Matti Edvard Takala

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta M. E. Takala)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Matti Edvard Takala Uudessa Suomettaressa vuonna 1916 julkaistussa piirustuksessa.

Matti Edvard Takala (17. maaliskuuta 1869 Ylihärmä13. tammikuuta 1961 Ylihärmälähde?) oli suomalainen maanviljelijä, hevosmies ja kansanmuusikko, joka ajatusmaailmaltaan tunnettiin tolstoilaisena pasifistina.

Takalaa on luonnehdittu tulisieluiseksi anarkisti-humanistiksi, joka rakasti Jumalaa mutta ei tolstoilaiseen tapaan hyväksynyt kirkkoa instituutiona. Leo Tolstoin ohella Takala otti vaikutteita suomalaiselta kirjailijalta Arvid Järnefeltiltä. Takalan mukaan hänellä oli elämässään kaksi ohjenuoraa: Raamattu ja Kalevala. Kiivassanaisella ja suorapuheisella Takalalla oli usein myös erimielisyyksiä kirkon, viranomaisten ja ”herrojen” kanssa.[1] Vuoden 1918 sisällissodan aikana Takala joutui vankileirille kieltäydyttyään kuljettamasta valkoisten sotilaita ja onnistui täpärästi välttämään teloituksen.[2]

Seinäjoen kaupunginteatterissa sai tammikuussa 2009 ensi-iltansa Takalan elämästä kertova professori Heikki Ylikankaan näytelmä Sopusointu, jonka ohjasi Tero Heinämäki. Takala on Ylikankaan isoisä.[2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylihärmässä syntyneen Matti Takalan isä oli maakauppias Iisakki Matinpoika Takala. Uittolan tilaa viljellyt Takala tutustui tolstoilaisuuteen 1890-luvulla. Vuonna 1901 hän lähti siirtolaiseksi Pohjois-Amerikkaan mutta palasi jo parin vuoden kuluttua. Tämän jälkeen hän perusti Ylihärmään maatyöväenyhdistyksen, joka kuitenkin erosi pian sosialidemokraattisesta puolueesta. Tästä huolimatta Takalaa pidettiin edelleen sosialistina tolstoilaisten näkemystensä vuoksi. Lisäksi hän oli vielä vuonna 1916 ehdolla SDP:n kansanedustajaehdokkaaksi Vaasan läänin pohjoisessa vaalipiirissä, mutta puolue piti Takalan näkemyksiä liian tolstoilaisina. Ehdokkaaksi valittiin lopulta Oskari Tokoi, minkä jälkeen Takala luopui kokonaan politiikasta. Hänen isänsä oli aikoinaan ollut suomalaisen puolueen valtiopäiväehdokkaana.[1]

Takalan näkemykset kristinuskosta olivat omintakeisia ja poikkesivat usein kirkon opetuksista. Hän ei muun muassa hyväksynyt lapsikastetta, mikä johti riitaan Ylihärmän kirkkoherran kanssa. Takala määrättiin Turkuun selvittämään asiaa arkkipiispa Gustaf Johanssonin luokse.[1] Takalan lapset oli merkitty kirkonkirjoihin ainoastaan etunimellä ja syntymävuodella lyijykynällä kirjoitetulla tekstillä.[3] Kastamattomuuden vuoksi hänen vuonna 1911 vuoden ikäisenä kuollutta poikaansa pidettiin syntisenä. Takala ei hyväksynyt kirkon käsitystä vaan hautasi poikansa omalle pihamaalleen. Takalan mukaan myös hänen tilansa maa on Jumalan luomaa ja näin ollen aivan yhtä pyhää kuin kirkonkin maat. Takalan perustama sukuhautausmaa on edelleen käytössä, ja se siunattiin lopulta 1980-luvun puolivälissä. Hautausmaalla on myös pieni kappeli ja kellotapuli.[4] Takala erosi Sofia-puolisonsa kanssa kirkosta heti, kun uskonnonvapauslaki salli sen vuonna 1923.[1]

Tolstoilaisena pasifistina Takala vastusti Ylihärmän suojeluskunnan perustamista. Sisällissodan sytyttyä Takala kieltäytyi lähtemästä hevosineen kuljetustehtäviin Lempäälän rintamalle, minkä vuoksi hänet vangittiin huhtikuun puolivälissä ja siirrettiin Seinäjoen vankileirille. Hänet sijoitettiin samaan kuolemanselliin tutun ylihärmäläisen miehen kanssa, joka myöhemmin ammuttiin Paukanevan teloituksissa. Vankeusaikanaan Takala kirjoitti Orisbergin kartanon omistajalle Adolf Edvard Björkenheimille, joka pelasti hänet teloitukselta ottamalla yhteyttä kihlakunnantuomariin. Toukokuussa Takala siirrettiin Närpiön vankileirille. Hänen vapauttamistaan ajoivat aktiivisesti paikallisten hevosmiesten lisäksi myös muun muassa Santeri Alkio. Lopulta Takalan veli Sanfrid otti yhteyttä Seinäjoen suojeluskuntapiirin päällikkönä toimineeseen koulutoveriinsa Artturi Leinoseen, joka määräsi hänet vapautettavaksi, ja hän pääsi viimein vankileiriltä 21. toukokuuta. Seuraavana syksynä Takala erotettiin sisällissodan aikaisten toimiensa vuoksi Etelä-Pohjanmaan hevosjalostusliiton johtokunnasta, minne hänet kuitenkin valittiin uudelleen vuonna 1923. Vuotta myöhemmin Takalan poika Kalle erotettiin väliaikaisesti aliupseerikoulusta Lappeenrannassa isänsä sisällissodan aikaisten toimien vuoksi vuoksi. Kalle Takala kaatui myöhemmin talvisodan aikana Taipaleenjoella tammikuussa 1940. Takalan ensimmäisen puolison Sofian kuoltua hän meni vielä 67-vuotiaana uudelleen naimisiin ja muutti viljelemään puolisonsa perintötilaa Ylistaroon.[1]

Hevosurheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Takala aloitti kilvanajon jo 15-vuotiaana. Hänen ensimmäinen menestynyt hevosensa oli Eversti, jonka Takala kuitenkin myi lähtiessään siirtolaiseksi Pohjois-Amerikkaan vuonna 1901. Suomeen palattuaan Takalan tilalla syntyi vuonna 1903 ori Sopusointu, jonka kanssa hän kilpaili aina Pietaria myöten. Sopusointu juoksi ennätyksen 1.37,2 ja oli käynnistämässä legendaarisen Murron sukua. Sisällissodan aikana suojeluskuntalaiset olivat Närpiössä uhanneet Takalaa, että vaikka hän säilyisikin vankileiriltä hengissä, ei Sopusointua säästetä. Vartionnista huolimatta se onnistuttiin myrkyttämään ja ori kuoli tuntikaupalla kärsittyään marraskuussa 1918. Ruumiinavauksen tehnyt eläinlääkäsi löysi hevosen vatsalaukusta suolet poltanutta myrkkyä.[1]

Vuonna 1924 Takala osti parkanolaiselta maanviljelijältä oriin Erakko, joka oli pakko-otettuna osallistunut punaisten riveissä Tampereen taisteluun. Samana vuonna järjestetyissä ensimmäisissä Kuninkuusraveissa Erakko sijoittui Takalan ohjastamana yhteiskilpailun kolmanneksi. Hevonen juoksi ennätyksekseen 1.33,7 ja osoittautui myöhemmin huippuperiyttäjäksi. Takalan muutettua vuonna 1928 Ylistaroon hänen omistuksessaan oli ori Säilä, jolla Takala osallistui vuoden 1943 kuninkuuskilpailuun Seinäjoella sijoittuen kuudenneksi. Takalan viimeinen huippuhevonen oli 1942 syntynyt ori Sauva, jolla hän kilpaili vielä 85-vuotiaana Helsingissä Käpylän raviradalla ajetussa haasteajossa Etelä-Pohjanmaan edustajana vuonna 1954. Viimeisen kerran Takala ajoi kilpaa 90-vuotiaana Lohdutar-nimisellä tammalla kesällä 1959.[1]

Takalan on maininnut yhdeksi esikuvakseen muun muassa neljä ravikuninkuutta saavuttanut Pentti Savolainen. Tolstoilaisuus näkyi myös Takalan suhteessa raviurheiluun. Hänen ajatuksenaan sen harrastamiselle oli hevosten jalostaminen maatalouden töihin. Takalan mukaan hänen kaltaisensa omasta tuotannostaan elävät ”maatiaiset” eivät kilpaile rahan vuoksi, koska he eivät sitä tarvitse; ainoastaan herrat tarvitsevat rahaa. 1950-luvun puolivälissä Takala vastusti kiihkeästi kilpailuluvan myöntämistä lämminverisille, mutta ne ilmestyivät lopulta kilparadoille seuraavan vuosikymmenen alussa. Takalan pojanpoika Touko Takala tunnetaan lämminveristen kasvattajana, hänen hevosistaan menestynein on vuonna 1985 Lämminveristen Suomen Mestaruuden voittanut Streak T. Takalan toinen pojanpoikan Veli-Pekka Takala puolestaan kasvatti kilparadoilta yli miljoona markkaa ansainneen Junkkarin.[1]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Takala tunnettiin myös kansanmuusikkona, joka soitti viulua, pianoa ja haitaria. 1910-luvulla hänellä oli eri puolilla Pohjanmaata kiertänyt perheorkesteri yhdessä lastensa Iisakin, Kallen, Lyylin, Helmin ja Ainon kanssa.[1] Takalan tunnetuin kappale on eteläpohjalaiseen kansansävelmään pohjautuva Takalan Matin laulu, joka tunnetaan myös nimellä Mullon hyvä hevonen. Hänen veljensä Sanfrid Takala levytti kappaleen vuonna 1912.[5] Toinen hänen tunnettu kappaleensa on niin ikään Sanfrid Takalan vuonna 1912 levyttämä Hevosmiesten laulu.lähde? Lisäksi Takala on sanoittanut laulun ainakin 1900-luvun alkuvuosien legendaarisesta oriista Eino-Vakaa.[6]

Matti Takala oli oopperalaulaja Aino Takalan isoisä.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Sarapää, Kyösti: ”Matti Edvard Takala: Eteläpohjalainen apostoli ja toisinajattelija”, Teoksessa: Lähtö hyväksytty, s. 26–36. toim. Veijo Toivonen. Villähde: Veijo Toivonen, 2007. ISBN 978-952-99128-8-9.
  2. a b Ylikankaan näytelmä tuo punaisten ja valkoisten kamppailun Seinäjoen teatteriin 16.1.2009. Yle Uutiset. Viitattu 27.8.2017.
  3. Tala, Yrjö: Kirkon vai valtion kirjat? Uskontokuntasidonnaisuuden ongelma Suomen väestökirjanpidossa 1839–1904, s. 183. Helsinki: Tilastokeskus, 2008. ISBN 978-952-46787-8-0.
  4. de Fresnes, Tulikukka: Takalan suvun muisto säilyy Ylihärmässä 8.7.1996. Helsingin Sanomat. Viitattu 27.8.2017.
  5. Laakso, Hanna: Hevosurheilun gallup etsii hevosaiheisia laulusuosikkeja – kuuntele kappaleet täältä 14.3.2016. Hevosurheilu. Viitattu 27.8.2017.
  6. ”Erakko” woitti ja satakuntalaiset riemuitsiwat. Satakunnan Kansa, 12.9.1920, nro 209, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 27.8.2017.
  7. Aino Takala 1938–2020 (vain tilaajille) 15.3.2020. Helsingin Sanomat. Viitattu 13.3.2021.