Ketokultasiipi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ketokultasiipi
Koiras
Koiras
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset Heteroneura
Yläheimo: Päiväperhoset Papilionoidea
Heimo: Sinisiipiset Lycaenidae
Suku: Lycaena
Laji: hippothoe
Kaksiosainen nimi

Lycaena hippothoe
(Linnaeus, 1761)

Synonyymit
  • Palaeochrysophanus hippothoe
  • Chrysophanus hippothoe
  • Polyommatus hippothoe
Katso myös

 Commons-logo.svg Ketokultasiipi Commonsissa

Ketokultasiipi (Lycaena hippothoe) on sinisiipisten heimoon kuuluva pienikokoinen päiväperhonen. Laji esiintyy palearktisella alueella ja siitä on kuvattu useita alalajeja ja muotoja esiintymisalueen eri osista.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naaras

Ketokultasiiven etusiiven pituus on yleensä 14–19 mm. Suomessa on mitattu siipien kärkiväliksi 27–34 mm. Siipien värityksessä ja kirjailuissa esiintyy asteittaisia muuntelusarjoja eli kliinejä.

Päämuodolla koiraan siipien yläpinnan pohjaväri on tumman kuparinpunainen. Siipien ulkoreuna ja takasiipien takaosa ovat mustanruskeat. Etusiipien yläpinnan etu- ja ulkoreunassa ja takasiipien takaosassa on sinipunaista kehnää ja siivissä on mustat keskitäplät. Naaraalla etusiipien yläpuoli on vaaleamman oranssi. Siiven keskellä on kaksi mustaa täplää ja ulkoreunassa rinnakkain kaksi riviä teräväreunaisia mustia täpliä. Takasiipien yläpuoli on pohjaväriltään tummanruskea ja ulkoreunassa on oranssi juova. Molemmilla sukupuolilla etusiipien alapinnat ovat oranssit ja takasiiven alapinnan pohjaväri on vaalean harmahtava. Alapinnoilla on mustia, valkoreunaisia täpliä ja takasiivessä oranssi reunavyö.[1][2][3]

Levinneisyys ja lentoaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ketokultasiipi esiintyy Etelä- ja Pohjois-Euroopasta Venäjälle ja idässä Amur-joelle saakka. Laji puuttuu läntisimmästä Euroopasta.[2] Suomessa ketokultasiipi on esiintynyt aiemmin tasaisesti koko maassa lukuun ottamatta joitain alueita Lapissa. Laji on kuitenkin vahvasti taantunut ja monilta alueilta ei ole enää havaintoja 2000-luvulta.[4][5] Sama koskee esiintymiä muualla Euroopassa[2]

Lentoaika on kesä–elokuu riippuen esiintymisalueesta. Suomessa keskimääräinen lentoaika on maan eteläosissa kesäkuun puolivälistä ja pohjoisosissa heinäkuun alkupuolelta alkaen heinäkuun loppupuolelle yhtenä sukupolvena.[6][5]

Elinympäristö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ketokultasiiven elinympäristöä ovat niityt, kedot, pientareet ja puutarhat. Vuoristossa esiintyvien alalajien elinympäristöä ovat vuoristoniityt. Koska toukkien tärkeimmät ravintokasvit, suolaheinät, vaativat paljasta maanpintaa ne ovat usein joutomaiden ja tulevien niittyjen ensimmäisiä kasveja. Siksi myös ketokultasiipi on usein pioneerilaji. Perhonen esiintyy kuitenkin aina melko vähälukuisena ja on muutoinkin esiintymiseltään monia sukulaisiaan paikoittaisempi. Koiraat lentävät ympäriinsä etsiskellen naaraita ja molemmat sukupuolet käyvät ahkerasti kukilla.[2][4][7]

Naaras munii munat yksitellen lehdille ja toukat kuoriutuvat parin viikon kuluessa. Kesän mittaan toukka kasvaa hitaasti ja laji talvehtii keskenkasvuisena toukkana. Keväällä toukka syö vielä 5–7 viikon ajan ennen koteloitumistaan. Kotelovaihe kestää 2–3 viikkoa. Pohjois-Skandinaviassa, napapiirin pohjoispuolella, tavattavalla alalajilla L. h. stiberi kehitys on kuitenkin kaksivuotinen. Se talvehtii ensin munana ja toisen kerran isona toukkana.[2]

Päiväperhoslaskennassa 2013 ketokultasiipi oli Suomen 51. yleisin päiväperhoslaji,[8] kun vuonna 2012 sijoitus oli vielä 38.[9] Lajin voimakkaan taantumisen vuoksi se luokiteltiin Suomen kansallisessa uhanalaisarvioinnissa 2010 silmälläpidettäväksi (NT).[10]

Ravintokasvi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukan ravintokasveja ovat hierakat (Rumex), etenkin niittysuolaheinä (Rumex acetosa) ja ahosuolaheinä (Rumex acetosella) ja tattaret (Polygonum), etenkin konnantatar (Polygonum bistorta).[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lionel G. Higgins, Norman D. Riley, suom. Olavi Sotavalta: Euroopan päiväperhoset. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1973. ISBN 951-30-2311-7. s. 253–254
  2. a b c d e f Nationalnyckeln till Sveriges flora och fauna. Fjärilar: Dagfjärilar. Hesperiidae – Nymphalidae. ArtDatabanken, SLU, 2005. 91-88506-51-7. s. 233–234
  3. Svenska fjärilar (ruotsiksi)
  4. a b Kimmo Silvonen, Morten Top-Jensen & Michael Fibiger: Suomen päivä- ja yöperhoset – maastokäsikirja. BugBook Publishing, 2014. 978-87-993512-9-9. s. 135
  5. a b Pertti Pakkanen: Ketokultasiipi. Suomen Perhostutkijain Seura.
  6. Perhosviki
  7. Tari Haahtela, Kimmo Saarinen, Pekka Ojalainen & Hannu Aarnio: Suomen ja Euroopan päiväperhoset. Gummerus Kustannus oy, 2012. 978-951-20-8386-2. s. 112
  8. Kimmo Saarinen: Valtakunnallinen päiväperhosseuranta 2013. Baptria, 2014, 39. vsk, nro 1, s. 6–15. Suomen Perhostutkijain Seura.
  9. Kimmo Saarinen: Valtakunnallinen päiväperhosseuranta 2012. Baptria, 2013, 38. vsk, nro 1, s. 4–14. Suomen Perhostutkijain Seura.
  10. Jari-Pekka Kaitila, Kari Nupponen, Jaakko Kullberg & Erkki Laasonen 2010. Perhoset. Julk.: Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.). Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki.
  • Olli Marttila, Tari Haahtela, Hannu Aarnio, Pekka Ojalainen: Suomen päiväperhoset. Tekijät ja Kirjayhtymä Oy, 1990. ISBN 951-26-3471-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]