Äänne

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Äänne on fonetiikassa ja fonologiassa käytetty termi, jolla määritellään ihmisen ääntöelimistön tuottama tietty ääni riippumatta sen mahdollisesta asemasta kielijärjestelmässä (vertaa foneemi). Äänne voi olla joko vokaali tai konsonantti. Äänne on segmentti, joka määritellään ainoastaan foneettisten ominaisuuksiensa perusteella. Äänne-termin synonyymi on fooni.[1][2]

Ihmisen puhetta transkriboitaessa äänteet merkitään hakasulkeiden väliin; suomen kielen sanan "äänne" lausuma voidaan – puhujan ja transkribointijärjestelmän (tässä Kansainvälinen foneettinen aakkosto, IPA) mukaisesti – transkriboida esimerkiksi ['ʔæ:n:e].

Äänne on abstrakti kuvausyksikkö, jossa ei oteta huomioon sellaisia yksilötason piirteitä kuin puhujan sukupuoli tai terveydentila. Lisäksi äänteet ovat diskreettejä eli jatkumollisesta äänivirrasta erillistettyjä yksiköitä, joista on poistettu konkreettisessa ääntämisessä tyypillinen siirtymäinformaatio. Sama äänne voi näin ollen realisoitua käytännössä rajattomana määränä toisistaan poikkeavia äännöksiä, mutta on tarkoituksenmukaista kuvata nämä äännökset samana äänteenä. Äänteet ovat siis äännösjoukkoja kuten foneemitkin, äänteet on vain määritelty yksittäisistä kielijärjestelmistä riippumattomalla tavalla, foneemit sen sijaan kielikohtaisesti.

Fonetiikassa äänteistä määritellään yleensä kolme ominaisuutta:

  1. värähtelevätkö äänihuulet äännettä tuotettaessa eli onko äänne soinnillinen (äänihuulet värähtelevät) vai soinniton (äänihuulet eivät värähtele)
  2. äänteen tuottamiskohta ääniväylää. Äänteitä voidaan nimittää sen mukaan, millä artikulaatiopaikalla ne syntyvät. Esimerkiksi labiaali äänne ääntyy huulilla ja dentaali äänne ääntyy siten, että kielen kärki artikuloi etuhanpaita tai ikeniä vasten[3]
  3. äänteen ääntämistapa eli mitä artikulaatiopaikalla tapahtuu. Kysymys on siten äänteen artikulaatiotavasta.[4]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. Suomenkielinen oppikirja. Juva: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1.
  2. Suomi, Kari & Toivanen, Juhani & Ylitalo, Riikka: ”3.2.5 Ekskurssi: segmentaalifonetiikan käsitteitä”, Fonetiikan ja suomen äänneopin perusteet, s. 62. Helsinki: Gaudeamus Kirja, 2006. ISBN 951-662-975-X. (suomeksi)
  3. Savolainen, Erkki: 1.3.2 Artikulaatiopaikka (HTM) Verkkokielioppi: Suomen kielen äänne-, muoto- ja lauseoppia. 2001. Helsinki: Finn Lectura. Viitattu 22.1.2017. (suomeksi)
  4. Savolainen, Erkki: 1.3 Äänteiden foneettinen kuvaus (HTM) Verkkokielioppi: Suomen kielen äänne-, muoto- ja lauseoppia. 2001. Helsinki: Finn Lectura. Viitattu 22.1.2017. (suomeksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Häkkinen, Kaisa: ”7. Äänteet ja foneemit”, Kielitieteen perusteet, s. 87–101. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1995. ISBN 951-717-820-4. (suomeksi)
  • Yule, George: ”4. The sounds of language”, The Study of Language, s. 29–42. Cambridge: Cambridge University Press, 2006. ISBN 978-0-521-54320-0. (englanniksi)