Fuzz (kitara)

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Perinteinen, myös Jimi Hendrixin suosima Fuzz Face -fuzzpedaali
Moderni fuzzpedaali jossa on paljon erilaisia säätöparametreja

Fuzz on efektipedaali, jota käytetään tuottamaan säröytynyt versio alkuperäisestä äänisignaalista. Useimmiten fuzz-pedaalia käytetään kitaraan. Efektipedaali koostuu vahvistinpiiristä ja jännitehuippuja leikkaavasta (eng. clipping) piiristä. Nämä piirit vahvistavat sisääntulevaa signaalia ja samalla leikkaavat sen jännitehuippuja, muuntaen normaalin siniaallon lähemmäksi kanttiaaltoa. Perinteinen rujo ja terävä fuzz-soundi johtuu juuri tästä kanttiaaltoa muistuttavasta signaalista, jonka ansiosta fuzz kuulostaa myös paljon säröytyneemmältä ja synteettisemmältä kuin tavanomaisemmat overdrive- ja distortion-pedaalit. Fuzz-pedaalin tuottama signaali ei yleensä myöskään sisällä niin paljon keskitaajuuksia kuin muun tyyppiset säröt.

Termiä ”fuzz” käytetään joskus kuvaamaan kaikkia säröytynyttä ääntä tuottavia efektejä. Klassikkoina pidetyt säröpedaalit, kuten Ibanez/Maxon TS-9 ja 808 Tube Screamer, eivät kuitenkaan tuota säröä leikkaamalla signaalia transistorin avulla, vaan ne käyttävät siihen diodeja. Koska signaalin jännitehuippujen leikkautuminen on epälineaarista, se aiheuttaa ristimodulaatiota. Uloslähtevä signaali on täynnä ylimääräisiä harmonisia kerrannaisia alkuperäisestä signaalista. Ristimodulaatiosärö tuottaa myös taajuuskomponentteja sisääntulevan signaalin taajuuksien erinäisten summautumisten ja erotusten takia. Syntyvät taajuuskomponentit eivät yleensä ole harmoniassa alkuperäisen signaalin kanssa, joten ne tuottavat dissonanssia. Fuzzin läpi soitettaessa käytetäänkin usein yksinkertaisia voimasointuja vähentämään dissonanssia.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nashvilleläinen sessiomuusikko Grady Martin törmäsi fuzz-soundiin studiosessioissa vuonna 1961, kun hän huomasi miksauspöydän viallisen etuasteen tuottaman äänen. Vuonna 1962 The Ventures -yhtye kuuli tuon studiosession tuloksena syntyneen ja Marty Robbinsin esittämän 'Don't Worry' kappaleen. The Ventures innostui sen sisältämästä soundista pyytäen ystävä Red Rhodesia keksimään keinon, jolla he voisivat jäljitellä ääntä.

Muutaman kuukauden päästä tästä Rhodes esitteli yhtyeelle itse tekemänsä fuzz-pedaalin, historian ensimmäisen, jota yhtye käytti nauhoittaessaan '2000 Pound Bee' -kappalettaan. Kappale nousi listasijoille, ja useat lähteet pitävät sitä ensimmäisenä nauhoituksena, jossa kitaristi käyttää fuzz-pedaalia.

Fuzz-pedaalit nousivat yleiseen suosioon sen jälkeen kun The Kinks -yhtyeen Dave Davies toi säröytyneen äänen massojen kuuluville. Davies itse käytti pientä vahvistinta, jonka kaiuttimia hän oli viillellyt partaveitsellä, minkä ansiosta hän sai aikaan säröytynyttä ääntä. Vuonna 1964 Davies kytki muokatun kaiuttimensa Vox AC30 -vahvistimeen nauhoittaessaan ”You Really Got Me” -kappaletta. Kappaleesta tuli yhtyeen ensimmäinen listaykkönen sekä ensimmäinen populaari rock-kappale, jossa oli särön läpi soitettu voimasointuriffi. Fuzz-pedaalit olivat helppo tapa luoda säröä, minkä ansiosta niistä tuli hyvin suosittuja.

Maestro-yhtiö toi markkinoille ensimmäisen kaupallisesti tuotetun fuzz-pedaalin, Fuzz Tone FZ-1:en. Vuoden 1965 toukokuussa Keith Richards käytti Gibson Maestro Fuzz-Tonea nauhoittaessaan ”(I Can Get No) Satisfaction” -kappaletta. Kappaleen huima suosio lisäsi pedaalin kysyntää niin paljon, että se myytiin loppuun samana vuonna.

Tyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muina fuzz-pedaaleina voidaan mainita erittäin haluttu Mosrite FuzzRITE, Jimi Hendrixin suosima Fuzz Face, Big Muff Pi sekä myös The Beatlesin käyttämä Vox Tone Bender. Radiohead-yhtyeen Colin Greenwood käyttää Shin-ei Companion FY-2 ja Lovetone Big Cheese fuzz-pedaaleita. Pete Townshend käytti vuosina 1968-1978 aktiivisesti Univox Super Fuzz -pedaalia.

Ensimmäisissä fuzz-pedaaleissa käytettiin germaniumtransistoreja. 1960-luvun lopulla germanium-transistorit väistyivät piitransistorien tieltä. Piitransistorien suosiminen ei kuitenkaan suoranaisesti johdu niiden tuottamasta äänestä. Puristien mielestä nimittäin germaniumtransistorien tuottama ääni on ylivoimainen verrattuna piitransistoreihin, minkä lisäksi niiden koetaan olevan lähempänä fuzz-pedaalin alkuperäistä konseptia. Piitransistorien suosion kasvu perustuu siihen, että ne sietävät lämpötilan vaihteluja huomattavasti paremmin, joten ne ovat luotettavampia kuin germaniumtransistorit. Korkea lämpötila, kuten lavavalojen tuottama lämpö, voi vaikuttaa germaniumtransistorien toimintaan muuttaen niiden tuottamaa ääntä suuresti. Germaniumtransistoreja käyttävät fuzz-pedaalit eivät myöskään toimi hyvin signaaliketjussa, jos ne asetetaan puskuroidun ohituskytkennän (eng. buffered bypass) omaavan pedaalin perään. Efektipedaaleissa oleva puskuri muuntaa kitarasignaalin impedanssin korkeasta matalaksi säilyttääkseen korkeat taajuudet ja signaalin voimakkuuden. Kun tämä matalaimpedanssinen signaali kulkee germaniumtransistoreilla tehdyn fuzz-pedaalin läpi, on mahdollista että äänentaso ja matalat taajuudet vaimenevat huomattavasti verrattuna alkuperäiseen signaaliin.

Monet pienet pedaalinvalmistajat ovat markkinoineet 2000-luvulla tuottamiaan germanium-pohjaisia fuzz-pedaalejaan retro-nimikkeellä vedoten näin fuzz-puristeihin. Nykyään on myös olemassa fuzz-pedaaleja, jotka sisältävät kummankin tyyppisiä transistoreja.

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Fuzz (kitara).