Sotaorpo

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sotilaat jakavat taisteluhaudan sotaorvon kanssa Okinawalla 1945.

Sotaorpo on henkilö, joka lapsena on sodan johdosta menettänyt huoltajansa, useimmiten isänsä, sodan vuoksi orpo.

Maailman sotaorvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotaorpojen määrää maailmassa on vaikea arvioida, mutta heitä on miljoonia. The International Rescue Committee (IRC) arvioi, että yksinomaan Afrikassa on 150,000 sotaorpoa. Luku saattaa olla aliarvioitu, sillä yksinomaan Sierra Leonessa arvioidaan olevan 60,000 sotaorpoa. Pakolaisina tai vanhemmistaan erossa YK:n pakolaiskomissaarin UNHCR mukaan vuonna 2003 eli 4.6 miljoonaa ihmistä yksinomaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Maan sisäisessä pakolaisuudessa eli 5.8 miljoonaa ihmistä. Vähintään puolet näistä on lapsia. Suurin osa kodittomista tulee Burundista, Sudanista, Angolasta, Somaliasta ja Kongon Demokraattisesta tasavallasta [1].

Lapsisotilaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kodittomia sotaorpoja on helppo pakottaa ja orjuuttaa lapsisotilaiksi. Kansainvälinen työjärjestö ILO arvioi lapsisotilaitten määräksi 120,000. Arviolta 80,000 lasta on joutunut pakkotyöhön armeijalle [1]. IRC arvioi lapsisotilaiden kokonaismääräksi jopa 300,000 [2].

Sodan traumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilman vanhempia kasvavat sotaorvot ovat traumoille alttiina. Nykyaikaisissa sodissa lisäksi monet lapset haavoittuvat. Arviolta noin kuusi miljoonaa lasta on vakavasti haavoittunut ja neljä miljoonaa lasta on pysyvästi vammautunut nykyisten sotien seurauksena. Puolet näistä sodan vammauttamista lapsista elää Afrikassa. Vähintään sama määrä lapsia kärsii sodan aiheuttamista psyykkisistä traumoista.[1].

Suomen sotaorvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1918 sisällissota jätti jälkeensä noin 20 000 huoltajansa menettänyttä lasta. Näistä noin 90% oli punaisten puolella taistelleiden lapsia. Täysin orvoiksi jäi toistatuhatta lasta. Valtio rahoitti sotaorpojen huoltoa, mutta avun piirissä oli vain noin puolet sotaorvoista, koska varsinkin työväenliike sekä eräät punaorpojen äidit eivät halunneet turvautua apuun. Punaisen puolen perheet olivat köyhempiä kuin valkoisen. Kuitenkin noin puolet valkoistenkin perheistä luokiteltiin köyhiksi. Valkoisen puolen orvoille myönnettiin valtion eläke, sen sijaan punaorpoja avustettiin köyhäinhoidon kautta.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosien 1939–1945 taisteluissa Suomi menetti noin 90 000 miestä. Heiltä jäi noin 30 000 sotaleskeä ja yli 50 000 sotaorpoa. Valtiolta nämä sotaorvot saivat huoltoeläkkeen ja yhteiskunta tuki myös koulutusta. Tärkeä tukija oli sotaleskien perustama Kaatuneitten Omaisten Liitto, joka järjesti esimerkiksi kesäleirejä sotaorvoille. Toisaalta taloudellinen apu ei pystynyt korvaamaan isän menettämisen aiheuttamaa kaipuuta, ja moni sotaorpo joutui elämään ilman aikuisen antamaa turvaa, sillä huoltajan kaatumisen aiheuttaman taloudellisen ja henkisen taakan alla äiditkin saattoivat etääntyä lapsistaan. Lapsuus- ja nuoruusvuosinaan sotaorvot eivät juuri puhuneet sotaorpoudestaan eivätkä myöhemminkään.

Suomen sotaorvot nyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasta nyt 2000-luvulla kun sotaorvot ovat jo eläkeiässä, lapsuuden muistot ja isättömyyden traumat ovat tulleet yhä enemmän esiin. On tullut tarve tavata kohtalotovereita, keskustella koetusta ja järjestäytyä. Ensimmäinen paikallisyhdistys perustettiin Lahteen vuonna 1999, sen jälkeen Jyväskylään ja Kymenlaaksoon. Nykyään paikallisyhdistykset kattavat koko maan ja ovat liittyneet Kaatuneitten Omaisten Liittoon.[3] Sotaorpojen kohtaloita valottavat 2000-luvulla ilmestyneet muistelmateokset, joita ovat julkaisseet sekä kustannusosakeyhtiöt että paikallisyhdistykset omakustanteina.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c http://go.worldbank.org/PZGVCAH740 Vulnerable Children & Youth
  2. http://www.ircuk.org/in-the-field/how-we-help/children-and-young-people Working with Children and Young People
  3. Kallio 2010, s. 18–22.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Isän ikävä. Sotaorvot kertovat, 2001, toimittanut Timo Malmi, ISBN 951-796-237-1
  • Ei tullut isä kotiin, 2005, toimittanut Hannu Karhos, ISBN 951-796-376-9
  • Kaipaan sinua, isä, 2005, toimittanut Helena Kontio, ISBN 952-91-8806-4
  • Kallio, Reino & al., Sodan unohtuneet uhrit, Lahden seudun sotaorvot 1999–2009, Vantaa 2010, ISBN 978-952-92-6723-1
  • Punaorvot 1918, 2008, Mervi Kaarninen, ISBN 952-492-194-4
  • Vaiettu ikävä, Olisiko kaikki toisin, jos..., 2010, Vammalan Kaatuneitten Omaiset ry, toimittanut Erkki Kesti, ISBN 978-952-5435-31-3
  • Sodan pitkä varjo, Sota-ajan lasten elämä, 2007, Kotimaa-Yhtiöt Oy, toimittanut Erkki Kujala, ISBN 978-951607-555-9
  • Sotaorpojen ja sotalasten kokemuksia, Etelä-Satakunnan ja Vakka-Suomen sotaorpojen ja sotalasten kirjoituksia, 2005, toimittanut Leila K. Tuominen, ISBN 951-97552-5-X
  • Tuntemattoman sotilaan tytär, Kirjayhtymä 1990, 5-vuotiaana sotaorvoksi jääneen Pirkko Helenoron omaelämäkerta

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]