Ruotsalainen (saari)
Ruotsalainen on saari Rymättylässä Naantalin edustalla Saaristomerellä. Saari sijaitsee linnuntietä noin 15 kilometrin päässä Naantalin keskustasta ja noin 10 kilometrin päässä Rymättylän keskustasta. Saarella sijaitsee Kuivasen kylä. Saareen liikennöi yhteysalus Y/A Isla [2][3]. Saaren pinta-ala on 3,25 neliökilometriä, ja vakituisia asukkaita on 20. Vapaa-ajan asuntoja saarella on 51, pois lukien vapaa-ajan asunnot, joissa asutaan pysyvästi. Saarelle ei ole kiinteää tieyhteyttä.[1]
Ruotsalaisen saarella on jylhät kalliot, joiden välisissä laaksoissa ja jyrkänteiden juurella kasvaa jalopuumetsiä ja pähkinäpensaslehtoja. Saarella on ranta- ja lehdesniittytyyppisiä perinnemaisemia sekä Ruotsalaisen lehdon luonnonsuojelualue, joka kuuluu laajempaan Pakinaisten saariston kokonaisuuteen.[4]
Ruotsalaisen suurin pituus on 1,7 kilometriä, ja leveyttä saarella on keskimäärin runsaat 0,5 kilometriä.[5] Saaressa on ollut kaksi taloa, Ruotsalainen ja Kuivanen, jo satoja vuosia, ainakin 1500-luvulta saakka. Kuivasten etelärannalla on entinen luotsiasema, ja jo varhaisina aikoina Ruotsalaisessa asui luotsi, sillä läheltä saaren länsikärkeä kulki ja kulkee yhä 5,5 metriä syvä laivaväylä, jonka merkitys on nykyisin vähäinen.[6]
Ruotsalaisten talo annettiin läänityksenä valtaneuvos Herman Flemingille 1569, joka myöhemmin sai taloon rälssivapauden. Kaarle XI:n reduktiossa talo määrättiin kruunulle sillä ehdolla, että talon silloinen emäntä Elisabet Fleming sai asua siinä kuolemaansa saakka. Hän kuitenkin kuoli melko pian tämän jälkeen, ja vuonna 1690 talosta tuli kruununtila. Tämän jälkeen tilaa viljelivät talonpojat, ensin lampuoteina ja 1752 alkaen tilanomistajina. Erik Klemetinpoika ja vaimonsa Valpuri jälkeläisineen hallitsivat tilaa suoraan alenevassa polvessa yli 250 vuotta vuodesta 1677 lähtien.[6]
Ruotsalaisen luotsiasema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Ruotsalaisten luotsiasema
Ruotsalaisen saari on historiallisesti merkittävä luotsipaikka. Saareen rakennettiin nykyinen luotsiasemarakennus vuonna 1892. Rakennus edustaa tyypillistä 1800-luvun lopulla Saaristomerelle rakennettua vartiotupaa, jonka lisäksi samankaltaisia on säilynyt muun muassa Kustavin Isokarissa ja Lypertössä eli Lypyrtissä, sekä Luvian Säpissä. Vartiotupa on yksikerroksinen puurakennus, jonka päällä on kookas tähystystorni. Rakennuksen tilajako ja ulkomuoto on edelleen sama, samoin pihapiirin ryhmitys on alkuperäinen. Sen sijaan sisätilat eivät ole alkuperäisiä, koska tulipalo tuhosi ne. Vartiotuvassa päivysti kaksi luotsia, joista toinen oli tähystysvuorossa ja toinen lähtövuorossa. Luotsitoiminta kesti Ruotsalaisissa lähes sadan vuoden ajan, 24 tuntia vuorokaudessa. Luotsaustoiminta loppui noin vuonna 1957.[7]
Museoviraston ja Merenkulkulaitoksen vuosina 1996–2000 tekemän merenkulun rakennusperinnön inventointien perusteella Museovirasto määritteli vuonna 2009 Ruotsalaisen luotsiaseman Suomen merkittävimpiin kuuluvaksi merenkulun rakennusperintökohteeksi. Vartiotuvan historiallista merkitystä ilmentää sen sijainti maisemassa. Vartiotupa ja rakennusryhmä on myös hyvä esimerkki aikansa vartiotuvasta ja 1800- ja 1900-lukujen taitteen luotsiasemamiljööstä.[7]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c ”Liite 1”, Ilman kiinteää tieyhteyttä olevat pysyvästi asutut saaret, s. 109. Alueiden kehittäminen 26/2010. Työ- ja elinkeinoministeriö, 2010. ISSN 1797-3562 ISBN 978-952-227-374-1. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 20.6.2015).
- ↑ Y/A Isla (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Rymättylän reittialue – kaita – aikataulu 1.11.2010-31.3.2011 (pdf) Varsinais-Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Viitattu 1.1.2011. [vanhentunut linkki]
- ↑ Varsinais-Suomen ELY-keskus: Pakinaisten saaristo ymparisto.fi. 12.8.2013.
- ↑ Ruotsalainen Karttapaikassa kansalaisen.karttapaikka.fi. Maanmittauslaitos. Viitattu 20.6.2015.
- ↑ a b Angervo, Väinö: Sukuluettelo Rymättylän pitäjän Ruotsalaisten suvusta. Turku: omakustanne, 1928.
- ↑ a b Nyman, Harri. toim. Ikkala, Marja-Leena: Meriväylien rakennusperintö. Museoviraston rakennushistorian osaston raportteja 21. Helsinki: Museovirasto, 2009. ISBN URN:ISBN:978-951-616-200-6 (pdf). Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 8.6.2019).