Smoolanninajokoira
| Smoolanninajokoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Ruotsi |
| Määrä | Suomessa rekisteröity 65[1] |
| Rodun syntyaika |
1700-luvun loppu 1800-luvun alku |
| Alkuperäinen käyttö | jäniksen ja ketun ajo |
| Nykyinen käyttö | metsästyskoira |
| Muita nimityksiä | smålandstövare, chien courant du Småland, sabueso de Småland, smalandi hagijas |
| FCI-luokitus |
ryhmä 6 Ajavat ja jäljestävät koirat alaryhmä 1.2 Keskikokoiset ajavat koirat #129 |
| Ulkonäkö | |
| Paino | 15–22 kglähde? |
| Säkäkorkeus |
uros 46–54 cm narttu 42–50 cm |
| Väritys | black & tan tai liver & tan |
Smoolanninajokoira (ruots. smålandsstövare) on ruotsalainen koirarotu, joka kuuluu FCI:n ryhmään 6. Rodusta huolehtii Ruotsissa Svenska Smålandsstövareföreningen[2] ja Suomessa Suomen Ajokoirajärjestö[3].
Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Smoolanninajokoira on ruotsalaisista ajokoirista pienin.[2] Se on vankkarakenteinen, voimakas ja jalo rotu. Rungon tulisi olla lähes neliömäinen. Silmät ovat mantelinmuotoiset ja tummanruskeat; maksanruskeilla yksilöillä hieman vaaleammat (mieluiten hasselpähkinän sävyiset). Koiran ilme on rauhallinen. Korvat ovat riippuvat ja kärjistään pyöristyneet. Häntä voi olla joko pitkä tai synnynnäisesti töpö; pitkä häntä on asennoltaan joko sapelimaisesti kaartuva tai suora; myös puolipitkiä häntiä esiintyy. Smoolanninajokoiran liikkeet on vaivattomat ja yhdensuuntaiset. Urosten säkäkorkeus vaihtelee 46–54 cm (ihanne 50 cm) ja narttujen 42–50 cm (ihanne 46 cm) välillä.[4]
Karvapeite on keskipitkä, tiiviisti rungonmyötäinen ja karhea. Pääväri on joko musta tai maksanruskea, jossa on tan-merkit (sävy vaihtelee kullanruskeasta punaruskeaan) silmien yläpuolella, kuonon sivuilla, kaulan alla, rinnassa, vatsassa, raajoissa, reisien sisäpuolella, käpälissä, hännän alla ja peräaukon ympärillä. Ainoastaan pienet valkoiset merkit rinnassa ja käpälissä hyväksytään.[4]
Luonne ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Smoolanninajokoira on luonteeltaan uskollinen, rauhallinen ja ystävällinen. Se on myös hyvin tarkkaavainen.[4]
Tätä rotua käytetään pääasiassa jänisten ja kettujen, mutta myös muun pienriistan (paitsi sorkkaeläinten), metsästykseen. Se on työssään monipuolinen ja kestävä, ja sille on tyypillistä sointuva haukku.[4]
Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rotu on nimensä mukaisesti peräisin Smoolannista, ja sitä pidetään ruotsalaisista ajokoirista vanhimpana.[5] Vielä 1800-luvulla Smoolannissa oli monia erilaisia ajavia koiria: osa oli saksalaisten, puolalaisten ja baltialaisten koirien jälkeläisiä, jotka sittemmin risteytyivät paikallisten pystykorvien ja englantilaisten ajokoirien kanssa. Alkuvaiheessa yksilöiden koko ja väri kuitenkin vaihtelivat - vielä tuolloin tavattiin mm. yksivärisiä punaisia ja keltaisia koiria.[4]
1800-luvun lopulla kynologi O.B. Rydholm kuvaili, kuinka Puolan ja Ruotsin välisen sodan jälkeen Ruotsiin tuotiin kauriin metsästykseen tarkoitettuja ajokoiria, joita alettiin kuitenkin käyttää myös muun riistan metsästykseen. Hänen mukaansa nämä sekoittuivat myöhemmin paikallisten hirven ja karhun metsästykseen tarkoitettujen pystykorvien, niin sanottujen "pohjoismaisten maatiaiskoirien", kanssa. Jälkeläiset olivat paikallisia pystykorvia taitavampia metsästäjiä, ja myös niiden olemus alkoi muistuttaa enemmän ajokoiraa kuin pystykorvaa. Satunnaiset uudet tuonnit vahvistivat entisestään ajokoiran vaikutusta populaatioon, ja Rydholmin mukaan jo 1700-luvun lopulla siitä oli kehittynyt uusi paikallinen rotu. Se tunnettiin aluksi nimellä smålandsrasen. Joidenkin kynologien mukaan smoolantilaisia koiria oli kuitenkin useita eri tyyppejä, jotka erosivat toisistaan ulkonäöltään.[2]
Vuonna 1887 Hunden-lehdessä kuvailtiin smålandshund-rotuisia koiria löytyneen paitsi Smoolannin ja Länsi-Götanmaan maakunnista, myös laajoilta alueelta muuta Ruotsia sekä jopa tietyistä osista Norjaa ja Suomea.[2]
Alkuperäiset "smoolantilaiset koirat" katosivat lopulta sukupuuttoon, koska ulkomaisten ajokoirien maahantuonti loppui sotien jälkeen - minkä johdosta pystykorvamaiset ja maatiaismaiset piirteet alkoivat jälleen näkyä selvästi populaatiossa. Tukholman ensimmäiseen koiranäyttelyyn vuonna 1886 osallistui 189 ajokoiraa, joista osa oli "smoolantilaisia koiria". Niistä suurimmalla osalla ei kuitenkaan ollut muuta kytköstä aitoon rotuun kuin pelkästään kotialue Smoolanti.[2]
1900-luvun alussa vanhan rotutyypin säilyttämisen eteen alettiin tehdä työtä, ja erityisesti töpöhäntäistä muunnosta arvostettiin.[4] Kynologit ja ajokoiraharrastajat yrittivät jäljittää mahdollisia jäljellä olleita yksilöitä. He kokosivat yhteen koiria, joiden ulkonäkö ja luonne vastasivat alkuperäistä rotua. Tällaisia yksilöitä he käyttivät sittemmin jalostukseen, ja yhdistivät populaatioon myös hieman ulkopuolista verta.[2]
1900-luvun alussa jönköpingiläinen paroni Fredrik Johan von Essen kiinnostui jäljellä olleista smoolantilaisista koirista ja perusti av Myren -kennelin. Hän aloitti kasvatustyönsä Vals-nimisestä töpöhäntäisestä yksilöstä, joka oli erään schillerinajokoiran pentuesisarus ja joka polveutui emänsä puolelta mm. luutnantti Gyllensvärdin lyhythäntäisistä koirista. Linjan taustalla oli myös smoolantilaisen Danielin ketun metsästykseen käyttämiä pieniä karheakarvaisia koiria, ns. veda-linjaa. Von Essen ja hänen poikansa Fredrik pitivät tarkkaa kirjaa smoolanninajokoiran jalostuksesta. Hieman myöhemmin myös alvestalainen Mary Stephens, joka tunnettiin myös ruotsinlapinkoiran pelastajana, liittyi mukaan rodun elvytystyöhön.[2]
1920-luvulla Ruotsin Kennelliitto (SKK) alkoi luokitella ja jakaa ajokoiria eri rotuihin. Helmikuussa 1920 laadittiin ensimmäinen rotumääritelmäluonnos smoolanninajokoiralle. Se hyväksyi vielä keltaisen/punaruskean värityksen, jota uskottiin esiintyneen varhaisimmilla yksilöillä.[2] Sittemmin rotumääritelmää muokattiin monta kertaa.[4] Rotu tunnustettiin Ruotsissa virallisesti vuonna 1921.[2]
Vaikka smoolanninajokoira oli nyt virallinen rotu, se oli sekalaisen perimänsä vuoksi ulkonäöltään edelleen hyvin heterogeeninen. Rodun oikeantyyppisestä ulkonäöstä oltiin montaa mieltä. Tuolloin esiintyi myös taipumusta luokitella smoolanninajokoiriksi sellaiset ajokoirat, jotka eivät sopineet mihinkään muuhun ruotsalaiseen ajokoirarotuun - huolimatta siitä, miltä ne näyttivät. Von Essenin ja Stephensin kasvatteja lukuun ottamatta rotu oli taustaltaan pitkään varsin sekalainen, kunnes Norrbottenissa alkoi johdonmukaisen ja elegantin tyyppisen smoolanninajokoiran jalostus. Norrbottenilainen tyyppi auttoi määrittelemään rodun ulkonäölliset ihanteet, mutta se ei vaikuttanut toivotulla tavalla rodun yleiseen jalostukseen.[2]
1940-luvulla populaation koko kasvoi, ja myös sen laatu vaikutti paranevan. Vuonna 1948 Fina-niminen narttu, jonka isä oli von Essenin ja emä Stephensin kasvatti, valittiin Göteborgin näyttelyn kauneimmaksi koiraksi. 1950-luvulla rotu kasvatti edelleen suosiotaan, ja joka vuosi muutama sata pentua rekisteröitiin SKK:oon. Uuden veren hankkiminen populaatioon ulkonäköön perustuneiden rotuunottojen avulla sai aikaan sen, että pentueisiin syntyi hamiltoninajokoiraa ja schillerinajokoiraa muistuttaneita yksilöitä. Vuonna 1969 perustetiin nykyisin nimellä Svenska Smålandsstövareföreningen tunnettu rotujärjestö, joka edesauttoi rodun yhtenäistämisessä.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Smoolanninajokoira. KoiraNet-Jalostustietojärjestelmä. Haettu 3.2.2019.
- ↑ a b c d e f g h i j k Lindholm, Åsa. Svenska Hundraser - Ett Kulturarv, s. 97-105. Sellin & Partner, Tukholma: 2008. ISBN 978-91-7055-366-0.
- ↑ SAJ:n rodut. Suomen Ajokoirajärjestö. Viitattu 26.1.2023.
- ↑ a b c d e f g Rotumääritelmä: Smoolanninajokoira. Suomen Kennelliitto, 5.4.2018. Haettu 14.1.2021.
- ↑ Gondrexon, A. & Browne, I. Maailman koiraopas: s. 172. Weilin+Göös, Helsinki: 1974. ISBN951-35-1120-0.
| ||||||||||||||||||