Pohjanpystykorva
| Pohjanpystykorva | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |  Ruotsi ja  Suomi |
| Määrä | Suomessa rekisteröity 5 284[1] |
| Rodun syntyaika | Ruotsissa 1967 ja Suomessa 1973 |
| Alkuperäinen käyttö | kaikenlaisen riistan metsästys, mm. orava, turkisriista, hirvi, vesilinnut ja metsäkanalinnut |
| Nykyinen käyttö | metsästys ja haukkuva vahtikoira |
| Elinikä | keskimäärin 11 vuotta[2] |
| Muita nimityksiä | viljakoira, pohjolan pystykorva, paikkatakki, pohjis, piski, perinteinen pystykorva, kainuunpystykorva, kainulaiskoira, nobs, karjalanlaika, karjalanpystykorva, Nordic Spitz, Norrbottenspitz, spitz de Norrbotten, norrbotteni spits |
| FCI-luokitus | ryhmä 5 Pystykorvat ja alkukantaiset koirat alaryhmä 2 Pohjoiset metsästyskoirat #276 |
| Ulkonäkö | |
| Säkäkorkeus | ihannesäkäkorkeus uroksilla 45, nartuilla 42 cm, korkeuden vaihtelu + - 2 cm |
| Väritys | ihanneväri valkoinen kellanpunaisin tai punaruskein merkein, muut kaikenväriset sallitaan, yksivärinen ei voi saada näyttelyssä sertifikaattia |
Pohjanpystykorva (ruots. Norrbottenspets), aiemmin Norrbottenin haukkuva lintukoira, on pienikokoinen ruotsalainen ja suomalainen pystykorvarotu. Pohjanpystykorva on yksi monista Ruotsin kansalliskoirista. Sitä käytettiin alun perin vahtina ja kaikenriistankoirana oravan, jäniksen, turkisriistan, majavan, vesilintujen, hirven, karhun, metsäpeuran ja metsäkanalintujen metsästämiseen.[3]
Rodusta huolehtii Ruotsissa Specialklubben för Skällande Fägelhundar[4] ja Suomessa Suomen Pystykorvajärjestö.[5]
Ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pohjanpystykorvan rotumääritelmän mukaan koiran kuuluu olla luonnollisella tavalla korkeuttaan pitempi. Ihannesäkäkorkeus on uroksilla 45 ja nartuilla 42 cm. Rodulla on muiden pohjoismaisten pystykorvien tapaan pystyt korvat ja selän päälle kaartuva häntä.[6]
Pohjanpystykorvalla on lyhyt ja makaava likaa ja vettä hyvin hylkivä kaksinkertainen turkki, joka ei vaadi paljoa hoitoa. Vesipesu ja harjaus tarvittaessa riittävät. Karva on lyhyintä kuononselässä, päälaella, korvissa ja raajojen etupuolella, pisintä kaulassa, reisien takaosassa ja hännän alapuolella. Väri on puhtaanvalkoinen, jossa aina selvästi erottuneet ja hyvin jakautuneet laikut. Laikkujen ihannevärit ovat kaikki punaisen ja keltaisen sävyt. Rungon laikkujen tulee olla melko suuria. Väriä tulee olla pään molemmilla puolilla sekä korvissa. Mustan, beigen (fawn) tai sudenvärin erisävyiset laikut sallitaan, joskin ne eivät ole ihannevärejä. Kaikki värit hyväksytään.[6]
Rotumääritelmässä virheiksi luetaan kaikki poikkeamat koon, mittasuhteiden, rakenteen, turkin laadun ja värityksen suhteen siten, että suuremmat poikkeamat luetaan vakavammiksi virheiksi. Painotus on virheillä, jotka vaikuttavat koiran terveyteen ja hyvinvointiin ja sen edellytyksiin toimia rodun perinteisessä käyttötarkoituksessa.[6]
Vakaviksi virheiksi lasketaan lihanvärinen (vaalea) tai maksanruskea kirsu, muiden kuin P1-hampaiden selvennä puuttuminen, punaruskeat merkit (tan-merkit silmäkulmilla) sekä täplikkyys. Hylkääviksi virheiksi lasketaan vihaisuus tai liiallinen arkuus, töpöhäntäisyys, sekä selvästi epänormaali rakenne tai käyttäytyminen. Uroksilla tulee olla kaksi normaalisti kehittynyttä ja laskeutunutta kivestä.[6]
Luonne ja käyttäytyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pohjanpystykorva on olemukseltaan pirteä, valpas, tarkkaileva, ystävällinen ja uskollinen. Metsästysvaistonsa takia se saattaa olla yksilönä myös omapäinen. Vieraisiin koira suhtautuu uteliaan avoimesti. Se ohjautuu uskollisesti ohjaajansa mielekkäiden käskyjen mukaan. Pystykorvan tärkein työväline on ilmaisultaan, kerronnaltaan merkitsevä ja pysäyttävä haukku.[7][8]
Alkuperä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paikallisen pystykorva-rotutyypin uskotaan syntyneen pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Pohjanpystykorva todennäköisesti polveutuu alueen länsiosien pienistä metsästyspystykorvista, jotka saapuivat Ruotsin ja Suomen pohjoisosiin Skandinaviaan muuttaneiden ihmisten mukana. Nämä ihmiset elivät pääosin kalastuksesta ja metsästyksestä, ja koirat olivat heille tärkeitä apureita. Ne metsästivät sekä lintuja että piennisäkkäitä - kuten oravia, kärppiä, näätiä ja soopeleita. Ainoastaan ne koirat, jotka kykenivät tehtäväänsä hyvin, saivat elää ja jatkaa sukua.[4]
1800-luvun lopulla kansallisromantiikka valtasi Ruotsin, ja se vaikutti myös kynologiaan. Moni pohjoismaalainen kennelliitto alkoi keskittyä omien kansallisrotujen kehittämiseen ja vakiinnuttamiseen, Ruotsi näiden muassa. Svenska Kennelklubbenin pystykorvakomitea luokitteli kuusi (mahdollisesti seitsemän) "pohjoismaista pystykorvaa": grönlanninkoira, islanninlammaskoira, jämtlanninpystykorva, lapinkoira, samojedinkoira ja suomenpystykorva. Seitsemäs, ns. "mahdollinen" rotu, oli norrbottnisk skällande fågelhund ("Norrbottenin haukkuva lintukoira"), mutta vielä tuolloin oli epäselvää erosiko se riittävästi suomenpystykorvasta.[4]
Vuonna 1892 Suomessa julkaistiin ensimmäinen rotumääritelmä kotimaiselle pystykorvalle. Sen jalostuksen päämääränä oli kehittää paikallisesta monipuolisesta maatiaiskoirasta erityisesti linnunmetsästykseen soveltuva rotu. Ruotsissa vastaavan rodun jalostus sujui kuitenkin paljon hitaammin. Silloin tällöin jotkut saattoivat puhua "pienestä lintukoirasta, jota näkyi usein Norlannin metsissä", ja se mainittiin jopa Svenska Kennelklubbenin lehdessä vuonna 1907. Vuonna 1912 Svenska Kennelklubbenin pystykorvajaosto päätti lahjoittaa 100 kruunua "norrbottenilaisen lintukoiran" jalostuksen tukemiseksi.[4]
Yksi ruotsalaisen rodun puolesta puhujista oli bodenilainen luutnantti Kantzow. Kirjeenvaihdossaan Svenska Kennelklubbenin kanssa vuonna 1911 hän kertoi seuranneensa paikallista pystykorvaa mielenkiinnolla. Hänen mukaansa se oli ollut vielä 1860-luvulla yleinen alueella, joka rajoittui pohjoisessa Suomen rajaan ja etelässä Uumajanjokeen. Sitä näki kuitenkin enää 1900-luvun alussa vain harvoin, enimmäkseen syrjäisissä kylissä. Kantzow ehdotti itse laatimaansa rotumääritelmää, joka perustui hänen näkemykseensä oikeanlaisesta haukkuvasta lintukoirasta.[4]
Vaikka rotumääritelmä julkaistiin ja rotu rekisteröitiin nimellä norrbottens skällande fågelhund ("Norrbottenin haukkuva lintukoira"), rodun parissa ei tapahtunut muuta edistystä. Paikalliset pystykorvan omistajat eivät olleet kiinnostuneet rekisteröimään koiriaan, eikä metsästäjien ja kennelliiton välillä ollut riittävästi yhteistyötä. Lisäksi suurin osa koirista eli Tornionlaaksossa, missä puhuttiin meänkieltä; tämä vaikeutti kommunikaatiota ruotsinkielisten harrastajien kanssa. Seuraavien vuosikymmenten aikana rotu mainittiin erilaisissa julkaisuissa, kuten lehdissä ja kirjoissa, vain harvoin. 1940-luvun lopulla oravanmetsästys lakkasi olemasta taloudellisesti merkittävää, mikä vähensi huomattavasti oravia metsästävän koiran tarvetta. Rotua ei oltu enää rekisteröity vuoden 1936 jälkeen, joten sen uskottiin kuolleen sukupuuttoon, ja vuonna 1947 se poistettiin Svenska Kennelklubbenin rekisteristä.
1950-luvun lopulla metsänhoitaja Stig Onnerfelt työskenteli Pajalassa ja tapasi siellä paikallisten koiria. Huomattuaan että norrbottenilainen pystykorva oli edelleen olemassa hän aloitti jalostustyön sen elvyttämiseksi. Hän laati luettelon jäljellä olleista yksilöistä, ja lopulta vuonna 1967 Öjebynissä järjestettiin näyttely, johon osallistui 36 yksilöä. Samana vuonna rotu saavutti jälleen virallisen aseman, tällä kertaa nykyisellä nimellään norrbottenspets.[4]
Pohjanpystykorva alkoi saavuttaa suosiota, ja 1980-luvun alussa joka vuosi rekisteröitiin lähes 600 pentua. Suosio kuitenkin lopahti, kun selvisi että perinnöllinen kaihi oli vaikuttanut laajaan osaan populaatiosta. Tuolloin rahan vuoksi kasvattavat ihmiset karsiutuivat pois ja jäljelle jäivät lähinnä rodun todelliset tukijat. Yksi tärkeistä kasvattajista oli tärnabylainen Per-Alrik, joka onnistui jalostamaan rotua terveempään suuntaan.[4] Myöhemmin Suomesta ja Venäjän Karjalasta muun muassa Pääjärveltä vuonna 2005 ja 2006 löydettiin maaseudulta vielä määritelmän mukaisia koiria.lähde? Nykyisinkin rotu on yleinen juuri maan pohjoisosissa ja harvinaisempi etelässä.[4]
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pohjanpystykorva on monipuolinen kaikenriistan metsästyskoira, joka ilmaisee haukkumalla ja samalla pysyttämällä missä riista on. Vesilinnustuksessa se on myös apuna, koska saaliin noutaminen luonnistuu itsenäisesti. Se soveltuu parhaiten yhden ihmisen kanssa metsästäväksi koiraksi. Pohjanpystykorva on myös vahtiva metsästyskoira.[9] Pystykorvat kilpailevat linnunhaukku- (LINT) ja hirvenhaukkukokeissa (HIRV) sekä metsästysjäljestyksessä (MEJÄ).
Terveys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pohjanpystykorvaa voidaan pitää terveenä koirana. Rodun keskimääräinen elinikä on noin 11 vuotta, kun tarkastellaan vuosina 2010–2025 kuolleita rodun edustajia. Tyypillisimmät kuolinsyyt ovat vanhuus, syöpäsairaudet ja tapaturmat.[2] Pohjanpystykorvan merkittävimmät terveysongelmat ovat patellaluksaatio ja muutamat silmäsairaudet.
Eriasteista patellaluksaatiota esiintyy noin 7 %:lla rodun edustajista, kun tarkastellaan vuosina 2010–2025 tutkittuja pohjanpystykorvia.[10] Patellaluksaatio saattaa vaatia leikkaushoitoa. Silmäsairauksista yleisimmät ovat ylimääräiset silmäripset sekä kaihi.[11] Pohjanpystykorvan PEVISA-ohjelmassa on pakollinen patellaluksaatiolausunto ja silmätarkastuslausunto.[12][13]
Yleisellä tasolla sisäsiittoisuus lisää sairastavuutta ja heikentää rodun elinvoimaa. Pohjanpystykorvat ovat keskimääräistä rotukoiraa vähemmän sisäsiittoisia. Geenitutkimuksessa vähiten sisäsiittoisen koirarodun sisäsiittoisuusluku oli hieman alle 10 %. Täysin eri sukulinjoista peräisin olevien serkusten jälkeläisen sisäsiittoisuusluku on 6,25 % ja täyssisarusten jälkeläisellä luku on vastaavasti 25 %, joka on melkein sama, mitä keskimääräisellä koirarodulla on havaittu geenitutkimuksissa. Pohjanpystykorvan jälkeläisen luku on geenitutkimuksissa ollut vain 9 %.[14][15]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Historiikki Ruotsin haukkuvat lintukoirat-SSF
- 1973-2011 Rotujärjestön vuosikirjat
- Suomen Pystykorvajärjestö 70 vuotta, 2008, historiikki
- Rotumääritelmä (Suomen Kennelliitto)
- Pohjanpystykorva, Suomen Pystykorvajärjestö ry
- Perinteiset pystykorvat ry.
- KoiraNet-jalostustietojärjestelmä
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Suomen Kennelliitto. Pohjanpystykorva. Koiranet Jalostustietojärjestelmä, 2016. Haettu 11.8.2016.
- 1 2 KoiraNet-jalostustietojärjestelmä (Terveystilastot, valitse: kuolinsyytilasto, kuolinvuosi 2010-2025 > suorita) Suomen Kennelliitto. Viitattu 20.2.2026.
- ↑ Pohjanpystykorvan alkuperä Suomen Pystykorvajärjestö. Viitattu 22.2.2026.
- 1 2 3 4 5 6 7 8 Lindholm, Åsa. Svenska Hundraser – Ett Kulturarv, s. 151-157. Sellin & Partner, Tukholma: 2008. ISBN 978-91-7055-366-0.
- ↑ Suomen Pystykorvajärjestö Suomen Pystykorvajärjestö. Viitattu 23.5.2026.
- 1 2 3 4 Pohjanpystykorva rotumaaritelma Suomen pystykorvajärjestö. Viitattu 22.2.2026.
- ↑ Pohjanpystykorva Hankikoira. Suomen Kennelliitto. Viitattu 22.2.2026.
- ↑ Rotukuvaus Suomen Pystykorvajärjestö. Viitattu 22.2.2026.
- ↑ Käyttötarkoitus Suomen Pystykorvajärjestö. Viitattu 22.2.2026. (englanniksi)
- ↑ KoiraNet-jalostustietojärjestelmä (Terveystilastot, valitse: patellaluksaatiotilasto 2010-2025 > suorita) Suomen Kennelliitto. Viitattu 20.2.2026.
- ↑ KoiraNet-jalostustietojärjestelmä (Terveystilastot, valitse: silmätutkimustilasto 2010-2025 > suorita) Suomen Kennelliitto. Viitattu 2.4.2026.
- ↑ Pevisa ja rotukohtaiset erityisehdot. Suomen Kennelliitto, (PDF) 1.1.2026. Haettu 19.2.2026.
- ↑ PEVISA ja rotukohtaiset erityisehdot 23.5.2018. Suomen Kennelliitto. Viitattu 23.5.2026.
- ↑ Danika Bannasch, Thomas Famula, Jonas Donner, Heidi Anderson, Leena Honkanen, Kevin Batcher, Noa Safra, Sara Thomasy, Robert Rebhun: The effect of inbreeding, body size and morphology on health in dog breeds. Canine Medicine and Genetics, 2.12.2021, 8. vsk, nro 1, s. 12. PubMed:34852838 doi:10.1186/s40575-021-00111-4 ISSN 2662-9380 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
- ↑ Osa koiraroduista on niin sairaita, että niiden omistaminen vaatisi oikeastaan koe-eläinluvan, sanoo professori Yle Uutiset. 25.6.2024. Viitattu 12.3.2026.