Nikolai Boman

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Nikolai Boman (17. joulukuuta 1845 Turku14. toukokuuta 1923 Turku) oli suomalainen puuseppämestari ja huonekalutehtailija. Häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä nykyaikaisen huonekaluvalmistuksen pioneereista Suomessa.[1]

Nikolai Bomanin esi-isiä toimi pitäjänpuuseppinä Ahvenanmaalla 1700-luvulla. Turussa syntynyt Nikolai Boman sai puusepän koulutuksensa tiettävästi Vaasassa. Hän harjoitteli isänsä puusepänverstaalla 1862–1872 ja sai puuseppämestarin arvon 1871. Hän teki kisällinmatkoja Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan ja Itävaltaan ja perehtyi ulkomailla muun muassa puusepänyrityksen johtamiseen.[1]

N. Bomanin Höyrypuusepäntehdas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bomanin huonekalutehdas Turussa (Linnankatu 13) 1930-luvulla. Kuvaaja Mauno Mannelin.

Mestarin arvon saavutettuaan Boman perusti oman puusepänverstaan, joka sai höyrykäyttöisen koneistuksen 1876 ja muuttui N. Bomanin Höyrypuusepäntehtaaksi.[1] Aluksi Bomanilla työskenteli monia ruotsalaisia höyrykoneista kokemusta hankkineita koneenkäyttäjiä.[2] Vuosisadan vaihteeseen mennessä satakunta työntekijää valmisti tehtaassa kalusteita 23 erilaisella höyryllä toimivalla työstökoneella. konetta ja satakunta työntekijää. Vuoden 1900 tulipalo[3] pakotti rakentamaan Turun Linnankadun varteen uuden tuotantolaitoksen uusine koneineen, joiden käyttövoimaksi tuli sähkö. Tehtaan liepeillä oli myymälä ja sen yläkerrassa tehtaan piirustuskonttori, jota johti Berliinissä sisustusarkkitehdiksi koulutettu Nikolain poika Carl-Johan Boman.[1]

Aluksi Bomanin mallistoon kuului mahdollisimman monien historiallisten tyylien mukaan suunniteltuja huonekohtaisia kalustoja, joiden mallit kopioitiin ulkomailta. Turusta Bomanin toiminta laajeni muuallekin Suomeen. Sisar Anna Boman hoiti Helsingin myymälää, ja 1890-luvulla perustettiin toimistot sekä Pietariin että Moskovaan. Bomanilla oli myymälät jonkin aikaa myös Tampereella ja Viipurissa.[4] Nuorin poika Paul Boman, hänkin Berliinissä huonekalualaa opiskellut, hoiti aluksi Bomanin Kuopion-tehdasta, mutta perusti sitten omaa nimeään kantavan tehtaan myös Helsinkiin. Nikolain muutkin lapset olivat töissä perheen yrityksessä.[1]

Bomanin tehtaan huippukautta oli jugendtyylin aikakausi, erityisesti 1910-luku. 1900-luvulla Bomanilla alettiin suunnitella omiakin malleja, ja puusepäntyön laatu toi asiakkaaksi ajan nimekkäitä arkkitehteja, kuten Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen. 1910-luvulla Boman vastasi muun muassa pietarilaisen loistohotelli Astorian sisustamisesta. Venäjän vallankumous aiheutti Bomanille kuitenkin isoja tappioita.[5] Bomanin huonekalut syrjäyttivät Suomen markkinoilta lähes kokonaan sitä aiemmin hallinneet ulkomaiset valmistajat.[6][1] Bomanin huonekalut saivat palkintoja kansainvälisissä taideteollisuusnäyttelyissä jo 1800-luvulta alkaen, ja ne osallistuivat Suomen Taideteollisuusyhdistyksen arpajaisvoittonäyttelyihin ja kansallisiin edustusnäyttelyihiin eri maissa.[4]

Boman huolehti työntekijöistään patriarkan tavoin ja järjesti heille muun muassa koulutusta Turun teollisuuskoulussa tai piirustuskoulussa.[1]

Nikolai Boman kuoli 1924. Jo vuodesta 1919 toimitusjohtajana toiminut Carl-Johan Boman pyrki luopumaan kertaustyylien käytöstä ja vei yrityksen muotoilua kohti funktionalismia, mutta yrityksen tuotteiden suosio alkoi hiipua. 1950-luvulla tuotteiden korkeat hinnat ja pienet sarjat muuttuivat edusta haitaksi, ja Bomanin Höyrypuusepäntehtaan toiminta loppui 1955.

Julkisia sisustustöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sarantola-Weiss, Minna: Kalusteita kaikille. Suomalaisen puusepänteollisuuden historia. Puusepänteollisuuden liitto ry, 1995. ISBN 952-90-6138-2.
  1. a b c d e f g Amberg, Anna-Lisa: Boman, Nikolai (1845–1923) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 20.10.2002. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 6.8.2014.
  2. Sarantola-Weiss 1995 s. 50.
  3. Sarantola-Weiss 1995 s. 47.
  4. a b Carl-Johan Bomanin arkisto Turun maakunta-arkistoon, Näkökulmia arkistosta -blogi, Arkistolaitos 7.12.2012, viitattu 6.8.2014.
  5. Sarantola-Weiss 1995 s. 72.
  6. Sarantola-Weiss 1995 s. 68.