Jälkikaiku

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Jälkikaiku on akustinen ilmiö, joka syntyy sarjasta kaikuja. Ilmiö tunnetaan äänitekniikassa paremmin englanninkielisellä nimellään reverb tai reverberation.

Kuva 1. Ensimmäiset kaiut
Kuva 2. Ääni kaikuu palloaaltoina seinistä

Oikealla olevissa kuvissa on kuvattu äänilähde, eli tässä tapauksessa kaiutin, ylhäällä keltaisella ja kuulija alhaalla punaisella.

Ääni etenee ylemmässä, yksinkertaistetussa periaatekuvassa (kuva 1) suoraan kaiuttimesta kuulijan korviin äänen nopeudella. Millisekunteja myöhemmin saapuu kuulijan korviin ensimmäinen kaiku, joka on äänen heijastuma seinästä. Millisekunteja tämän jälkeen korviin saapuu kahden seinän kautta heijastunut ääni. Tämä millisekuntien viivästymä aiheutuu siitä, että seinistä heijastunut kaikuääni kulkee pidemmän matkan kuin suoraan tuleva ääni.

Alempi kuva (kuva 2) vastaa paremmin todellisuutta. Ääni etenee pallomaisina aaltoina kaikkiin suuntiin ja heijastuu seinistä uudelleen ja uudelleen, hiljalleen vaimentuen. Tätä hiljalleen vaientuvaa kaikujen sarjaa nimitetään jälkikaiuksi.

Jälkikaiun määrä riippuu tilasta ja sen pintamateriaaleista. Kovat kiviseinät kaikuvat voimakkaasti, ja ääni tilassa ei lopu siihen, kun äänilähde vaimenee, vaan seinistä kaikuvat jälkikaiut vaimenevat hiljalleen asteittain. Aikaa, joka kuluu äänilähteen vaimenemisesta jälkikaiun vaimenemiseen 60 desibelillä, kutsutaan jälkikaiunta-ajaksi (RT60 eli reverb time).

Tilojen suunnittelussa tulee ottaa huomioon jälkikaiun kaltaiset akustiset ilmiöt. Liiallinen jälkikaiku tekee äänestä puuromaista hälyä, äänenvoimakkuus kasvaa, mutta äänistä ei saa selvää. Sopiva kaiku sen sijaan vahvistaa usein ääntä miellyttävästi, ja esimerkiksi kivikirkkojen akustiikassa on tyypillisesti voimakas jälkikaiku, joka antaa äänelle mahtipontisuutta. Suurten konserttisalien akustiikassa liiallista kaikua pyritään välttämään, mutta tiloihin pyritään saamaan hallittua kaikua, jolloin ääni kantaa paremmin isossa tilassa, kuitenkaan sotkeutumatta häiritsevien jälkikaikujen sekamelskassa. Konserttisalien akustoinnissa käytetään usein kulmikkaita, puupintaisia seinä- ja kattoelementtejä sopivan kaiku- ja jälkikaikuyhdistelmän aikaansaamiseksi.

Musiikissa jälkikaikua luodaan ääneen keinotekoisesti elektronisella ääniprosessoinnilla. Säädettävää jälkikaikua käytetään niin soitinten kuin laulunkin äänentoistossa, ja säädettävä jälkikaikuefekti löytyy esimerkiksi suuresta osasta sähkökitaravahvistimia.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Karjalainen, Matti: Kommunikaatioakustiikka. Suomenkielinen oppikirja. Espoo: TKK, Akustiikan ja äänenkäsittelytekniikan laboratorio, 1999. ISBN 951-22-4412-8.
  • Pulkki, Ville & Karjalainen, Matti: Communication Acoustics: An Introduction to Speech, Audio and Psychoacoustics. Englanninkielinen oppikirja. John Wiley & Sons, Ltd, 2015. ISBN 978-1-118-86654-2. [1] [2]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]