Tämä on lupaava artikkeli.

Merilettotähtimö

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Merilettotähtimö
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Kohokkikasvit Caryophyllaceae
Suku: Tähtimöt Stellaria
Laji: crassifolia
Muunnos: minor
Kolmiosainen nimi

Stellaria crassifolia var. minor
Wahlenb.

Merilettotähtimö (Stellaria crassifolia var. minor, syn. S. crassifolia var. brevifolia)[1] on lettotähtimön (S. crassifolia) merenrannoilla kasvava muunnos. Suomessa se on uhanalaisuusluokitukseltaan erittäin uhanalainen,[2] ja kuuluukin maassa erityisesti suojeltaviin lajeihin.[3]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merilettotähtimö on monivuotinen, kalju ja rentokasvuinen laji. Se kasvaa 10–25 cm korkeaksi. Vastakkain olevat, ruodittomat, vihreät lehdet ovat 6–25 mm pitkiä, kapeanpuikeita ja paksuhkoja. Toisinaan lajilla esiintyy itusilmuja. Kukinto on vähäkukkainen, kaksihaarainen viuhko, tai kukat ovat yksittäin. Kukkien tukilehdet ovat vihreitä ja kaljulaitaisia. Kukan verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä, teriö on vain hieman verhiötä pitempi. Verholehdet ovat 2,5–3,5 mm pitkiä ja suippoja. Valkoiset terälehdet ovat syvään kaksijakoisia, liuskat ovat tasasoukkia. Heteiden ponnet ovat 0,3–0,5 mm pitkiä, emiö on kolmilehtinen. Suomessa merilettotähtimö kukkii kesä-elokuussa. Hedelmä on kuusiliuskaisesti aukeava kota, joka on kypsänä jopa kaksi kertaa verhiön pituinen. Siemenet ovat noin 8 mm pitkiä.[4] Laji tuottaa runsaasti siemeniä ja muodostaa todennäköisesti pitkäikäisiä siemenpankkeja maaperään.[3]

Ulkonäöltään merilettotähtimö eroaa lettotähtimön yleisemmästä ja laajalle levinneestä nimimuunnoksesta pohjanlettotähtimöstä (S. crassifolia var. crassifolia) lehtiensä ja kasvutapansa puolesta. Merilettotähtimön lehdet ovat kapeammat ja se on kasvutavaltaan rennompi ja mätästävämpi.[5] Se on myös pohjanlettotähtimöä pienempikukkaisempi.[1]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merilettotähtimön maailmanlaajuinen levinneisyysalue on varsin epäselvä. Päälaji lettotähtimö on levinnyt laajalle alueelle sirkumpolaarisesti Itä- ja Pohjois-Euroopasta Pohjois-Aasian läpi Pohjois-Amerikaan, mutta merilettotähtimön esiintyminen tällä alueella tunnetaan huonosti. Lajia esiintyy ainakin Fennoskandiassa, jossa sitä kasvaa pitkin Jäämeren ja Atlantin rannikkoa aina Itämeren puolelle saakka muun muassa Saksaan ja Ruotsiin.[3][6] Itämerellä lajin pohjoisimmat kasvupaikat ovat Suomessa, jossa sitä on tavattu Hankoniemessä sekä Korppoon ulkosaaristossa Utössä ja Jurmossa. Utöstä laji on nykyisin hävinnyt, ja myös Jurmossa se on hyvin harvinainen.[3]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merilettotähtimön kasvupaikat Suomessa ovat typpipitoisia, maatuvia merenrantojen rakkolevävalleja. Kasvupaikoilla on usein tihkuvaa lähdevettä.[1][5] Lajia uhkaa Itämerellä rehevöitymisestä seuraava levien määrän kasvu, sillä sini- ja viherlevämassat saattavat rantaan ajautuessaan haudata kasvustot alleen. Lajia uhkaavat myös rantarakentaminen ja rantojen umpeenkasvu rantalaidunnuksen loputtua.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.
  • Laine, Unto: Merilettotähtimö. Teoksessa Suomen uhanalaiset kasvit. Toim. Ryttäri, Terhi & Kalliovirta, Mika & Lampinen, Taina. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2012, s. 323–324. ISBN 978-951-31-6593-2.
  • Laine, Unto: Merilettotähtimö. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 252. ISBN 951-26-4256-5.
  • Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010 sivut 181–685 (pdf).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Laine 1997, s. 252.
  2. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, s. 201.
  3. a b c d Laine 2012, s. 323–324.
  4. Retkeilykasvio 1998, s. 106, 109.
  5. a b Retkeilykasvio 1998, s. 109.
  6. Den virtuella floran: Sumparv (ruotsiksi) Viitattu 2.4.2012.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]