Sulo Nykänen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sulo Nykänen johti Jaalan punakaartin tuhoamista.
Sulo Nykänen johti Jaalan punakaartin tuhontaa.

Sulo Nykänen (27. syyskuuta 1894 Pietari – huhtikuu 1941 Tallinna) [1] oli suomalainen luutnantti, joka johti Suomen sisällissodassa valkoisten puolella Jaalan lentävää osastoa. Osasto valtasi Jaalan pitäjän ja aloitti siellä huhti-toukokuussa 1918 terroritoimet joiden aikana teloitettiin ainakin 53 jaalalaista punaista.

Sulo Nykäsen vanhemmat olivat Pietarissa kultasepänliikkeen 1880-1917 omistanut kultaseppämestari sekä Fabergén työmestari Gabriel Nykänen (1854-1921) ja Mäntsälästä kotoisin ollut Henrika (Hinni) Juhanantytär Tuomala Öhberg (1858-1934), joka omisti Pietarissa ompelimon. Perheessä oli viisi lasta, joista isoveli Vietti Nykänen oli opiskellut arkkitehdiksi ja insinööriksi. Sulo Nykänen meni ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjän armeijan palvelukseen. [2]

Toiminta Suomen sisällissodan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykänen toimi 1917 tuntikirjurina ja tulkkina venäläisten Jaalan alueella tekemissä linnoitustöissä mutta poistui sitten paikkakunnalta syksyllä 1917 kun linnoitustyöt lopetettiin.[2] Hän osallistui vielä venäläisissä joukoissa maailmansodan itärintaman taisteluihin Romaniassa mutta pakeni sitten sieltä Suomeen maaliskuussa 1918. Nykänen oli aluksi valkoisten puolella Puumalan lentävää osastoa johtaneen Erkki Osmonsalon adjutanttina kunnes sai Jaalan lentävien osaston komentoonsa.

Nykäsen osaston toiminnasta Jaalassa on säilynyt hänen itse kirjoittamansa selonteko. Selonteossa luetellaan 189 jaalalaisen punakaartilaisen nimet kylittäin ja listan mukaan Nykänen allekirjoitti 70 kaartilaisen kuolemantuomiot. Tilastolähteiden perusteella tiedetään teloitetun 53 jaalalaista. Nykänen kävi myös läheisellä Kouvolan vankileirillä hakemassa teloitettavia jaalalaisia vankeja. Nykäsen kerrotaan myös ampuneen valkoisten puolelle liittyneen moldavialaisen luutnantti Tsinkon, jota kohtaan hänellä oli vanhoja kaunoja venäläisten vallitöiden ajalta.

Mirjam Turusen kirjassa Veripellot on sivulla 258 seuraava ote Nykäsen sotakertomuksesta jossa kerrotaan osaston toimista Uimilan kylässä:

»Käskystäni pojat pitivät kylässä jaguaarintapaista jahtiaan. Kun pysähdyimme juomaan kahvia eräässä kylän talossa, toivat tuomittavakseni erään vanhan (noin 62-65-vuotiaan) akan, jonka alahuulet vapisi ja silmät mulkoilivat kuin hullulla. Harvoin näin sotilaitten janoavan niin kovasti ihmisverta kuin nytten ilmoittaessani heille, kuka tuo eukko oli. Hän oli juuri se punikin äiti, tulipunaisempi synnyttämäänsä poikaa.»

Nykänen uskoi kiinniotetun naisen johtaneen tahallaan joukon valkoisia väijytykseen, jolloin ryhmänjohtaja Lauri Oittinen kaatui. Niinpä hän määräsi naisen ammuttavaksi:

»Minun pois lähdettyäni ampumispaikalta syöksyivät miehet ruumiin päälle ja huutaen: "Kostoa Oittisen verestä" työnsivät kiiltävät puukot akan ruumiiseen, jossa jo ennestään pulppusi höyryävä veri.»

Nykänen näyttää muistitiedon mukaan olleen taitava manipuloimaan ihmisiä ja hän käytti teloittajina hyvin nuoria sotilaita.

Tiedusteluosaston johtajana Virossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykänen toimi sisällissodan jälkeen Suomen yleisesikunnan tiedusteluosaston agenttina. Hän oli kesällä 1918 Malmin retkikunnan tiedustelupäällikkönä Vienan Karjalassa. Syksyllä 1918 hän vakoili brittien toimintaa Arkangelissa ja hän ehti toimia myös Tukholmassa brittien kaksoisagenttina. [3][4]

Sulo Nykänen liittyi veljensä Vietti Nykäsen kanssa vuoden 1919 alussa Viron vapaussotaan osallistuneeseen suomalaisten vapaaehtoisten retkikuntaan ja palveli vapaaehtoisjoukoissa vänrikkinä. Hän johti Tartossa toiminutta suomalaisjoukkojen Eteläisen alueen tie­dusteluosastoa. Tämä noin 100 miehen vahvuiseksi kasvanut osasto perustettiin 1. helmikuuta ja se oli toiminnassa 15. toukokuuta saakka.[2]

Nykänen saapui Viroon Pohjan poikain rykmentin mukana 12. tammikuuta. Hän oli aluksi Hans Kalmin räjähdyskomennuskunnan johdossa, mutta pyysi sitten siirtoa Tarttoon kenraali Martin Wetzerin esikuntaan, siirto toteutui 27. tammikuuta ja Nykänen määrättiin eteläisen tiedusteluosaston päälliköksi 1. helmikuuta. Nykäsen tiedusteluosastolla oli oikeus tehdä kotitarkastuksia ja pidättää Viron kansalaisia ja osasto lähetti myös vakoilijoita ja sabotaasitekojen suorittajia Neuvosto-Venäjälle. Osaston toimialue ulottui Riianlahdelta aina Pihkovaan ja Peipsijärvelle saakka sekä Neuvosto-Venäjällä Pietariin ja Novgorodiin asti. Osasto menetti kuitenkin toimintaedellytyksensä kun sitä tukeneiden suomalaisaktivistien huomio siirtyi huhtikuussa 1919 Virosta Aunukseen. [2]

Nykänen jäi tiedusteluosaston lakkauttamisen jälkeen asumaan Viroon ja otti Viron kansalaisuuden. Vuonna 1920 Puolan–Neuvosto-Venäjän sodan aikana hän johti Puolassa 80-henkistä tiedustelu- ja tuhotyöosastoa. Hän asui vuosina 1920–1926 Tallinnassa mutta muutti sitten Latviaan Riikaan. 1930-luvulla Nykänen palasi takaisin Tallinnaan ja meni naimisiin virolaisen naisen kanssa. [2][4][3]

Virossa Nykänen oli muun muassa työssä kangastehtaassa, oli suomalaisen Radiolaite Oy:n edustajana Virossa sekä toimi liikemiehenä ja pohjoismaisten kielten tulkkina. Hän julkaisi salanimellä Sulo Koski viitisentoista kirjaa suomen, viron ja venäjän kielillä, kirjojen joukossa oli tietokirjoja kankaanteosta, poliittisia pamfletteja ja poikien seikkailukirjoja. Neuvostoliiton miehitettyä Viron kesällä 1940 Nykänen pidätettiin 30. marraskuuta 1940 Tallinnassa. Kolme kuukautta kestäneiden kuulustelujen jälkeen hänet tuomittiin kuolemaan 5. maaliskuuta 1941, tuomion perusteina olivat vastavallankumouksel­listen voimien tukeminen Venäjän sisällissodassa, kansainvälisen porvariston avustaminen Neuvostoliiton vastaisessa taistelussa ja terrorismin harjoittaminen. Joidenkin väitteiden mukaan hän olisi onnistunut välttämään teloituksen ja elänyt sitten Baltiassa ja sotien jälkeen Suomessa. [2][4][3]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aleksi Mainio: "Jaalan pyöveli" ja bolshevismin vastainen sota. Sulo Nykäsen elämä 1918-1924. Suomen ja Pohjoismaiden historian pro gradu -työ, Helsingin yliopisto 2007

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]