi paineistusjärjestelmä, joka vähensi kaasujen pääsyä asemaan ammunnan aikana. Kehitystyön tuloksena syntyi vanhan Canet-tykin pohjelta kehitetty 152/50 T, jossa oli uusitulla sisäballistiikalla suunniteltu putki ja polttotaisteluaineilta suojaava kupukilpi, joka tarjosi myös jonkinlaista sirpalesuojaa ja pienensi putken suupaineen vaikutusta.[3]

Ensimmäisen hankinnan tarjouspyyntö tehtiin syyskuussa 1951, ja se käsitti kahdeksan putkea. Toimitusajaksi asetettiin marraskuu 1955. Ensimmäisen sarjan pohjana käytettiin Lokomon aihioita, jotka osoittautuivat heikkolaatuisiksi. Ensimmäinen putki saatiin tästä huolimatta vastaanottotarkastusvaiheeseen toukokuussa 1955.[1] Uudelleensuunnitellun putken koeammuntoja tehtiin Katajaluodossa 1950-luvulla.[4]

Tuotanto ja myöhemmät parannukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teräsaihioiden hankintapaikka nousi olennaiseksi kysymykseksi neuvoteltaessa 21 putken jatkotilauksesta. Mahdolliset vaihtoehdot olivat saksalaisen Ruhrstahlin ja suomalaisen Lokomon teräs, joista päädyttiin lopulta saksalaiseen Ruhrstahliin, joka oli valmis nopeampiin toimituksiin[1] ja noin 18 prosenttia halvempi Lokomoon nähden.[3] Putkiaihiot tilattiin ”akseliteräs”-nimikkeellä, mikä aiheutti ongelmia, sillä teräslaatu ei olisi kestänyt ammunnoissa. Ongelmaan ratkaistiin terästoimittajan kanssa hiljaa suljettujen ovien takana. Aihiot valmistettiin lopulta korkealaatuisesta tykkiteräksestä, mutta toimitettiin Tampellalle alkuperäisellä ”akseliteräsaihioina”.[4]

Ensimmäiset tykit asennettiin 2. Erillisen Rannikkotykistöpatteriston hallinnoimalle Tammisaaren edustalla sijaitsevalle Hästö-Busön linnakkeelle vuonna 1956.[2]

Vanhojen Canet-tykkien lavettien kannatinkuulat osoittautuivat loppuun kuluneiksi uusien Tampella-putkien koeammunnoissa. Neuvostoliitosta yritettiin tilata korvaavia neljän tuuman kuulia, mutta vastauksen mukaan 152/45 C -tykkejä eikä niiden kuulia enää valmistettu. Ruotsista oli saatavilla 100 millimetrin kuulia, jotka olivat kooltaan hieman pienempiä alkuperäisiin neljän tuuman kuuliin nähden. Kuulat päädyttiin lopulta tilaamaan ruotsista, minkä seurauksena tykkien laakerit täytyi modifioida niille sopiviksi.[3]

Tykkien palautinjouset olivat tulleet käyttöikänsä päähän 1970-luvun alulla. Vanhojen jousien ongelmana oli myös se, että ne piti aika-ajoin löysätä kuoleentumisen estämiseksi. Jouset päätettiin lopulta korvata 1980-luvulle tultaessa uusilla Saksasta ostetuilla lautajousilla, jotka voitiin edeltäjistään poiketen pitää jatkuvasti kireällä.[3]

Kaluston alasajo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käytöstä poistettu 152/50 T Isosaaressa kesäkuussa 2019.

Uusia raskaita 130 TK -pattereita ryhdyttiin rakentamaan 1980-luvun alulla, jolloin heräsi kysymys vanhan 152 millimetrisen Tampella-kaluston kohtalosta. Muutamia vielä vanhempia Canet-putkia oli jäänyt Tampella-putkien asennuksen yhteydessä edelleen asemiin. Uusien 130-millimetristen putkien tieltä väistyviä 152-millimetrisiä Tampelloita käytettiin näiden vanhojen tykkien korvaamiseen. Uudet 130 TK:t rakennettiin myös monin paikoin kokonaan tai osittain samoihin sijainteihin ja asemiin kuin 152/50 T -patterit. Vanhat 152/50 T -tykit jäivät tästä huolimatta paikoitellen käyttöön, ja palvelivat loppuvaiheessaan 130 TK -patterien vara-aseina. Tykit jätettiin pääasiassa vanhoihin asemiinsa, vaikka uuden henkilöstön kouluttaminen niille lopetettiin ja aseet poistettiin pääosin sodanajan vahvuuksista.[3][5]

Viimeiset 152/50 T -patterit poistuivat käytöstä 2000-luvulle tultaessa. Asetyypin viimeinen ammunta toteutettiin heinäkuun 2002 alulla Kirkonmaan linnakkeella.[2]

Tekniset ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusien tykkien sisäballistiikka uudistettiin muuttamalla niiden rihlaus kiihtyväksi, minkä seurauksena putkelle oli kehitettävä omat uudet ampumatarvikkeensa. Pitkällisen kehitystyön tuloksena syntyi moderni, pidempi ja noin kymmenen kiloa raskaampi kranaatti, joka kykeni saavuttamaan noin 25 kilometrin kantaman 800 m/s lähtönopeudella. Koko laukaisuyhdistelmän massa nousi tosin samalla noin 80 kilogrammaan, mikä teki sen käsittelystä patruunalaukauksena käytännössä mahdotonta. Patruunalaukauksesta siirryttiinkin putkea säästävämpää ruutia käyttäneisiin täys- ja puolipanoskartusseihin.

Kasvaneen lähtönopeuden takia putkiin oli lisättävä suuhidastin. Useiden epäonnistuneiden kokeiluversioiden jälkeen Tampella päätyi vanhaan venäläiseen reikähidastimeen, joka osoittautui paitsi halvaksi valmistaa, mutta myös jarrutusvaikutukseltaan riittäväksi ja tykkimiehistölle siedettäväksi. lähde? Kurkkupurkkia muistuttaneen hidastimen putken tyveä lähin reikärivi oli porattu putken akseliin nähden kohtisuoraan paineiskun taaksepäin suuntautuvan vaikutuksen hillitsemiseksi.

Patterit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sijainti Kunta Koordinaatit Valmistumisvuosi Putkien määrä Nykytila Lähde
Lehtinen 2 [6]
Vanhankylänmaa Kotka 3 [6][7]
Hästö-Busö 4 [8]
Gyltö Parainen 1969 4 [9][10]
Katanpää 2 Museoitu [11]
Rankki Kotka 3 Museoitu [12][13]
Isosaari Helsinki 4 Museoitu [14]
Kirkonmaa Kotka 1967 4 Museoitu [6][15]
Mäkiluoto Kirkkonummi 3 Purettu [16]
Rönnskär Kirkkonummi 1966 1 Purettu [16]
Pirttisaari Porvoo 3 [17][18]
Kytö Espoo 1969 3 Museoitu [14][16]
Norrskär 1985 3 Purettu [19][20][21]
Jungfruskär [22]
Alskär 3 [16]
Utö Parainen 4 Museoitu [9]
Örö Kemiönsaari 4 Museoitu [9]
Kuuskajaskari Rauma Museoitu

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Enqvist, Ove: Suomen rannikkotykit – Coastal guns in Finland. Vantaa: Moreeni, 2013. ISBN 978-952-254-162-8. (suomeksi, englanniksi)
  • Enqvist, Ove: Kellä saaret ja selät on hallussaan... – Rannikkopuolustuksen aluekysymykset autonomisessa ja itsenäisessä Suomessa, s. 313–314. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitos, 2007. ISBN 978-951-25-1778-7. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 2.11.2019).
  • Niska, Juhani A.: Rannikkotykistön tulenkäytön järjestelmien kehitys ja valmiustaso 1970- ja 1980-luvulla. Rannikon puolustaja, , 38. vsk, nro 2/2007, s. 28–38. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 23.4.2019.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d Enqvist 2013, s. 230.
  2. ↑ a b c Enqvist, Ove & Niska, Juhani A.: Kuusituumaisen viimeiset huokaukset – Kirkonmaan kallio vavahteli 152 mm:n Tampellan jäähyväisammunnoissa. Rannikon puolustaja, , 45. vsk, nro 3/2002, s. 74–77. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 23.2.2019.
  3. ↑ a b c d e Enqvist 2013, s. 232–233.
  4. ↑ a b Niska 2007, s. 28–29.
  5. ↑ Enqvist 2013, s. 234.
  6. ↑ a b c Enqvist 2007, s. 291.
  7. ↑ Enqvist 2007, s. 240.
  8. ↑ Enqvist 2007, s. 331.
  9. ↑ a b c Enqvist 2007, s. 318
  10. ↑ Enqvist 2007, s. 320–321.
  11. ↑ https://retkipaikka.fi/lyperton-linnake-katanpaa-kustavi/
  12. ↑ https://yle.fi/uutiset/3-10257437
  13. ↑ http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/74458/864586_taitto_web_2.pdf s. 291
  14. ↑ a b Enqvist 2007, s. 308.
  15. ↑ http://www.rannikonpuolustaja.fi/archive/2000_3.pdf s. 43
  16. ↑ a b c d Enqvist 2007, s. 310–311.
  17. ↑ http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2012/06/pirttisaaren-kahdet-kasvot.html
  18. ↑ http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/74458/864586_taitto_web_2.pdf s. 308
  19. ↑ Salo, Pauli: Vaasan Rannikkopatteristo Haliaeetus Albicilla. Arkistoitu 14.11.2016. Viitattu 2.11.2019. (englanniksi) (archive.org)
  20. ↑ Enqvist 2007, s. 313.
  21. ↑ http://www.rannikonpuolustaja.fi/archive/1972_4.pdf s. 23
  22. ↑ http://merimaanikko.blogspot.com/2014/03/huolenpitoa-ja-rapsutusta.html

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rannikkotykistön tykkitoimintaopas: 1. osa, 152/50-T ja 152/45-C. Helsinki: Pääesikunta, 1961. RtTkiO 1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=152/50_T&oldid=22042201”