Dalslanninkoira
| Dalslanninkoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Ruotsi |
| Määrä | kuollut sukupuuttoon |
| Rodun syntyaika | ikivanha |
| Alkuperäinen käyttö | laumanvartija, karjakoira, vartiokoira[1] |
| Muita nimityksiä | Dalbohund, Dalbo Dog, Dalbo Hound, Dahlbo Hound[1] |
| FCI-luokitus | ei FCI-rotu |
| Ulkonäkö | |
| Säkäkorkeus | 75–81 cm |
| Väritys | mustaharmaa, ruskea ja kellanharmaa |
Dalslanninkoira (Dalbohund) on sukupuuttoon kuollut ruotsalainen koirarotu.
Ulkomuoto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Dalslanninkoira muistutti ulkoisesti estrelanvuoristokoiraa[2] ja oli tämän ja leonberginkoiran tapaan olemukseltaan leijonamainen[1]. Suteen verrattuna se oli vankkarakenteinen ja tukeva.[3] Se oli kookas, tuuheakarvainen, voimakasrakenteinen ja vaikuttavan näköinen.[1] Sen pää oli leveä ja silmien välistä litteä, kuono melko lyhyt ja leveä.[3] Runko oli pitkä ja lihaksikas, korvat suuret ja riippuvat[3] ja häntä pitkä ja hapsuinen. Raajat olivat suuret ja vankat. Pitkä, runsas karvapeite peitti selän ja hännän.[3] Väritys oli susimainen: joko ruskea, musta harmain laikuin tai kellanharmaa - Ruotsin Kennelliiton mukaan yleisin väritys oli kuitenkin keltainen mustalla satulalla[3]. Säkäkorkeus oli 75–81 cm.[1]
Luonne ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rotu oli luonteeltaan valpas, nopeasti reagoiva ja erittäin rohkea. On paljon tarinoita koirista, jotka kykenivät jopa tappamaan laumaa uhanneita susia.[2]
Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Dalslanninkoira oli kotoisin Dalslandin[1][2], Länsi-Götanmaan[1][2], Bohuslänin ja Värmlannin maakunnista sekä Norjan puoleisesta Østfoldin läänistä[2]. Alueelta löydetyistä raskaista piikkikaulapannoista päätellen siellä esiintyi kookkaita laumanvartijoita jo ennen 1000-lukua.[1] Se mainittiin ensimmäisen kerran dalslandilaisen kirkkoherra Gunno Brynolphi Blutherusin (1609–1657) Dalia-teoksessa[2] vuodelta 1632[3], jossa kuvailtiin kuinka erittäin voimakkaita "karjakoiria" käytettiin puolustamaan kotieläimiä[3], ja kehuttiin niiden kykyä itsenäiseen työskentelyyn karjan vartioinnissa[1] sekä valmiutta tarpeen vaatiessa tappelemaan petoja vastaan[3]. 1700-luvulla siitä jo puhuttiin paljon, mutta sen varsinainen rotunimi mainittiin painetussa muodossa ensi kerran vasta vuonna 1843 Axel Emanuel Holmbergin (1817–1861) kirjassa Bohusläns historia och beskrifvning.[2]
Rotu toimi kookkaana molossityyppisenä laumanvartijana ja karjakoirana, eli käytännössä se suojeli metsissä vapaana laiduntaneita lehmiä, hevosia, lampaita ja vuohia[2] susien[2], karhujen[2] ja ilvesten[1] hyökkäyksiltä.[3] Koska se oli mastiffityyppinen, se saattoi polveutua viikinkien Brittein saarelta tuomista koirista, jotka sittemmin risteytyivät paikallisten ruotsalaisten koirien kanssa. Maatalouden olosuhteiden muuttuessa ja laidunalueiden siirtyessä metsistä niityille ja muille avoimille alueille tarve dalslanninkoiran kaltaiselle karjakoiralle alkoi vähitellen hiipua, ja tilalle tulivat pienemmät paimentavat koirat.[3] Täten sen käyttötarkoituskin muuttui kotien vahtikoiraksi[1][3] - usein pihan perällä narussa tai ketjussa pidetyksi, mikä ei tehnyt hyvää sen luonteelle[3].
Rotu kuoli yleisesti sukupuuttoon jo 1870-luvulla[2], kun suuret petoeläimet katosivat sen elinalueilta[1][2] eikä kookkaalle laumanvartijalle, jonka ylläpito kävi kalliiksi, ollut enää käyttöä[2]. Myös vuonna 1854 Kinnekullessa puhjenneen rabiesin ja vuosien 1867–1868 katoaikojen uskotaan vaikuttaneen sen katoamiseen.[2][3] Lisäksi ampuma-aseiden kehitys salli ihmisten torjua petoja ilman koirien apua.[3]
Viimeisimmät rodunedustajat löytyivät Dalslannista, Bohuslänistä, Taalainmaalta, Värmlannista ja Luoteis-Länsi-Götanmaalta.[3] Viimeiset kuvat dalslanninkoirasta olivat vuosilta 1904 ja 1906 - näistä ensiksi mainittu, Bella-nimisestä nartusta otettu, oli ruotsalaisten kynologien mielestä paras koskaan nähty kuva rodusta.[3] Vuonna 1913 yritettiin saada käyntiin rodun elvytysohjelma[2][3], jonka aloitti C.O.G. Wibom[3]. Hän lähetti vetoomuksensa elossa olleiden yksilöiden löytämiseksi kaikkiin Göteborgin, Bohusin ja Älvsborgin alueiden kuntiin sekä niiden pappiloihin ja metsästyslehtiin.[3] Yritykset eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta: enää ei kyetty löytämään ainoatakaan yksilöä.[1]
Dalslanninkoira muinaisissa legendoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vanhojen saagojen mukaan viikingeillä olisi ollut kookkaita vartio- ja paimenkoiria, jotka he olivat tuoneet mukanaan kotimaahansa palatessaan Britteinsaarille tehdyiltä retkiltä. Poltetun Njálin saagassa Hlídarendin Gunnar sai lahjaksi suuren irlantilaisen koiran. Olav Tryggvasonin saagassa (Heimskringlassa) on tarina Olavin koirasta, joka saattoi olla paimenkoira.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Morris, Desmond. Dogs - The Ultimate Dictionary of Over 1,000 Dog Breeds. Ebury Press, 2001. ISBN0-09-187091-7. Sivu 382.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Essen, Carl-Reinhold von (toim.). Hundboken. Tukholma, 1955–1956.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Lindholm, Åsa. Svenska Hundraser - Ett Kulturarv, s. 162-163. Sellin & Partner, Tukholma: 2008. ISBN 978-91-7055-366-0.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hembygden. Dalslands Fornminnes- och Hembygdsförbund, 1955.
| ||||||||||||||||||