Southern Gothic
Southern Gothic (suom. eteläinen gotiikka) on goottilaisen kauhukirjallisuuden suuntaus, joka sijoittuu Etelä-Yhdysvaltoihin. Lajityypin teemoja ovat orjuus, rasismi ja patriarkaatti sekä ristiriita idyllisen maalaisromantiikan ja epätasa-arvoisen todellisuuden välillä. Tyypillisessä juonikuviossa menneisyyttä koskevat salaisuudet tulevat julki haamujen ja muiden yliluonnollisten ilmestyksien kautta.[1]
Lajityypin historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
»Mennyt ei koskaan kuollut. Se ei edes mennyt.»
(William Faulkner[2])
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Goottilainen romaani syntyi 1700-luvun Englannissa. Yhdysvaltoihin se rantautui 1800-luvun alussa. Yhdysvaltalaiselle gotiikalle ominainen piirre on amerikkalaisen unelman haastaminen ja kansakunnan historian vaiettujen murhenäytelmien paljastaminen. Englantilaisesta gotiikasta sen erottivat myös rajaseudun kuvaus, puritaanien henkinen perintö, rotujen väliset ristiriidat ja poliittinen utopismi.[1]
Varsin pian gotiikan groteski ja hirviömäinen kuvasto alkoi yhdistyä maan eteläosiin, jotka oli jo entuudestaan usein kuvattu takapajuisena, ilmastoltaan sairaalloisena ja uudisasukkaille hengenvaarallisena seutuna. Euroopasta poiketen Yhdysvalloissa ei ollut vanhoja linnoja, mutta sisällissodan jälkeen etelävaltioissa oli runsaasti rappeutuneita kartanoja ja autioituneita plantaaseja, jotka tarjosivat kauhukirjallisuudelle tunnelmallisen miljöön. Etelä oli kuvattu maalaisromanttisena idyllinä, jossa ihmisten ei tarvinnut työskennellä, mutta todellisuudessa tämä oli mahdollista vain pienelle yläluokalle, joka hyväksikäytti mustia orjia.[1]
Etelävaltioiden kuvasto on vähitellen muodostunut Yhdysvaltain kauhukirjallisuudessa niin hallitsevaksi, että nykyään kaikkea amerikkalaista gotiikkaa voidaan kuvailla nimityksellä Southern Gothic.[1]
Vakiintuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Southern Gothicin tärkein edelläkävijä oli Edgar Allan Poe (1809–1849), jonka novelleissa esiintyivät lajityypin perusainekset: rappeutuva sukutalo, selittämätön ahdistus ja hulluus, seksuaalinen ja rotujen välinen jännite, insesti ja nekrofilia. Poen ”Usherin talon häviö” (1839) ei sijoitu mihinkään tiettyyn paikkaan, mutta se tarjosi mallin myöhemmälle etelägotiikalle. Poeta ei arvostettu omana aikanaan, ja 1800-luvun kriitikot pitivät gotiikkaa älyllisesti, moraalisesti ja taiteellisesti alhaisena kirjallisuutena, jonka fantastisuus, väkivaltaisuus ja dekadenssi vetosivat vain kieroutuneeseen mieleen. Kioskikirjallisuudessa Etelä-Yhdysvallat kuvattiin väkivaltaisena, sisäsiittoisena ja takapajuisena. Älymystö suhtautui kielteisesti sekä mustiin että etelävaltioiden valkoiseen köyhälistöön.[1]
Etelägotiikan merkittävin kirjailija oli William Faulkner (1897–1962), joka kirjoissaan kuvasi sepitteellistä Yoknapatawphan piirikuntaa ja sen yhteiskunnallista, väestöllistä ja taloudellista muutosta sisällissodassa kärsityn tappion jälkeen. Uuden ja vanhan Etelän kohdatessa myös orjuuden, patriarkaatin ja luokkaerojen salatut synnit tulevat vääjäämättä julki. Faulknerin tuotanto kattaa sekä romaaneja että novelleja, ja niissä käsitellään esimerkiksi raiskauksia sekä mustien ja valkoisten välisiä seksisuhteita. Monet teoksista herättivät tuoreeltaan kohua, mutta myöhemmin niiden arvostus on noussut.[1]
Modernisoituminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Faulknerin jälkeen etelägotiikkaa modernisoi Eudora Welty (1909–2001), joka tosin itse kiisti edustavansa Southern Gothic -suuntausta. Goottilaisen kuvaston kautta Welty haastaa Etelä-Yhdysvaltojen historiaa koskevia myyttejä ja nostaa esiin sorrettujen ja toiseutettujen näkökulmaa, ja 1900-luvun lopun tutkijat ovat nähneet hänen teoksissaan feministisiä aineksia.[1]
Flannery O’Connor (1925–1964) oli katolinen kristitty ja katsoi elämän olevan perusluonteeltaan selittämätöntä. Koska O’Connor tästä huolimatta yritti kuvata elämää realistisesti, oli lopputulos sisäisessä ristiriitaisuudessaan groteski, väkivaltainen ja komediallinen. Teoksissaan O’Connor käsitteli esimerkiksi fundamentalismia, tekopyhiä saarnaajia ja uskon menetystä. Carson McCullersin (1917–1967) henkilöhahmot olivat normeista poikkeavia yksilöitä: lyhyt- tai jättikasvuisia, homoseksuaaleja, ristiinpukeutujia ja kuuromykkiä.[1]
Tennessee Williams (1911–1983) toi 1940- ja 1950-luvuilla etelägotiikan aineksia Yhdysvaltain teatteritaiteeseen. Williamsin näytelmät käsittelivät esimerkiksi sairautta, homoseksuaalisuutta, alkoholismia ja perheiden hajoamista. Williamsin hahmot eivät kuitenkaan olleet pelkkiä kummajaisia vaan epäsovinnaisten hahmojensa kautta hän kyseenalaisti normaaliuden käsitteen sekä tavan, jolla ihmisen julkinen rooli poikkeaa yksityisestä.[1]
Truman Capote (1924–1984) kirjoitti monia tyylilajeja mutta luetaan yleensä etelägotiikan edustajaksi. Other Voices, Other Rooms (1948) sisältää monia lajityypin ominaispiirteitä, kuten syrjäisen, lahoavan kartanon, pedofiliaa ja väkivaltaa kuvaavia kohtauksia sekä epäsovinnaisia henkilöhahmoja. Capoten lapsuudenystävä Harper Lee (1926–2016) kirjoitti vain yhden romaanin Kuin surmaisi satakielen (1960). Poikatyttö Scoutin näkökulmasta kerrottu tarina käsittelee rotua, yhteiskuntaluokkaa ja sukupuolta 1930-luvun Alabamassa ja on 1900-luvun luetuin Southern Gothic -romaani. Goottilaisia aineksia ovat esimerkiksi Scoutin salaperäinen erakkonaapuri, vesikauhuinen koira ja pyhäinpäivän ilta, jonka edetessä yliluonnolliset pelot väistyvät todellisen väkivallan tieltä.[1]
Tuoreemmista etelägotiikan kirjailijoista menestynein oli Cormac McCarthy (1933–2023). Southern Gothic ja post-apocalypse -tyylejä yhdistellyt romaani Tie (2006) voitti Pulitzer-palkinnon.[1]
Gotiikka ja afroamerikkalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Southern Gothic käsittelee rasismia ja Yhdysvaltain mustan väestön asemaa. Perinteisesti lajityypin kirjailijat ja päähenkilöt ovat kuitenkin olleet valkoisia. Mustat on kuvattu toiseutena, jota vasten valkoinen Yhdysvallat on peilannut itseään ja käsitellyt omia heikkouksiaan. Richard Wright (1908–1960) pohdiskeli teoksessaan 12 Million Black Voices (1941), kuinka mustat henkilöhahmot on esitetty lapsellisina, seksuaalisina ja taikauskoisina – muistutuksena painajaismaisesta aikakaudesta, jonka valkoiset mieluummin unohtaisivat. Ralph Ellison kirjoitti romaanissaan Näkymätön mies (1952) olevansa näkymätön. ”En sellainen kammotus, jotka riivasivat Edgar Allan Poeta. – – Kun ihmiset tulevat luokseni he näkevät vain ympäristöni, itsensä, tai oman mielikuvituksensa tuotteen – kaiken ja mitä tahansa paitsi minut.” [1]
1900-luvulta alkaen myös afroamerikkalaiset ovat kirjoittaneet Etelä-Yhdysvaltoihin sijoittuvaa gotiikkaa. Varhainen esimerkki on Jean Toomerin (1894–1967) romaani Cane (1923), joka käsittelee etnisten ryhmien seka-avioliittoja ja niiden jälkeläisten asemaa. Zora Neale Hurston (1891–1960) romaani Their Eyes Were Watching God (1937) kertoo floridalaisesta naisesta, joka joutuu ampumaan vesikauhuun sairastuneen miehensä. Toni Morrison (1931–2019) ei itse ollut Etelä-Yhdysvalloista kotoisin mutta käsitteli aihetta teoksessaan Minun kansani, minun rakkaani (1987). Ohioon sijoittuvan romaanin tapahtumat kietoutuvat etelässä koettujen traumojen ympärille. Randall Kenanin (1963–2020) A Visitation of Spirits (1989) nostaa kauhun keskipisteeksi valkoiset instituutiot, jotka sortavat mustia.[1]