Tavu

Tavu on puhutun kielen rytmiyksikkö, joka koostuu yhdestä tai (yleensä) enintään muutamasta äänteestä, joista yksi on tavua muodostava eli syllabinen. Yhdestä tai useammasta tavusta puolestaan muodostuu sanoja. Lapset omaksuvat äidinkielelleen ominaisen tavurakenteen luonnostaan, ja jo pikkulapset osaavat jakaa sanoja tavuihin, mikä ilmenee esimerkiksi painokkaasti puhuttaessa tai huudettaessa: äi·ti!, Suo·mi, Suo·mi!.

Kun sanojen tavurakenteeseen halutaan kiinnittää erityistä huomiota, voidaan puhua tavaamisesta ja kirjoituksen yhteydessä tavuttamisesta. Yleensä tavujen rajoja ei kirjoituksessa tarvitse erikseen merkitä.

Muutamissa kielissä kuten kiinassa lähes kaikki kantasanat ovat yksitavuisia. Myös esimerkiksi englannissa ja ruotsissa yksitavuisia sanoja on huomattavan paljon. Suomen kielessä perussanavartalot ovat tavallisimmin kaksitavuisia, mutta yksitavuisiakin sanoja on jonkin verran. Kolmi- tai useampitavuiset sanat ovat tavallisimmin muiden sanojen johdannaisia.

Määritelmä ja suhde prosodiaan

Tavu on periaatteessa puheen universaali piirre, mutta sekä tavumäärän että -rajojen hahmotus perustuu vähintään jossakin määrin kielikohtaisiin fonotaktisiin sääntöihin. Universaalisti eli kaikkia kieliä koskevasti tavua on yritetty määritellä niin artikulatorisesti, akustisesti kuin funktionaalisestikin. Artikulatorinen määritelmä voi perustua esim. hengitys- tai artikulaatiorytmiin, akustinen puheen sonoriteettihuippuihin (periaatteessa kuultuun äänenvoimakkuuteen) ja funktionaalinen esim. siihen, että monet runomitat perustuvat säkeen tavumäärän laskentaan.

Tavu liittyy läheisesti prosodian käsitteistä niin painoon, kvantiteettiin kuin intonaatioonkin. Usein sanassa on yhdellä tavulla pääpaino, minkä lisäksi pitkissä sanoissa voi yhdellä tai useammalla tavulla olla sivupaino. Osa tavuista on painottomia. Painollisten ja painottomien tavujen vuorottelusta pitkälti muodostuu kielelle ominainen puherytmi. Tätä luontaista rytmiä voidaan runoudessa sovittaa runomittoihin, joissa yleensä kaksi tai kolme tavua – niistä yksi muita voimakkaampana – muodostaa niin sanotun runojalan. Lauluissa jokainen yksittäinen sävel (nuotti) vastaa tavallisimmin yhtä tavua, mutta joskus sävelkorkeus vaihtuu kesken tavun ja tavua saatetaan venyttää hyvinkin pitkäksi.

Etymologia

Suomen sana tavu on Elias Lönnrotin oppitekoisesti lainaperäisestä tavata-verbistä (< myöhäismuinaisruotsin stafva, joka nykyruotsissa esiintyy muodossa stava) muodostama (1847). Aiemmin Lönnrot käytti muotoa tavut (taivutus: gen. tavuen : part. tavutta : ill. tavueen). Koko 1800-luvun ajan tavu-muodon rinnalla esiintyi myös Daniel Europaeuksen itämurteiden pohjalta muodostama muoto tavuu.

Tavun rakenne

Tyypillisesti tavu muodostuu sen ytimenä eli sonanttina toimivasta vokaalista, jonka edellä tai jäljessä voi esiintyä yksi tai useampi konsonantti (eli kerake). Joissain kielissä, kuten englannissa, saksassa ja tšekissä, esiintyy myös tavuja, joissa ei ole lainkaan vokaalia vaan tavun ytimenä toimii jokin konsonantti (esimerkiksi engl. table [teɪ.bl], jossa jälkimmäisen tavun ytimenä toimii [l]-äänne).

Suomessa tavun ytimenä on aina vokaali, joka voi olla lyhyt (esim. a), pitkä (esim. aa) tai diftongi (esim. au). Erilaisia tavuja on suomessa vajaat 3000, ja yleensä tavuun kuuluu 1–4 äännettä. Kotoperäisissä sanoissa tavujen rakenne voi monimutkaisimmillaan olla muotoa KVRK, jossa K on konsonantti, V vokaali ja R resonantti (r, l, m tai n): kers·kuu, kelk·ka, lamp·pu, lant·tu. Puhekielessä voi esiintyä myös tavuja, joiden muoto on KVKs: kaks, laps (mutta kirjakielisemmin äännettäessä s aloittaa näissä tapauksissa uuden tavun: kak·si, lap·si). Kaikki kielet eivät salli näin monimutkaisia tavurakenteita, mutta toisaalta joissain kielissä rakenne voi olla mutkikkaampikin. Esimerkiksi japanissa vain muoto KV on sallittu.

Suomessa KV on yleisin tavutyyppi, ja se muodostaa yksin n. 36–40 % puhevirran tavuista. Seuraavaksi yleisin on KVK (27–31 %). Vokaalialkuiset tavut ovat selvästi harvinaisempia (VK n. 4–7 %, V 3–4 %, VV 1 %, loput alle 1 %).

Tavut voidaan lajitella yhtäältä avo- tai umpitavuiksi ja toisaalta lyhyiksi tai pitkiksi tavuiksi. Avotavuja ovat kaikki vokaaliin päättyvät (esim. kaa·tu·a, lai·va, uu·ni) ja umpitavuja konsonanttiin päättyvät (esim. kat·seet, as·tut·han). Lyhyitä tavuja puolestaan ovat ne, jotka päättyvät lyhyeen vokaaliin (esim. ma·ta·la, a·la) ja pitkiä kaikki muut eli ne, jotka päättyvät joko pitkään vokaaliin (esim. kaa·tuu), diftongiin (esim. tie, työ) tai konsonanttiin (esim. et·sit·hän).

Tavut kirjoituksessa

Tavukirjoitus, abugida ja han’gŭl

Tavukirjoituksessa jokainen kirjoitusmerkki vastaa sellaisenaan yhtä tavua. Kirjoitustavun ja puhutun kielen tavun suhde ei välttämättä kuitenkaan ole yksi yhteen. Joskus tavukirjoitusjärjestelmässä ei esimerkiksi ole erillistä kirjoitusmerkkiä kielen kullekin tavulle, vaan äänneasua pitää muuttaa kirjoitusta varten. Esimerkiksi Kreetassa toisella vuosituhannella eaa. käytössä ollut lineaari-B:ssä oli kirjoitusmerkkejä vain yhdestä konsonantista ja lyhyestä vokaalista koostuville avotavuille, vaikka kreikan kielen tavurakenne on mutkikkaampi. Nykyaikana tavukirjoitusta käytetään esimerkiksi japanissa (logografisen kirjoituksen ohella).

Abugida taas on kirjoitusjärjestelmä, jossa konsonantti + inherentti vokaali (yleensä a) ilmaistaan yhdellä kirjoitusmerkillä, ja muut vokaalit (myös pitkät) merkitään yleensä siihen tulevalla tarkkeella. Käytännössä abugida tulee hyvin lähelle tavukirjoitusta, jos kielen tavuista valtaosa on tyyppiä KV (konsonantti + vokaali).

Edelleen korean kirjoitusjärjestelmässä han’gŭlissa, joka lähtökohtaisesti on aakkoskirjoitusta (eli kullakin konsonantilla ja vokaalilla on oma kirjoitusmerkkinsä), kirjaimet ladotaan yhteen tavuittain.

Äänne- eli aakkoskirjoitus

Äänne- eli aakkoskirjoitus perustuu tavun perusosiin eli äänteisiin, eikä tavujen rajoja tavallisesti merkitä näkyviin. Useimpien länsimaisten kielten oikeinkirjoituksessa noudatetaan kuitenkin sääntöä, jonka mukaan sana voidaan katkaista tavurajan kohdalta ja sanan loppuosa siirtää seuraavalle riville. Tällöin sanan katkaisu osoitetaan tavuviivana käytettävällä yhdysviivalla (tai samannäköisellä merkillä).

Suomen kielessä tavuraja on selvyyden vuoksi merkittävä aina, kun se osuu kahden samaa vokaalia tarkoittavan kirjaimen väliin, kuten voi käydä yhdyssanan osien rajalla (linja-auto) tai vokaalien välisen k:n kadottua astevaihtelun vuoksi (liuku : liu’un). Jos tavurajan merkitseminen on tarpeen pelkästään astevaihtelun takia, tavuraja osoitetaan yhdysviivan sijasta heittomerkillä.

Eräiden muiden kielten oikeinkirjoituksessa vokaalien välinen tavuraja voidaan kreikasta periytyvän käytännön mukaan tarvittaessa merkitä toisen vokaalin päälle lisättävällä treemalla eli erokepisteillä. Näin tehdään muun muassa ranskassa, hollannissa ja toisinaan englannissakin: ransk. Noël, engl. coöperation (myös co-operation tai cooperation).

Sanakirjoissa ja lukemaan opetteleville lapsille tarkoitetuissa teksteissä voidaan merkitä kaikki tavurajat, jotta sanojen rakenne olisi helpompi hahmottaa. Joissain sanakirjoissa voidaan tavurajan merkkinä tällöin käyttää rivinkeskistä pistettä (U+00B7: e·si·merk·ki) tai erityistä tavutuspistettä (U+2027: e‧si‧merk‧ki). Kansainvälistä foneettista aakkostoa käytettäessä voidaan yksityiskohtaisemmin merkitä pääpainolliset tavut pienellä rivinylisellä pystyviivalla, sivupainolliset tavut rivinalisella pystyviivalla ja painottomat tavut tavallisella pisteellä (ˈe.siˌmerk.ki).

Tavutus suomen kielessä

Suomen kielessä tavun ytimenä toimiva vokaali voi ääntyä lyhyenä tai pitkänä. Lyhyttä vokaalia merkitään suomen oikeinkirjoituksen mukaan yhdellä kirjaimella ja pitkää kahdella. Diftongia eli pitkää vokaalia, jonka aikana äännearvo muuttuu liukuen, merkitään kahdella eri kirjaimella, jotka edustavat äänteen alku- ja loppuarvoa. Suomen kielen diftongit ovat ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi, au, eu, iu, ou, äy, öy, ey, iy, uo, yö ja ie. Jos sanassa esiintyy muunlaisia vokaaliyhdistelmiä, niiden välissä on tavuraja: ko·me·a, hi·o·a, lau·an·tai.

Tavu voi muodostua pelkästä vokaalistakin, mutta usein tavun alussa on konsonantti: ko·me·a, u·pe·a, aa·mu, mai·to. Konsonantti voi esiintyä myös tavun lopussa: ko·me·at, sääs·töt. Sanan (tai yhdyssanan osan) sisällä kahden vokaalin välissä esiintyvä konsonantti aloittaa aina uuden tavun, ja jos konsonantteja on monta peräkkäin, niistä viimeinen aloittaa uuden tavun: sääs·tää, kers·ku·a. Vain vierassanoissa tavu voi alkaa konsonanttiyhtymällä: trak·to·ri, sprint·te·ri, kon·struk·ti·o (myös konst·ruk·ti·o). Jos kaksi samaa konsonanttia on peräkkäin, niiden välissä on tavuraja: at·tri·buut·ti.

Perussäännöt

Tiivistäen suomalaisissa sanoissa tavuraja on siis:

• aina vokaalia edeltävän konsonantin edessä: ta·lo, ta·los·ta, ta·loon, kau·pun·ki, kau·pun·kiin, kau·pun·gis·sa·kin, Pent·ti, Pen·tin, Pen·til·le
• kahden eri vokaalin välissä, kun ne eivät edusta diftongia: tutustu·a, se·assa, lau·antai, li·an.

Säännöt kuitenkin pätevät vain vanhoihin suomalaisiin sanoihin, ts. joko kantakielestä perittyihin tai riittävän kauan sitten lainattuihin.

Oikeinkirjoituksen erikoistapauksia

• Sanaa ei suositella jakamaan eri riveille kahden vokaalin välistä, vaikka nämä kuuluisivat eri tavuihin; mieluummin: tutus·tua, seas·sa, lauan·tai, lian). Poikkeuksena ovat yhdysosarajat, joilta tavutus on aina sallittua ja jopa suositeltavaa.
• Sanan tai yhdyssanan osan ensimmäistä tai viimeistä kirjainta ei eroteta omalle rivilleen, vaikka se sinänsä edustaisi kokonaista tavua: aloi·tus (ei *a·loitus), alue (ei *a·lue, *alu·e), kansan·edustaja (ei *kansane·dustaja), valtio·mies (ei *valti·omies).

• Jos yhdyssana halutaan jakaa kahdelle riville, se on yleensä mielekkäintä tehdä yhdyssanan osien rajalla: kirja·kauppa, kansan·edustaja, vast·edes, par·aikaa (kuitenkin ell·ei tai el·lei, joll·ei tai jol·lei). Tällöin ei haittaa, vaikka jako tapahtuisi kahden vokaalin välistä: tie·alue.

• Vierasperäisiä yhdyssanoja voidaan jakaa tunnistettavien osien välistä: demo·kratia, mikro·skooppi, typo·grafia. Jos osien välinen raja on hämärtynyt, voidaan jakaa myös suomalaisittain ääntämyksen perusteella: demok·ratia, mikros·kooppi.

• Jos sitaattilainassa kirjainyhdistelmä edustaa yhtä äännettä, sitä ei tule hajottaa: Por·sche (ei *Porsc·he, *Pors·che), Goe·the (ei *Go·ethe, *Goet·he), Smi·thin (ei *Smit·hin).

Katso myös

• Avotavu
• Umpitavu

Lähteet

• Itkonen, Terho: Voitaisiinko rumat rivijaot vihdoin kyseenalaistaa?. Kielikello, 1992, nro 4. Siirretty Webiin v. 1995. Viitattu 31.1.2011.

• Ruppel, Klaas: Tietojärjestelmissä käytettävät suomen kielen määritykset Suomessa (PDF) 1998. STY/KKTK. Arkistoitu 21.5.2011. Viitattu 31.1.2011.

• Savolainen, Erkki: Verkkokielioppi: suomen kielen äänne-, muoto- ja lauseoppia 2001. Finn Lectura. Arkistoitu 2.10.2013. Viitattu 29.9.2013.

• VISK = Ison suomen kieliopin verkkoversio 2008. Helsinki: Kotus. Viitattu 29.9.2013.

Kirjallisuutta

• Leino, Pirkko: Hyvää suomea. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-17667-6.