Tämä on hyvä artikkeli.

Kielo

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 13. toukokuuta 2013 kello 20.23 käyttäjän PtG (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli käsittelee kasvia. Etunimestä katso Kielo (nimi).
Kielo
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophyta
Luokka: Yksisirkkaiset Liliopsida
Lahko: Asparagales
Heimo: Parsakasvit Asparagaceae
Alaheimo: Nolinoideae
Suku: Kielot Convallaria
Laji: majalis
Kaksiosainen nimi

Convallaria majalis
L.

Synonyymit
Vihreä: C. majalis L. var. majalis, punainen: C. majalis L. var. keiskei, violetti: C. majalis L. var. montana
Vihreä: C. majalis L. var. majalis, punainen: C. majalis L. var. keiskei, violetti: C. majalis L. var. montana
Muodot
  • C. majalis L. var. majalis
  • C. majalis L. var. keiskei
  • C. majalis L. var. montana[2]
Katso myös

  Kielo Wikispeciesissä
  Kielo Commonsissa

Kielo (Convallaria majalis) on Convallaria-sukuun kuuluva monivuotinen, ruohovartinen kasvi. Se on myös sukunsa ainoa laji, vaikka jotkut tutkijat katsovatkin sen eri maantieteelliset muodot omiksi lajeikseen. Kielo kukkii touko–kesäkuussa valkoisin, hyväntuoksuisin kukin. Sen lehdet ovat ehytlaitaiset ja kielen muotoiset, joiden perusteella se on saanut suomenkielisen nimensä. Lajin tieteellinen nimi puolestaan viittaa Raamatun Laulujen lauluun.

Kielo on kaikilta osiltaan myrkyllinen kasvi ja siitä on löydetty ainakin 38 sydämen toimintaan vaikuttavaa ainetta. Tästä syystä sitä on käytetty myös muun muassa sydänlääkkeenä jo vuosisatojen ajan. Tämän lisäksi kieloa on käytetty muun muassa joulukukkana ja puutarhakasvina. Kielosta on jalostettu myös koristekasveja. Kieloja kasvaa monentyyppisissä metsissä napapiirin eteläpuolelta Etelä-Eurooppaan ulottuvalla alueella. Edellä mainitut kielon muut muodot kasvavat Amerikassa ja Aasiassa samoila leveysasteilla. Kielo on valittu Suomen kansalliskukaksi vuonna 1967. Muualla maailmassa kielon voi nähdä esimerkiksi useiden paikkakuntien vaakunoissa.

Ulkonäkö ja ekologia

Kielon marjoja

Kielo kasvattaa 15–25 senttimetriä korkean varren, joka on tyveltään sinipunainen tai vihreä. Kielolla on kaksi suurta, ehytlaitaista ja pitkäruotista lehteä, joiden lapa on 10–20 cm pitkä ja muodoltaan soikea. Kielo kukkii touko-kesäkuussa, jolloin lehtien muodostamasta tupesta kasvaneeseen kukkavarteen puhkeaa 6–12 hyväntuoksuista kukkaa. Valkoiset, yhdyslehtiset ja pullean kellomaiset kukat sijaitsevat nuokkuvassa, terttumaisessa kukinnossa.[1][3] Kukkien pölytys voi tapahtua joko itse- tai ristipölytyksenä, mutta siemeniä sisältäviä marjoja syntyy yleensä vain ristipölytyksessä.[4] Kukinnan lopuksi kielo kasvattaa pieniä kellanpunaisia marjoja, jotka nekin, kuten koko muu kasvi, ovat myrkyllisiä. Kielo talvehtii juurakkonsa avulla. Juurakko voi muodostaa laajan maanalaisen verkoston, jonka avulla kielo lisääntyy suvuttomasti.[1][3]

Kielon suvullisen leviämisen mahdollistavat pienet nisäkkäät, erityisesti erilaiset jyrsijät, jotka levittävät kielon marjoja uusille kasvupaikoille. Siemenestä syntyvällä uudella kielokasvustolla kestää noin kahdeksan vuotta, ennen kuin se kukkii ensimmäisen kerran[5] Kielokasvuston halkaisija suurenee keskimäärin noin 15 senttiä vuodessa, mikä mahdollistaa kloonin iän suurinpiirteisen arvioinnin.[6]

Kielon ja muiden kasvien tuntomerkkejä
Kielon kukkia
Oravanmarjan kukkia
Kalliokielon kukkia
Lehtokielon kukkia
Kielon lehtiä
Karhunlaukan lehtiä

Kielon pohjoisamerikkalainen muoto C. majalis L. var montana eroaa ulkonäöltään jonkin verran nimimuodosta. Sen lehdet ovat pidemmät ja leveämmät kuin nimimuodolla, lisäksi eroja on muun muassa kukkavarren pituudessa ja versojen tiheydessä.[7] Muodon luokittelu on kuitenkin toistaiseksi epävarma. Se nimittäin katsotaan usein myös omaksi C. majuscula -lajikseen.[7][8] Toisten tutkijoiden mukaan kyseessä puolestaan on kielon alalaji, jolle on annettu tieteellinen nimi C. majalis L. subsp. majuscula.[9] Pohjoisamerikkalaisen kielon lisäksi aasialaisen kielon C. majalis L. var. keiskei taksonominen asema on epäselvä, sillä tämänkin muodon katsotaan toisinaan muodostavan oman lajinsa C. keiskei tai C. japonica.[10] Aiemmin myös kiehkurakielo (Polygonatum verticillatum) on luettu kuuluvaksi kielon kanssa samaan sukuun[11].

Kielon kanssa ulkonäöltään samankaltaisia lajeja ei tavata Fennoskandiassa.[2] Suomessa kasvaa kolme samaan entiseen kielokasvien heimoon Convallariaceae kuulunutta lajia: kalliokielo, lehtokielo sekä oravanmarja. Ne kuitenkin erottaa kielosta helposti lehtien ja kukkien perusteella.[1] Italiassa on kirjattu muutamia myrkytystapauksia, kun ihmiset ovat keränneet luonnosta kieloja karhunlaukkana ja käyttäneet niitä ruoan valmistuksessa, lajien hyvin erilaisesta ulkonäöstä ja tuoksusta huolimatta.[12]

Levinneisyys ja elinympäristö

Kielon nimimuoto C. majalis L. var. majalis kasvaa Fennoskandiassa noin napapiirin korkeudelle asti. Koillisessa levinneisyys ulottuu Pohjanlahden pohjoispuolelta Keski-Venäjälle Moskovan itäpuolelle ja sieltä lajin levinneisyyden kaakkoisraja ulottuu Adrianmeren rannoille ja etelässä se jatkuu Pohjois-Italiaan ja Ranskaan, aivan maan eteläisintä rannikkoa lukuun ottamatta. Espanjassa ja Portugalissa kieloja kasvaa vain aivan maiden pohjoisimmissa osissa, Pyreneiden tuntumassa. Keski-Euroopan ohella kielo on levittäytynyt Englantiin ja Walesiin sekä Irlannin eteläisimmälle rannikolle. Lisäksi nimimuotoa tavataan pienehköllä erillisalueella Mustanmeren ja Kaspianmeren välisellä kannaksella.[2] Suomessa kielo on harvinainen Kainuussa ja Etelä-Lapissa ja puuttuu kokonaan pohjoisemmasta Lapista, maan eteläisemmissä osissa se on yleinen.[1][13]

Lajin muoto C. majalis L. var. montana on levinneisyysalueeltaan pohjoisamerikkalainen. Sitä tavataan seitsemässä Yhdysvaltain itäisessä osavaltiossa: Georgiassa, Kentuckyssä, Pohjois-Carolinassa, Pennsylvaniassa, Tennesseessä, Virginiassa ja Länsi-Virginiassa.[8] Muotoa C. majalis L. var. keiskei puolestaan tavataan itäisessä Aasiassa. Muodon levinneisyysalue kattaa Venäjän itäisimpien osien lisäksi alueita Mongoliasta, Kiinasta, Japanista ja Korean niemimaalta sekä Myanmarista.[14]

Kielo kasvaa kuivissa ja tuoreissa kangasmetsissä, metsänreunoilla, kivikkoisilla rinteillä, lehdoissa, lehtoniityillä sekä lettokorvissa.[1][13] Aasialaisen C. majalis L. var. keiskei -muodon tyypillisiä kasvupaikkoja ovat ylänköalueiden ja vuoristojen alarinteiden avoimet ruohostomaat, mutta sitä tavataan myös kosteilla niityillä ja puolivarjoisissa, hammastammien (Quercus dentata) ja mongoliantammien (Quercus mongolica) muodostamissa metsissä.[10] Kielon kasvustot ovat runsaampia ravinteikkaimmilla mailla.[15] Vain pieni osa kielon versoista kukkii vuosittain, ja kuivilla paikoilla kukat voivat jäädä puuttumaan kokonaan.[6]

Myrkyllisyys

Kielosta on löydetty ainakin 38 sydämen toimintaan vaikuttavaa glykosidia[16]. Näistä yleisimpiä ja potenteimpia sydänglykosideja ovat kielossa esimerkiksi konvallariini, konvallamariini, konvallatoksiini, konvallatoksoli, konvallosidi, desglukokeirotoksiini ja lokundjosidi. Näiden glykosidien vaikutus on samankaltainen kuin sormustinkukan glykosideilla.[16][17][18]

Kuivatuissa kielon lehdissä glykosidien osuus on 0,2%–0,6% painosta[19]. Määrä on pieni ja henkeä uhkaavat myrkytykset ovat harvinaisia[17]. Kielon aiheuttamaa myrkytystä voidaan hoitaa lääkehiilellä tai vakavammissa tapauksissa vastamyrkyillä[20]. Kasvissa on myös kelidonihappoa, erilaisia alkaloideja ja saponiineja.[18]

Käyttö

Charles-André van Loo, La Marquise de Pompadour en jardinière (Markiisitar de Pompadour puutarhurina), noin 1754–1755. Markiisittaren korin kukkien joukossa on myös kieloja.

Kielon makeatuoksuisia kukkia käytetään kukkakimpuissa ja -asetelmissa.[21] Kieloja käytettiin joulukukiksi jo 1880-luvulla, joten ne kuuluivat hyasinttien ja syreenien tapaan ensimmäisiin joulukukkiin. Sitä varten kukat hyödettiin eli saatiin lämpöä ja valoa säätelemällä kukkimaan luonnollisen kukinta-ajan ulkopuolella, keskitalvella.[22] Suomessa kieloa on on ollut tapana istuttaa myös pihoille, joihin taimet on saatu joko luonnosta tai muutamalta kieloa kasvattavalta taimitarhalta. Pihan perennapenkeissä kieloa voidaan käyttää reunuskasvina, mutta se soveltuu myös maanpeitekasviksi. Kielot suositellaan istutettaviksi tavalliseen puutarhamultaan, puolivarjoiseen paikkaan.[3] Kielosta on koristekäyttöön jalostettu useita erilaisia muotoja ja lajikkeita. Näitä ovat esimerkiksi vaalenapunakukkainen muoto C. majalis var. rosea, lehdiltään valkoraidallinen lajike 'Albostriata' ja keltaraidallinen 'Aureovariegata'.[23]

Hajuvesiteollisuus käyttää oikeita kieloja, mutta tuoksua on osattu tuottaa myös synteettisesti jo 1900-luvun alusta.[24] Kielo on osana kymmenissä klassisissa parfyymeissä, ja sen sanotaan olleen Christian Diorin suosikkikukka.[25]

Kieloa on käytetty sen myrkyllisyydestä huolimatta lääkkeenä vuosisatojen ajan. Sen kukista on muun muassa tehty aivastusplveria, ja sitä on käytetty epilepsialääkkeenä.[2] Kasvia on kuitenkin käytetty erityisesti sydämen toimintahäiriöiden lääkkeenä.[26][27] Kieloa on samalla pidetty parempana sydänlääkkeenä kuin sormustinkukkaa, sillä kielon vaikutus ei ole yhtä äkillinen. Brittiläisessä kansanlääketieteessä kielon on kerrottu myös auttavan eri tavoin valmistettuna muun muassa muistin vahvistamisessa, puhekyvyn parantamisessa ja maalaisjärjen kehittymisessä. Erityisesti kielon on kerrottu tehoavan Bellin halvauksen ja sisäisten verenvuotojen hoidossa.[27] Suomessa katovuosina on kielon juurakoita käytetty lisäksi leivän ainesosana.[26]

Kasvin nimi

Laulujen laulua kuvaava fresko italialaisen luostarin seinällä: Kuin lilja ohdakkeiden keskellä.

Kielon lajinimi majalis tulee latinan kielen toukokuuta tarkoittavasta sanasta Maius ja suvun nimi Convallaria latinan sanasta convallis, laakso.[2] Suvun ja lajin nimen taustalla on Raamatun Vanhan testamentin Laulujen laulu, jossa tyttö vertaa itseään laaksojen liljaan, vaikka Raamatun kasvi onkin todennäköisesti ollut madonnanlilja (Lilium candidum) eikä kielo. Tämän kertomuksen pohjalta alkoivat saksalaiset kasvitieteilijät kuitenkin jo 1500-luvulla kutsua kieloa laaksojen liljaksi, Lilium convallium, josta nimen käyttö levisi myös muualle Eurooppaan. Tästä nimityksestä Carl von Linné muokkasi kielon nykyisen tieteellisen nimen.[6][28] Myös kielon ruotsinkielinen nimi liljekonvalj on väännös edellä mainitusta latinan kielisestä nimestä.[2]

Suomenkielisen nimensä kielo on saanut lehtiensä muodon mukaan: perinteisiä nimiä olivat lehmänkieli, häränkieli ja koirankieli, joiden pohjalta Elias Lönnrot vakiinnutti kasvin nimeksi kielon.[29] Myöhemmin Kielo on vakiintunut Suomessa myös naisen etunimeksi.[30] Kielo on lisäksi ollut yksi suosituimmista lehmän nimistä.[31]

Kielo kulttuurissa

Perinteen mukaan 1. toukokuuta myydään Ranskan kaduilla kieloja.[32] Kielo on ollut kevään symboli jo muinaisilla kelteillä. Vuonna 1561 kuningas Kaarle IX sai pienen kielokimpun tuomaan onnea, ja siitä lähtien hän lahjoitti hovin naisille kielokimppuja toukokuun ensimmäisenä.[33] Varsinkin kieloa jossa on 13 kukkakelloa samassa varressa pidetään erityisesti onnea tuottavana esineenä. Ranskassa kieloja saa myydä vappukukiksi ilman myyntilupia tai tulo- tai arvonlisäveroa.[34]

Suomalainen kymmenpenninen vuodelta 1990.

Kielo on valittu Suomen kansalliskukaksi vuonna 1967, Suomen itsenäisyyden 50. juhlavuonna.[3][26] Yleisradio järjesti kansalliskukasta kansanäänestyksen, jonka tuloksen pohjalta juhlavuoden kansalliskukkatoimikunta teki lopullisen valinnan.[35] Kukkiva kielo oli kuvattuna myös Antti Neuvosen suunnittelemassa suomalaisessa kymmenen pennin kolikossa, joka oli käytössä vuosina 1990–2001.[36] Suomen ohella kielo oli myös entisen Jugoslavian kansalliskukka.[37] Lisäksi kielo on kuvattuna useissa vaakunoissa, kuten norjalaisen Lunnerin ja ruotsalaisen Mellerudin kunnanvaakunoissa.[38][39]

Laulujen laulun lisäksi kielo on liitetty muun muassa myös Englannin Sussexista lähtöisin olevaan uskonnolliseen legendaan. 500-luvulta peräisin olevassa tarussa paholainen ilmestyy ranskalaiselle erakolle lohikäärmeen hahmossa, mutta tämä pysyy keskittyneenä rukoukseensa. Seuranneessa kolme päivää kestäneessä kamppailussa maahan pudonneista erakon veripisaroista kasvaa maahan kieloja, kun taas lohikäärmeen veri muuttuu myrkylliseksi ruohoksi.[35][40] Tarinan mukaan erakko olisi ollut ranskalainen, vuonna 559 kuollut Pyhä Leonhard, vaikka hän ei todennäköisesti koskaan edes vieraillut Sussexissa.[40]

Lähteet

  • Kathryn J. Atkinson, Deborah M. Fine, Tim J. Evans & Safdar Khan: Suspected lily-of-the-valley (Convallaria majalis) toxicosis in a dog. Journal of Veterinary Emergency and Critical Care, 2008, 18. vsk, nro 4, s. 399-403. (englanniksi)
  • Maria Laura Colombo, Francesca Assisi, Tiziana Della Puppa, Paola Moro, Fabrizio M. Sesana, Maurizio Bissoli, Rossana Borghini, Sandro Perego, Gabriele Galasso, Enrico Banfi & Franca Davanzo: Most commonly plant exposures and intoxications from outdoor toxic plants. Journal of Pharmaceutical Sciences & Research, 2010, 2. vsk, nro 7, s. 417-425. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 25.4.2013. (englanniksi)
  • Kalle Hoppu, Harriet Mustonen ja Tiina Pohjalainen: Myrkylliset kasvit. Duodecim, 2011, 127. vsk, nro 13, s. 1385-1391. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 25.4.2013.
  • Leena Hämet-Ahti, Juha Suominen, Tauno Ulvinen & Pertti Uotila (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.
  • Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen & Markku Varjo (toim.): Suomalaisen luonto-opas. Tammi, 1987. ISBN 951-30-6601-0.
  • Masashi Ohara, Kiwako Araki, Etsuko Yamada & Shoichi Kawano: Life-history monographs of Japanese plants. 6:Convallaria keiskei Miq. (Convallariaceae). Plant Species Biology, 2006, 21. vsk, nro 2, s. 119–126. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 29.4.2013. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b c d e f Hämet-Ahti ym: Retkeilykasvio, s. 484
  2. ↑ a b c d e f Arne Anderberg: Den virtuella floran Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 26.4.2013. (ruotsiksi)
  3. ↑ a b c d Riikonen: Suomalainen perennakäsikirja, s. 279
  4. ↑ Ohara ym: Life-history monographs of Japanese plants. 6: Convallaria keiskei Miq. (Convallariaceae), s. 123–124
  5. ↑ Ohara ym: Life-history monographs of Japanese plants. 6: Convallaria keiskei Miq. (Convallariaceae), s. 123
  6. ↑ a b c Kielo, Convallaria majalis LuontoPortti. Viitattu 30.4.2013.
  7. ↑ a b Alan S. Weakley: Flora of the Carolinas, Virginia, Georgia, and surrounding areas, s. 933. The University of North Carolina Herbarium, 2007. Teoksen verkkoversio (viitattu 29.4.2013). (englanniksi)
  8. ↑ a b PLANTS Profile - Convallaria majuscula Greene American lily-of-the-valley 2013. United States Department of Agriculture - Natural Resources Conservation Service. Viitattu 26.4.2013. (englanniksi)
  9. ↑ Kanchi N. Gandhi, James L. Reveal & James L. Zarucchi: Nomenclatural and taxonomic analysis of Convallaria majalis, C. majuscula, and C. montana (Ruscaceae/Liliaceae). Phytoneuron, 2012, nro 17, s. 1–4. ISSN 2153 733X. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 29.4.2013. (englanniksi)
  10. ↑ a b Ohara ym: Life-history monographs of Japanese plants. 6: Convallaria keiskei Miq. (Convallariaceae), s.119
  11. ↑ The Linnaean Plant Name Typification Project: Convallaria verticillata The Natural History Museum. Viitattu 7.5.2013. (englanniksi)
  12. ↑ Colombo ym: Most commonly plant exposures and intoxications from outdoor toxic plants, s. 421
  13. ↑ a b Kielo Pinkka - Lajintuntemuksen oppimisympäristö. Helsingin yliopisto. Viitattu 29.4.2013.
  14. ↑ GRIN Taxonomy for Plants - Taxon: Convallaria majalis L. var. keiskei (Miq.) Makino 2013. United States Department of Agriculture - Germplasm Resources Information Network. Viitattu 26.4.2013. (englanniksi)
  15. ↑ Kielo on kansalliskukka Oppiminen. Yle. Viitattu 28.4.2013.
  16. ↑ a b Atkinson ym: Suspected lily-of-the-valley (Convallaria majalis) toxicosis in a dog, s.399-403
  17. ↑ a b Colombo ym: Most commonly plant exposures and intoxications from outdoor toxic plants, s. 422-423
  18. ↑ a b Committee for Veterinary Medical Products: Convallaria majalis: Summary Report (pdf) 1998. The European Agency for the Evaluation of Medicinal Products. Viitattu 25.4.2013. (englanniksi)
  19. ↑ Scott & Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 258
  20. ↑ Hoppu ym: Myrkylliset kasvit, s.1388-1389
  21. ↑ Kukat häissä 1 (Myös kuvia) Naimisiin.info. Viitattu 16.11.2007.
  22. ↑ Joulun kukilla on pitkät perinteet Joulukukkia ostetaan yli sadalla miljoonalla eurolla. Kauppapuutarhaliitto. Viitattu 26.4.2013.
  23. ↑ Hanson: Designing an herb garden, s. 92
  24. ↑ Hannuksela M: Parfyymien historiaa Allergia- ja astmaliitto. Viitattu 26.4.2013.
  25. ↑ Kumma tieto Suomen kansalliskukasta: ”Saa siittiöt villiintymään” 2012. Uusi Suomi. Viitattu 28.4.2013.
  26. ↑ a b c Kurtto ym: Suomalaisen luonto-opas, s. 156
  27. ↑ a b Breverton: Breverton's Complete Herbal, s. 473
  28. ↑ Douglas Harper: lily (n.) Online Etymology Dictionary. Viitattu 1.5.2013. (englanniksi)
  29. ↑ Kirsti Aapala: Vuohia kukkamaassa? 24.5.2005. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 26.4.2013.
  30. ↑ Nimipalvelu Väestörekisterikeskus. Viitattu 14.6.2012.
  31. ↑ Erja Mikkola: Lypsylehmien suosituimmat nimet ovat perinteisiä Tietosarka. 23.2.2012. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus. Viitattu 26.4.2013.
  32. ↑ Martin Jarvis: Muguet (Lily of the Valley) in France on 1st May unevacanceenfrance.com. 16.4.2013. Viitattu 25.4.2013. (englanniksi)
  33. ↑ 1er mai : les origines de la fête du muguet et du travail L'Internaute. 2004. Viitattu 29.4.2013. (ranskaksi)
  34. ↑ Le premier mai, fête du travail et fête du muguet Le Mag Femmes. Viitattu 29.4.2013. (ranskaksi)
  35. ↑ a b Pentti Lempiäinen: Kielo, laakson lilja ja Suomen kansalliskukka 6.7.2011. Jyväskylän seurakunta. Viitattu 7.5.2013.
  36. ↑ Petri Neuvonen: Muistot - Antti Neuvonen. Helsingin Sanomat, 29.7.2011, s. B 5. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 7.5.2013.
  37. ↑ Breverton: Breverton's Complete Herbal, s. 474
  38. ↑ Trond Olav Svendsen: Lunner Store Norske Leksikon. 11.8.2011. Viitattu 8.5.2013. (norjaksi)
  39. ↑ Kommunvapnets historia Melleruds kommun. Viitattu 8.5.2013. (ruotsiksi)
  40. ↑ a b David Staveley: Dragons & Serpents In Sussex Sussex Archaeology & Folklore. Viitattu 8.5.2013. (englanniksi)

Aiheesta muualla

 

Malline:Link FA Malline:Link GA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kielo&oldid=13255625”