Hamiltoninajokoira
| Hamiltoninajokoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Ruotsi |
| Määrä | Suomessa rekisteröity 53[1] |
| Alkuperäinen käyttö | jänistä ja kettua ajava koira |
| Nykyinen käyttö | ajava koira |
| Muita nimityksiä | hamiltonstövare, chien courant de Hamilton, sabueso Hamilton, hamiltoni hagijas, ruotsinajokoira |
| FCI-luokitus |
ryhmä 6 Ajavat ja jäljestävät koirat alaryhmä 1.2 Keskikokoiset ajavat koirat #132 |
| Ulkonäkö | |
| Säkäkorkeus |
uros 53–61 cm narttu 49–57 cm |
| Väritys | kolmivärinen |
Hamiltoninajokoira (ruots. hamiltonstövare) on ruotsalainen jäniksen ja ketun metsästykseen tarkoitettu koirarotu. Nykyisin sitä pidetään Ruotsin kansallisrotuna.[2] Rodusta huolehtii Ruotsissa Svenska Hamiltonstövareföreningen[3] ja Suomessa Suomen Ajokoirajärjestö[4].
Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rotu on rakenteeltaan sopusuhtainen ja voimakasluustoinen, ja sillä on selvä sukupuolileima. Pää on pitkänomainen, kallo kohtalaisen leveä ja hieman holvautunut, kuono pitkä ja lähes tasaleveä. Kirsu on musta ja sieraimet avoimet. Hampaat ovat hyvin kehittyneet ja voimakkaat; purenta leikkaava purenta. Silmät ovat mantelinmuotoiset ja tummanruskeat; ilmeeltään rauhallinen. Korvat ovat riippuvat ja pehmeät. Posket ovat litteät. Kaula on pitkä ja voimakas ja liittyy runkoon kauniisti; uroksilla kaula on selvästi kaareutunut. Selkä on voimakas ja tasainen. Lanne on lihaksikas ja lantio pitkä, leveä ja hieman viisto. Sekä etu- että takaraajat ovat suorat ja yhdensuuntaiset. Lavat ovat pitkät ja lihaksikkaat. Kyynärpäät ovat tiiviisti rungon myötäiset, eivät rintakehän alapuolelle sijoittuneet.[2] Ranteet ovat joustavatlähde? ja välikämmenet hieman viistot ja joustavat[2]. Reidet ovat leveät ja lihaksikkaat ja sekä kintereet että polvet ovat hyvin kulmautuneet. Välijalat ovat lyhyet, kuivat ja pystysuorat koiran seistessä. Käpälät ovat soikeat ja varpaat hyvin kaareutuneet ja tiiviisti yhdessä. Sillä on myös hyvä askelpituus ja sen liikkeet ovat yhdensuuntaiset ja tehokkaat. Urosten säkäkorkeus on 53–61 cm (ihanne 57 cm) ja narttujen 49–57 cm (ihanne 53 cm).[2]
Karvapeite on karheaa ja tiiviisti rungonmyötäistä kaikkialla muualla paitsi päässä, korvissa ja raajojen etuosissa, joissa se on lyhyttä ja sileää. Väritys on aina kolmivärinen (tricolor): musta mantteli, niska ja hännän yläpuoli; punaruskea (kullanruskeasta lämpimään punaruskeaan) pää, korvat, kaulan sivut, rungon alapuoli, lavat, reidet ja hännän alapuoli; valkoista päässä (usein piirtona tai laukkina), kurkussa, niskassa, rinnassa, raajojen alaosassa, käpälissä ja hännänpäässä.[2]
Luonne ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hamiltoninajokoira on luonteeltaan ystävällinen ja rauhallinen.[2]
Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Metsästäjä-kasvattaja, kreivi Adolf Patrik Hamilton loi rodun risteyttämällä keskenään holsteininajokoiran, hannoverilaisen haidinajokoiran, englanninkettukoiran ja puolalaisia ajokoiria.[5] Toiset lähteet mainitsevat myös harrieria ja sveitsiläisiä ajokoiria käytetyn sen kehittämiseen.[2] Kolmannen teorian mukaan myös kuurinmaanajokoiralla olisi ollut osuutta rodun syntyyn. Neljännen mukaan se olisi pelkästään hannoverilaisen ajokoiran ja kettukoiran välisen risteytyksen tulos.[6]
Hamilton perusti jalostuksensa vanhaan ruotsalaiseen ajokoirakantaan, joka polveutui varhaisista Saksan tuonneista, smoolantilaisista ajokoirista, von Grieffin kasvattamista koirista ja Kavlås-linjasta. Hänen kantanarttunsa oli Pila, joka oli Kurre I:n, Pangin ja Stella I:n emä. Pila puolestaan polveutui Fiholm-sukulinjasta, joka pohjautui vanhaan Greiffin linjaan. Greiffin koirissa oli hänen mielestään kaikki hyvältä ajokoiralta vaadittavat ominaisuudet: sinnikyys, hyvä hajuaisti, toimiva fysiikka ja voimakas haukku. Myöhemmin hän ymmärsi tarvitsevansa jalostukseen myös uutta verta, ja sitä hän hankki englantilaisista koirista, erityisesti englanninkettukoirasta.[3]
Vuonna 1886 Tukholmassa järjestettiin maan ensimmäinen koiranäyttely, ja kaikki ajokoirat sijoitettiin keskenään samaan luokkaan jakthundar ("metsästyskoirat"). Hamiltonilla oli esitteillä Hector, Kurre, Pang ja Stella I, ja ne saivat kunniapalkinnon. Vuonna 1891 järjestetyssä Göteborgin koiranäyttelyssä ajokoirat jaettiin kahteen eri luokkaan, ruotsalaisiin ajokoiriin ja risteytystaustaisiin ajokoiriin. Hamiltonin koirat kisasivat ensiksi mainitussa luokassa.[3]
Vuonna 1893 julkaistu Svenska Kennelklubbenin ensimmäinen kantakirja luokitteli Hamiltonin omistamat Pangin ja Dansan luokkaan svensk stöfvare (tysk-svensk, småländsk) ("ruotsalaiset ajokoirat (saksalais-ruotsalaiset, smoolantilaiset)"). Vuonna 1897 luokittelu monimutkaistui: ajokoirat, joita oli risteytetty muiden koirien kanssa jaettiin kahteen alaluokkaan, pääosin ruotsalaista linjaa oleviin ja niihin joissa oli 50 % tai yli ulkomaalaista perimää. Vuonna 1913 jaottelu muuttui entistä tarkemmaksi: ruotsalaiset ajokoirat, risteytystaustaiset ajokoirat joilla on pääosin ruotsalainen perimä, schillerinajokoira ja risteytystaustaiset ajokoirat joilla on pääosin ulkomaalainen perimä.[3] Vasta vuonna 1921 hamiltoninajokoirasta tuli virallisesti oma rotunsa[3], ja tätä ennen se tunnettiin vain "ruotsalaisena ajokoirana"[2]. Vuonna 1934 gotlanninajokoira ja oman rotunsa sisällä huonosti menestyneet smoolanninajokoira-yksilöt liitettiin osaksi hamiltoninajokoiran kantaa, minkä seurauksena populaatio koostui keskenään erittäin heterogeenisistä ajokoirista.[3]
Hamilton kuoli vuonna 1910, ja hänen jälkeensä jalostukseen vaikuttivat erityisesti av Aspö- ja Dalabo-kennelit, sekä myöhemmin av Eksjöholm, H-stam ja Trolldalen. Bas av Eksjöholm oli yksi menestyneimpiä rodun edustajia ja siitti elinaikanaan yli 1000 pentua. 1920- ja 1930-luvuilla kiinnostus rotua kohtaan kasvoi, ja näyttelymenestyksen tavoittelun hiipumisen myötä metsästystuloksista tuli koirien myyntivaltti. 1940-luvulla hamiltoninajokoirasta tuli Ruotsin suosituin ajokoira, ja vasta viimeaikoina sen on ohittanut rekisteröinneissä suomenajokoira. Vuonna 1972 syntyi peräti 2309 rodun edustajaa, minkä jälkeen vuosittainen lukumäärä pysyi pitkään 1500-2000 välillä. 2000-luvun alussa lukumäärä oli kuitenkin enää vain noin 500-700 pentua vuosittain.[3]
Kopparberginajokoira[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1910 syntyi Kopparbergets Ess, joka niitti mainetta niin näyttelyissä kuin metsästyskokeissakin. Se luokiteltiin rotunsa sisällä ns. B-luokkaan (koirat, joilla on vaihtelevampi sukupuu - taustalla mm. schillerinajokoiraa). Sen jälkeläisiä kutsuttiin nimellä kopparbergsstövare ("kopparberginajokoira"), ja ne olivat tavalliseen hamiltoninajokoiraan verrattuina kooltaan pienempiä, rakenteeltaan elegantimpia ja väriltään lämpimämpimiä. Näyttelyissä ne pärjäsivät alkuperäistä rotua paremmin, mutta saavutetun menestyksen myötä tämän uuden kauniin linjan metsästysominaisuudet katosivat. Vasta kun voittaja-luokassa kilpailevilta koirilta alettiin vaatia metsästystuloksia, alkoi näyttelymenestykseen tähdännyt kasvatus hiipua. Vuonna 1923 hamiltoninajokoiran B-luokan nimeksi muutettiin kopparbergsstövare, ja samalla siitä tuli oma erillinen rotunsa. Rotujen väliset eroavaisuudet olivat kuitenkin vähäiset, ja vuosien aikana niiden välillä tehtiin monia risteytyksiä. Vuonna 1933 ne yhdistettiinkin jälleen yhdeksi roduksi, hamiltoninajokoiraksi.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ KoiraNet-jalostustietojärjestelmä (Suomen Kennelliitto. Viitattu 4.9.2016)
- ↑ a b c d e f g h Rotumääritelmä: Hamiltoninajokoira. Suomen Kennelliitto, 5.4.2018. Haettu 14.1.2021.
- ↑ a b c d e f g h Lindholm, Åsa. Svenska Hundraser - Ett Kulturarv, s. 118-127. Sellin & Partner, Tukholma: 2008. ISBN 978-91-7055-366-0.
- ↑ SAJ:n rodut. Suomen Ajokoirajärjestö. Viitattu 26.1.2023.
- ↑ Gondrexon, A. & Browne, I. Maailman koiraopas: s. 170. Weilin+Göös, Helsinki: 1974. ISBN951-35-1120-0.
- ↑ Morris, Desmond. Dogs - The Ultimate Dictionary of Over 1000 Dog Breeds, s. 102. Trafalgar Square, 2008: North Pomfret, Vermont.
| ||||||||||||||||||