Rakkohauru

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Rakkolevä)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rakkohauru
Fucus vesiculosus.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Chromalveolata
Kaari: Ruskeat levät Heterokontophyta
Luokka: Ruskolevät Phaeophyceae
Lahko: Fucales
Heimo: Fucaceae
Suku: Haurut Fucus
Laji: vesiculosus
Kaksiosainen nimi

Fucus vesiculosus
L.[1]

Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Rakkohauru Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Rakkohauru Commonsissa

Rakkohauru[2] eli aikaisemmalta nimeltään rakkolevä (Fucus vesiculosus) on 20–50 cm pitkä ruskoleviin kuuluva levälaji. Rakkohauru ei kasvia muistuttavasta ulkomuodostaan huolimatta kuulu kasvikuntaan. Sillä on nahkamainen, litteä, haaroittunut ja väriltään ruskeanvihreä sekovarsi, jossa on pareittain pulleita ilmarakkoja, joista levä on saanut suomenkielisen nimensä. Niiden tarkoitus on kannatella suhteellisen painavaa leväkasvustoa kohti valoa. Ilmarakkoja ei ole voimakkaasti aallokolle alttiilla paikoilla kasvavilla yksilöillä.

Nyttemmin on huomattu, että Fucus radicans on oma lajinsa.

Rakkohauru on Itämeren avainlajeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakkohauru on rehevöitymisen ja saastumisen vuoksi taantunut Itämerellä. 1900-luvun alussa rakkohauru kasvoi jopa 12 metrin syvyydessä Saaristomerellä ulkosaaristossa. Rakkohauru on eräs Itämeren avainlajeista. Kasvustot tarjoavat elinympäristön ja ravintoa runsaalle määrälle erilaisia selkärangattomia sekä pienille kaloille. Rakkohauru on muun muassa aikuisten leväsiirojen tärkeää ravintoa.

Rakkohaurua vedessä

Rakkohaurun taantuminen 1970-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakkohauru hävisi monin paikoin Suomen rannikolta 1978–1979. Syynä pidetään silloista erikoisen voimakasta Atlantilta saapunutta suolapulssia, joka nosti ravinnepitoista vettä Suomen rannikolle sillä seurauksella, että eräät yksivuotiset rihmamaiset ruskolevät runsastuivat nopeasti. Nopeakasvuiset pilviruskolevä (Ectocarpus siliculosus) ja lettiruskolevä (Pilayella littoralis) valtasivat rakkohaurun kasvualueita ja tukahduttivat kasvustoja. Lisäksi veden yleinen sameneminen ravinnepiikin (eli nopean rehevöitymisilmiön) seurauksena pienensi rakkohaurun kasvusyvyyttä. Myös esimerkiksi se, että leväsiiran poikaset runsastuivat erittäin voimakkaasti Pilayellan ja Ectocarpuksen tarjotessa niille määrättömästi ravintoa, vaikutti rakkohaurun elinmahdollisuuksiin. Aikuinen leväsiira nimittäin laiduntaa erityisen tehokkaasti rakkohaurua ja räjähdysmäisesti kasvanut siirapopulaatio vaikutti varmasti leväkasvustojen vähenemiseen. Itämeri on 1900-luvun ajan rehevöitynyt myös hitaammalla nopeudella ja samat ilmiöt kuin 1978–79 vaikuttavat jatkuvasti rakkohaurun menestymiseen, kuin myös sen lukemattomiin seuralaislajeihin Itämerellä.

Rakkohauru muodostaa hartua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myrskyjen pohjasta irrottamat rakkohaurut ajautuvat ruskeiksi valleiksi rannalle. Ennen näitä rantaan ajautuneita rakkohaurumassoja käytettiin kasvilannoitteena, sillä muiden ruskolevien tapaan rakkohaurussä on runsaasti mm. kaliumia.

Rakkohaurukasvustojen häviäminen heijastuu myös jopa aivan muiden eliöiden elinmahdollisuuksiin. Esimerkiksi rantakäärme on harvinaistunut, koska rakkohaurun vähentymisen myötä myös rantaan ajautuvat rakkohauruvallit, joihin rantakäärme munii, ovat vähentyneet.

Fucus-suvun rakkoleviä kasvaa yleisesti valtamerien vuorovesirannikoilla merenrannikon kallioihin ja kiviin kiinnittyneenä. Itämeressä elävää murtoveteen sopeutunutta F. vesiculosus -lajia tavataan yleisesti pitkin rannikkoamme esiintymisen kuitenkin vähentyessä Suomenlahden ja Pohjanlahden perukoita kohti.

Rakkohaurun sekovarsi on diploidinen ja vain sekovarren sukurakkuloissa eli konseptaakkeleissa kehittyvät sukusolut ovat haploideja. Leväyksilö tuottaa vain naaras- tai koiraspuolisia sukusoluja, mikä vastaa kasvien kaksikotisuutta. Koiraspuoliset sukusolut ovat uintisiimallisia, ja niiden hedelmöittäessä munasolun kasvaa tsygootista aikanaan uusi leväyksilö.

Hyötykäyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakkohaurua on kerätty lannoitteeksi ja maanparannusaineeksi viljelyksille. Sitä on myös käytetty katteena. Kasvivärjäyksessä rakkohaurustä saadaan punertavia, kellertäviä ja ruskeita värisävyjä. Rakkohauru kelpaa värjäykseen sekä tuoreena, että kuivattuna. [3]

Rakkohauru sisältää runsaasti vitamiineja ja kivennäisaineita ja sitä on syöty etenkin pula-aikoina. Rakkohauru on myrkytön, mutta se sisältää aineenvaihduntaa kiihdyttäviä ainesosia jonka vuoksi sitä on käytetty rohtona. Aineenvaihduntaa kiihdyttävät ainesosat ovat vesiliukoisia ja yleensä ravinnoksi tarkoitettu levä valmistetaan keittämällä tai höyryttämällä. Levä voidaan myös kuivata ja käyttää jauhettuna leivonnassa. Ravinnoksi yleensä kerätään kuluvan vuoden kasvustoa. Vanhemmat rakkohaurut sisältävät enemmän parkkiaineita eivätkä ne sula elimistössä kovin hyvin.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Taksonomian lähde: Adl, S. M. et al.: The new higher level classification of eukaryotes with emphasis on the taxonomy of protists. J. Eukaryot. Microbiol., 2005, 52. vsk, nro 5, s. 399–451. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  2. Makrolevien uudet nimet Sukeltaja. 24.5.2017. Sukeltajaliitto ry. Viitattu 12.5.2018.
  3. a b Merja Kajala: Levä muovautuu moneksi. Aamuset / Saaristo, 25.5.2013, 2013. vsk, s. 52. Artikkelin verkkoversio Viitattu 25.6.2013.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Riikka Aittomäki, Hans Colliander, Heikki Kotiranta: Luonnosta väriä lankoihin. Tammi, 2010. ISBN 978-951-315419-6.
  • Turkka Aaltonen, Nalle Corander.: Luonnonvaraiset hyöty- ja myrkkykasvit. Vantaa: Eräperinne, 1997. ISBN 951-97267-1-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]