Metsäoikeus
Metsäoikeus on oikeustieteen osa-alue, johon kuuluvat metsän hyödyntämistä, käsittelyä ja suojelua koskevat oikeudet ja velvollisuudet sekä rajoitukset ja kannusteet. Sen alaan sisältyvät myös metsäalaa koskevat tulonsiirrot, metsäverotus, vahinkojen ja menetysten korvaukset sekä metsäalan toimielimiin liittyvät oikeussuhteet ja säännökset.[1]
Suomen oikeusjärjestyksessä metsäoikeus kuuluu oikeudenalojen jaottelussa luonnonvaraoikeuteen, joka on ympäristöoikeuden osa-alue. Ympäristöoikeuteen sisältyy metsäoikeuden lisäksi alueiden käyttö (kaavoitusoikeus ja rakentamisoikeus), ympäristönsuojeluoikeus ja luonnonsuojeluoikeus. Muita luonnonvaraoikeuden aloja ovat maatalousoikeus sekä kaivostoimintaa, kalastusta, metsästystä ja maa-ainesten ottoa koskevat oikeudenalat. Metsäoikeuden voidaan katsoa kuuluvan myös maaseutuoikeuteen, johon sisältyy maaseudun elinoloja koskevat oikeussuhteet ja säännökset. Osa metsäoikeutta eli metsän hyödyntämiseen ja käsittelyyn liittyvät oikeussäännökset ovat myös maanomistusoikeutta, jonka perusteet sisältyvät kiinteistönmuodostamislakiin ja maakaareen.[1]
Metsälainsäädännön historiaa Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1442 annettu kuningas Kristoferin maanlaki sisälsi säännöksiä riistan ja hedelmäpuiden suojelusta, metsäpalojen sammuttamisesta sekä tuohen ja lehdeksien keräämisestä toisen maalta. Ensimmäiset varsinaiset metsälait olivat 1647 ja 1664 säädetyt metsäsäännöt (ruots. skogsordning), joilla rajoitettiin kaskeamista sekä hedelmä- ja mastopuiden hakkuita. Vuoden 1734 lain rakennuskaari oli seuraava metsänkäyttöä rajoittava säädös. Verotalonpojat saivat käyttää yksityismetsäänsä kotitarpeeksi ja myydä puutavaraa säästeliäästi, jotta metsää ei hävitettäisi. Rajoittavista säännöksistä luovuttiin 1700-luvun lopulla liberalistisen ajattelutavan vallatessa alaa. Verotalonpoikien täysi omistusoikeus metsiinsä sisältyi vuoden 1789 asetukseen. Uusi metsäasetus annettiin 1793 ja pian sekin korvautui vuoden 1805 metsäasetuksella. Niillä säädettiin metsänkäyttöoikeus lähes vapaaksi, kunhan tilan veronmaksukykyä ei vaarannettu.[2]
Venäjän vallan aikana annettiin 1851 uusi metsäasetus, jolla ei puututtu edellisen asetuksen mukaiseen metsänkäyttöoikeuteen. Näihin aikoihin asti puutavaraa oli jalostettu lähinnä tervaksi ja rautateollisuudessa käytettäväksi, mutta sahateollisuuden vientimahdollisuudet alkoivat lisääntyä ja kuljetuskustannukset laskea, joka johti siihen että sahateollisuuden rajoitukset purettiin 1861. Puutavaran kysynnän lisääntyessä alettiin huolestua metsävarojen riittävyydestä. Niinpä 1886 säädettiin metsälaki, jossa määrättiin että yli viiden hehtaarin hakkuualalle oli jätettävä siemenpuita takaamaan metsän uudistuminen. Huonot kulkuyhteydet vaikeuttivat kuitenkin lain valvontaa ja 1800-luvun metsänkäyttörajoituksista ei siten juuri piitattu.[3]
Kemiallisen metsäteollisuuden kasvu lisäsi pienpuun kysyntää, eikä vuoden 1886 metsälain määräykset kyenneet estämään metsien hävittämistä. Vuonna 1917 säädettiinkin asetus toimenpiteistä metsän hävittämisen ehkäisemiseksi. Sen noudattamista alkoivat valvoa lääninmetsälautakunnat ja metsän mahdollisesta rauhoittamisesta hakkuilta päätti tuomioistuin. Tämän asetuksen kumosi 1928 säädetty yksityismetsälaki, jossa valvontaelimien nimeksi tuli metsänhoitolautakunta. Niistä tuli 1967 piirimetsälautakuntia, 1987 metsälautakuntia ja 1996 metsäkeskuksia, jotka 2012 yhdistettiin Suomen metsäkeskukseksi. Vuoden 1928 lain mukaisia metsänhoitolautakuntia valvoivat Suomen Metsänhoitoyhdistys Tapio ja Centralskogssällskapet Föreningen för Skogskultur. Niiden myötä alkoi metsätalouden itsehallinto, johon sisältyi myös julkisen vallan käyttöä.[4]
Yksityismetsälaki uudistettiin 1967, jolloin toimielimiä varten säädettiin oma lakinsa. Metsänhoitolautakunnista tuli tässä yhteydessä piirimetsälautakuntia ja keskusmetsäseurat Tapio ja Skogskultur muutettiin aatteellisista yhdistyksistä lakisääteisiksi valtionapulaitoksiksi. Vuonna 1987 yksityismetsälain mukainen katselmusjärjestelmä muutettiin sellaiseksi, että katselmuksia alkoivat suorittaa katselmustoimikunnat aiempien katselmusmiesten sijaan.[5]
Metsäkeskukset Tapio ja Skogskultur yhdistettiin 1996 Metsätalouden kehittämiskeskus Tapioksi ja metsälautakunnat muuttuivat metsäkeskuksiksi siten, että niiden määrä samalla väheni. Vuoden 1997 alussa tuli voimaan metsälaki (1093/1996). Sillä pyritään edistämään metsien ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää hoitoa ja käyttöä. Metsälain vastainen toiminta säädettiin rangaistavaksi. Vuoden 2014 alussa tulivat voimaan metsälain lievennykset, sillä puupula oli vähitellen muuttunut raakapuun ylituotannoksi.[6]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kiviniemi, Matti: Metsäoikeus. 4. uudistettu painos. Metsäkustannus, 2015. ISBN 978-952-6612-37-9.