Efektipedaali

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Kitaraefekti)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ibanez Tube Screamer -overdrive -tyyppinen säröpedaali. Kyseistä mallia on valmistettu vuosikymmeniä, ja yleisesti halutuimpia ovat vanhimmat pedaalit.
Ylärivissä ketjutettuja yksittäisiä efektipedaaleja, ja niiden alla Line 6 POD X3 Pro -etuasteen ohjauspaneeli. Oikeanpuolimmaisena on efektilaitteiden virtalähde.
Bossin valmistamia efektipedaaleja pöydällä. Pedaalit ovat jatkuvasti päällä soitettaessa, ja niitä ohjataan erillisillä lattialla olevilla loopeilla (ks. ylempi kuva), siten pedaaleja voidaan helposti säätää soitettaessa.

Efektipedaalit eli tehostimet vaikuttavat sähköisen signaalin tuottavan soittimen lähettämään signaaliin niin, että sen äänenväriä, sävelkorkeutta ja sointia tai äänen kiertoa voidaan tehostaa tai muunnella. Efektipedaaleilla ja signaalien muokkaamisella on suuri rooli eri musiikkityyleissä, jotta esimerkiksi kitara saadaan kuulostamaan tyylilajiin sopivalta. Esimerkiksi rock- ja metallimusiikissa kitaran säröllä on suuri merkitys.

Efektipedaalilla voidaan muokata minkä tahansa sähköisen signaalin tuottaman instrumentin soundia. Myös esimerkiksi laulun tai akustisten soittimien soundia voidaan muokata efektipedaaleilla, kunhan näiden tuottama ääni on ensin saatettu sähköiseksi signaaliksi mikrofoneja käyttäen.

Bassoa soittavat käyttävät yleensä erikseen bassolle tarkoitettuja efektejä, jotka on suunniteltu toimimaan soittimelle ominaisilla matalataajuuksilla. Myös tietyt kitaraefektit toimivat hyvin myös basson kanssa, mutta basson käyttämisessä kitaraefekteillä - ja päin vastoin - on omat rajoitteensa. Tästä voidaan pitää esimerkkinä bassolle tarkoitetun säröpedaalin käyttämistä kitarassa: tällaista efektipedaalia käytettäessä kitaran ääni ei välttämättä säröydy ollenkaan, vaan säröytyminen tapahtuu vasta basson tuottamilla matalammilla taajuuksilla.

Tunnetuimpia kitaraefektien valmistajia ovat muun muassa BOSS, DigiTech, Electro-Harmonix, Line 6 ja Dunlop.

Efektipedaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wahwah-pedaali

Pedaaleja on useita erilaisia malleja ja kokoja. Yleensä esimerkiksi säröt, tai muut yhteen yksittäiseen efektiin perustuvat pedaalit ovat kooltaan noin 5x10 cm kokoisia. Markkinoilla on myös niin sanottuja multiefektejä, joissa samassa kotelossa on useampia erilaisia efektejä. Multiefekteissä on useita jalalla ohjattavia kytkimiä, joista voidaan kytkeä erikseen haluttu efekti päälle. Joissakin malleissa on esimerkiksi niin sanottu "tap tempo" -kytkin, jolla voidaan säätää polkemalla esimerkiksi kaiun toistonopeus. Riippuen pedaalin mallista, multiefektin yksittäisen efektin voi säätää halutunlaiseksi, ja tallentaa asetukset laitteeseen.

Säätäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pedaaleissa on potentiometrejä, joilla säädetään pedaalin tuottaman äänisignaalin voimakkuutta, äänitehosteen eli esimerkiksi särön määrää tai äänenväriä halutunlaiseksi suhteessa kitara-vahvistinyhdistelmän perussointiin.

Säädöt lisäävät huomattavasti käytön ulottuvuuksia yhdistelmien suuren määrän ansiosta, mutta tämä vaihtelee eri valmistajien ja mallien kesken. Säätimet luonnollisesti kasvattavat laitteen kokoa ja niiden sijoittelu on kompromissi mahdollisesti kuluttavan lavakäytön ja käytön helppouden välillä. Kaupallisista syistä efektien nimitykset vaihtelevat vaikka perusperiaate olisi sama. Toisinaan käytetään jonkin tunnetun efektityypin luoneen valmistajan nimeä kuvaamaan säätöjen mahdollisuuksia, esimerkiksi leslie.

Kytkeminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pedaali kytketään instrumenttikaapelein kitaran ja vahvistimen väliin, tai vahvistimen efektilenkkiin ja kytketään virta päälle. Yleensä pedaaleissa on virtalähteeksi valittavissa paristo ja/tai verkkovirtaan kytkettävä muuntaja eli virtalähde, joka muuntaa verkkovirran pedaalille sopivaksi. Useimmat pedaalit käyttävät 9V tasavirtaa joka saadaan virtalähteeltä. Kitaraefektikäyttöön tarkoitetuissa virtalähteissä on aina poikkeuksetta tasasuuntaajan jälkeen kytketty napojen väliin niin sanottu suotokondensaattori. Tämän tarkoitus on stabiloida ulos tuleva jännite, ja ehkäistä virtalähteelle seinästä tulevan jännitteen aiheuttama hurina. Ilman suotokondensaattoria hurina kuuluu myös pedaalin ulostulosignaalissa.

Laadukas efektilaite tuottaa vähän häiriöääniä ja kohinaa. Tähän vaikuttaa suuresti myös niin sanottu bypass-ominaisuus. Tällä tarkoitetaan sitä että efektilaitteen ollessa päällä, signaali kulkee laitteen piirin läpi, mutta bypass-tilassa laadukkaammissa efekteissä signaali ohittaa laitteen piirin, ja kulkee muuttumattomana itse laitteen läpi. Laadukkaammissa pedaaleissa on niin sanottu true-bypass (tru-bypass) -ominaisuus, joka tarkoittaa käytännössä sitä että signaalin kulkiessa laitteen läpi, se kulkee suoraan johtoja pitkin ohittaen piirin, jolloin ääni on häiriötön ja puhdas. Halvemmissa pedaaleissa näin ei kuitenkaan aina ole: signaali saattaa kulkea suoran johdotuksen sijasta piirilevyn läpi, jolloin syntyy häiriöitä ääneen.

Fyysiset ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Halvimmat efektipedaalit rakennetaan usein muoviseen koteloon, mutta kalliimmissa laitteissa käytetään kestäviä metallikoteloja, kuten esimerkiksi valettua alumiinia. Tai vaihtoehtoisesti myös laadukkaampaa, kestävämpää ja kovempaa muovia.

Pedaalin pohjassa on pehmeästä materiaalista valmistettu pito-osa, jonka tarkoitus on estää laitteen liukuminen alustalla käytettäessä. Myös elektroniikan ja kytkentöjen taso vaihtelee usein hinnan mukaan, mutta tämäkin on suhteellista. Tekniikan kehittyttyä ja valmistuskustannusten pienentyessä myös kalliimpiin laitteisiin suhteessa halvemmat laitteet voivat olla hyvinkin laadukkaita.

Pedaaleita varten on saatavissa erilaisia koteloita, joissa ne pysyvät sekä suojassa että paikoillaan alustallaan, ja koteloa on myös helppo kuljettaa. Kotelossa olevat efektit kytketään valmiiksi, ja näin säästytään eri pedaalien järjestelemiseltä ja kytkemiseltä, jos halutaan esimerkiksi siirtää efektit treenitilasta esiintymislavalle. Kokonaisuudesta käytetään nimitystä efektilauta tai efektipöytä.

Re-issue -mallit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Markkinoilla on myös useita niin kutsuttuja re-issue malleja, jotka ovat kopioita vanhoista ja alkuperäisistä malleista. Esimerkiksi Ibanez on valmistanut klassisesta Tube Screamer -säröpedaalistaan (vihreä pedaali kuvassa artikkelin yläosassa) vuosien varrella useita erilaisia versioita, joiden soundi saattaa poiketa toisistaan. Alkuperäisessä Tube Screamerissa käytetään tietynlaisia operaatiovahvistimia, joita ei kuitenkaan enää nykyisin valmisteta. Tämän vuoksi alkuperäiset mallit ovat hyvin suosittuja, mutta myös hyvin kalliita niiden vaikean saatavuuden vuoksi.

Re-issue malleissa vanhan mallin ominaisuudet on kopioitu uuteen, ja yleensä halvempaan malliin. Jotkut pitävät re-issue malleja soundiltaan huomattavasti huonompina alkuperäisiin verrattuna, mutta käytettäessä esimerkiksi niin sanottua mallinnusta, eroa alkuperäisen ja mallinnusta käyttävän re-issue -efektin soundissa on käytännössä niin olematon ero, ettei sitä välttämättä pysty huomaamaan. Tästä esimerkkinä Line 6:n laitteet ovat kaikki mallinnettuja vanhoista klassikoista, ja Line 6 onkin hyvin suosittu merkki esimerkiksi juuri laadun vuoksi.

Ketjuttaminen eli efektilenkki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkinäytteet


Särö ja kaiku

Sähkökitaralla soitettu näyte jossa ensin kaiku särön jälkeen, sen jälkeen särö kaiun jälkeen jälkeen. Kummassakin esimerkissä käytetty täsmälleen samaa laitteistoa ja asetuksia, ainoastaan efektien paikkaa on vaihdettu keskenään.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Yksittäisiä efektilaitteita voidaan myös ketjuttaa eli kytkeä sarjaan, jolloin signaali kulkee ensimmäisestä efektistä toiseen ja niin edelleen. Ketjutuksessa tulee ottaa huomioon käytettävissä olevien efektien ominaisuudet, mutta mitään yksiselitteistä tapaa asetella efektit tiettyyn järjestykseen ei ole. Tämä on puhtaasti mieltymyksellinen kysymys. On olemassa kuitenkin joitakin nyrkkisääntöjä: kuten esimerkiksi se että kaiku kytketään aina vasta särön jälkeen. Tämäkin on kuitenkin puhtaasti mieltymyksellinen kysymys, mutta suhteellisen yleinen käytäntö. Kaiun kytkeminen ennen säröä poikkeaa päinvastaisesta kytkennästä huomattavasti, ja soundi saattaa esimerkiksi niin sanotusti puuroutua, joskin tämä voi olla myös tavoiteltu lopputulos. (ks. ääninäyte ohessa)

Joissain musiikkityyleissä, kuten shoegazessa efektejä käytetään kuitenkin myös melko epätavanomaisesti, kytkemällä esimerkiksi useita säröefektejä peräkkäin. Kahden tai useamman särön kytkeminen sarjaan ei varsinaisesti lisää signaalin säröytymisen määrää, mutta tämäkin riippuu käytettävissä olevien säröjen ominaisuuksista ja järjestyksestä; väärin kytkettynä ja säädettynä soundi saattaa puuroutua huomattavasti, ja myös kohina todennäköisesti lisääntyy.

Joskus voidaan käyttää myös säröpedaalia vahvistimen edessä, vahvistimen särökanavan ollessa päällä, jolloin säröpedaali toimii vahvistimen etuasteena ja vahvistin särkee kovemmin. Tässä tapauksessa särön voimakkuus itse pedaalissa saati vahvistimessa ei yleensä pitäisi olla kovin suuri, riippuen tietenkin halutusta lopputuloksesta. Yleensä säröpedaalin volume säädetään mahdollisimman kovalle, jolloin putkille tuleva signaali voimistuu, ja tämä taas edistää äänen säröytymistä.

Tämä toimii parhaiten nimenomaan putkivahvistimissa, sillä näin meneteltäessä transistorivahvistinten kanssa: soundi saattaa huonontua ja myös transistorit saattavat särkyä. Useat muusikot eivät kuitenkaan pidä tästä yhdistelmästä kun käytössä on transistorivahvistin. Transistori ja elektroniputki käyttäytyvät yliohjattuina toisistaan poikkeavilla tavoilla, ja yliohjatun putkivahvistimen soundia pidetäänkin yleensä huomattavasti miellyttävämpänä.

Efektejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Särö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Särö (kitara)
Musiikkinäytteet


Särö

Sähkökitaralla soitettu näyte jossa soitetaan kitaraa ensin puhtaana, ja särön määrää lisätään hiljalleen maksimiin.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Säröefektiä käytetään alkuperäisen puhtaan signaalin muokkaamiseen rikkomalla signaalin aaltomuoto. Tällä lisätään signaalin taajuuskomponetteja. Säröä tuottavaa efektipedaalia kutsutaan usein äänensärkijäksi.

Säröefekti sai alkunsa 1950-luvulla, kun huomattiin että kitaravahvistinta soitettaessa tarpeeksi kovalla äänenvoimakkuudella, laite ei pystynyt tuottamaan ääntä puhtaasti, vaan ääni säröytyi. Säröytymistä saatiin lisättyä käyttämällä lisäksi rikkinäistä tai puhkottua kaiutinelementtiä. Särö tuli pian kitaristien keskuudessa niin suosituksi, että alettiin käyttää niin sanottua overdrivea, jolla jo vahvistimelle menevää signaalia yliohjattiin.

Varsinaisen säröpedaalin keksimisen myötä signaali saatiin säröytymään vahvistimen säätöihin puuttumatta, tai rikkomatta kaiutinelementtiä.

Fuzz[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Fuzz (kitara)

Fuzz on tietyn tyyppinen särö. Se on itse efektilaitteen mallista ja ominaisuuksista riippuen useimmiten karkeampi verrattuna tavalliseen overdriveen. Yksi tunnetuimpia fuzzin käyttäjiä oli kitaristi Jimi Hendrix.

Wah-wah[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Wah-wah

Wah-wah on pedaali, jota ohjataan jalkakäyttöisellä keinupolkimella. Poljin säätää laitteen sisältämää kaistanpäästösuodatinta. Efektillä saadaan aikaan "vaakkuvaääninen" soundi, kuulostaen siltä, kuin joku sanoisi "wah-wah" (englannin kielen mukaan äännettynä).

Tremololaitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tremolo on edestakaiseen äänen voimakkuuden muuttamiseen (amplitudimodulaatioon) perustuva efekti. Tremolotoiminto voi olla toteutettu erillisellä pedaalilla tai se voi olla rakennettu vahvistimen sisään. Tremololaitteen äänenvoimakkuuden muutosten nopeutta ja syvyyttä voidaan säätää säätönupeista.[1].

Vibrato[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vibrato saadaan esimerkiksi kitaralla aikaiseksi venyttämällä kieliä edestakaisin nopeaan tahtiin. Kuitenkin on olemassa erillisiä vibratoefektejä, jotka vaikuttavat koko signaalin sävelkorkeuksiin vaihdellen niitä ylös alas joko tasaiseen tahtiin tai epätahtiin, riippuen käytetystä efektistä.

Fuusiojazzkitaristi Allan Holdsworth on tunnettu siitä että hän käyttää soitossaan ainoastaan vibratoa, mutta ei ollenkaan venytyksiä.

Flanger[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Flanger

Flanger-efekti saadaan aikaan toistamalla samaa signaalia kahdella eri kanavalla, joista toinen soi normaalitaajuudella ja toinen on hieman jäljessä. Näin saadaan ääneen aikaiseksi huojuvalta efekti. Flanger on läheistä sukua chorukselle, joskin chorus on flangeria miedompi "huojunnaltaan". Flangerin ja choruksen ero on hyvin häilyvä, eikä sitä välttämättä voida tarkasti rajoittaa tiettyyn pisteeseen sillä tietyt choruspedaalit voidaan saada kuulostamaan flangerilta, ja päinvastoin.

Chorus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Chorus
Musiikkinäytteet


Chorus-efekti on kahden soinniltaan samankaltaisen, mutta taajuudeltaan hieman erilaisen äänen tuottama ilmiö. Akustisessa musiikissa ilmiön voi kuulla esimerkiksi samaa säveltä soittavien instrumenttien soinnissa tai vaikkapa kuorolaulussa. Ilmiö perustuu siihen, että akustinen soitin tai ihmisääni ja niiden vire sekä esittäjän ilmaisu eivät ole tarkasti samanlaisia keskenään. Tätä ei kuitenkaan tule sekoittaa varsinaiseen epävireisyyteen tai dissonanssiin.

Chorus aiheuttaa esimerkiksi kitaralla soitettuna sointiin syvyyttä, ja se onkin hyvin suosittu efekti soitettaessa sähkökitaraa puhtaalla signaalilla, ilman säröä.

Esimerkiksi Pink Floydin kitaristi David Gilmour käyttää usein chorusta.

Kohinasalpa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohinasalpa (noise gate) sulkee signaalilinjan, kun sillä ei kulje mitään signaalia. Väliin tunkeva taustakohina saadaan näin eliminoitua. Taustakohina saattaa johtua jostain signaalin kulkuväylällä olevasta laitteesta. Merkittävä rooli on signaalin voimakkuudella ja värähtelevän äänen havainnoinnilla[2]. Näin määritetään katkaisutaso, jonka alittavaa signaalia ei kuulla[3].

Kaiku ja viive[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaiulla ääni efektin nimen mukaisesti kaikuu ja toistuu asetuksista riippuen esimerkiksi useita kertoja. Kaiun syntyyn tarvitaan viivettä.

Kaiku tarkoittaa signaalin, esimerkiksi äänen, kuulemista tai radiosignaalin vastaanottamista alkuperäisen signaalin ohella sen viivästyneenä kopiona. Kaiun aiheuttaa tavallisimmin signaalin heijastuminen kahden aineen tai faasin rajapinnasta, kuten rakennusten seinistä, metsän reunasta tai kahden eritiheyksisen väliaineen, esimerkiksi kahden ilmakerroksen rajalta.

Jälkikaiku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkinäytteet


Esimerkkejä jäkikaiusta

Ääninäytteessä soitetaan syntetisaattorilla yksi nuotti, joka jää soimaan jälkikaiun ansiosta.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Jälkikaiku eli reverb tai reverberation, on kaikuefekti, jolla ääni saadaan kuulostamaan siltä kuin se soisi esimerkiksi suuressa salissa tai kivisessä luolassa. Jälkikaiussa ääni kaikuu niin tiheään tahtiin ("muutamien" millisekuntien välein) ja pidemmän aikaa, jolloin varsinaista äänen toistumista kaikuna ei varsinaisesti voi havaita paljaalla korvalla.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ralph Denyer: Suuri kitarakirja, s. 207. Tremololaitteet. WSOY, 1984. ISBN 951-0-12491-5.
  2. Ralph Denyer: Suuri kitarakirja, s. 207. Kohinasalpa. WSOY, 1984. ISBN 951-0-12491-5.
  3. http://www.aanipaa.tamk.fi/muokka_1.htm