Kardinaalinepos

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pietro Ottoboni, viimeinen "virallinen" kardinaalinepos.[1]

Kardinaalinepos (lat. cardinalis nepos;[2] ital. cardinale nipote[3]) merkitsi kardinaalia, jonka nimittänyt paavi oli tämän sukulainen. Yleensä kyseessä oli juuri eno tai setä.

Paavien tapa nimittää sukulaisiaan kardinaalinepoksiksi sai alkunsa keskiajalla, ja huippunsa tapa saavutti 1500- ja 1600-luvulla.[4] Paavien Avignonin vankeudesta aina Innocentius XII:n vuonna 1692 julkaistuun nepotisminvastaiseen Romanum decet pontificem -bullaan saakka hallinneet paavit ilman kardinaalinepoksia olivat selvä poikkeus. Samoin kaikki renessanssin aikana hallinneet kardinaaleja nimittäneet paavit käyttivät kardinaalinepoksia, jotka yleensä olivat heidän veljen- tai sisarenpoikiaan.[5]

Kardinaalinepokset olivat aikanaan hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä kirkon sisällä, ja kardinaalinepos olikin kardinaalikollegion epävirallinen johtohenkilö.[6] Nepotismiin perustunut kardinaalineposten nimittäminen osoittautui myöhemmin järjestelmänä epäkohdaksi, ja siksi se lopetettiin asteittain 1600-luvulla.[6] Viimeinen kardinaalinepos oli Pietro Ottaboni – jota ei pidä sekoittaa paavi Aleksanteri VIII:n, jolla myös oli sama nimi. Ottabonin kuoltua kardinaalineposten nimittäminen lopetettiin, ja kardinaalineposten paikan kardinaalikollegion johtajana otti kardinaalivaltiosihteeri.lähde?

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kardinaalinepoksien instituutio kesti yli seitsemän vuosisataa aina 1000-luvulta 1700-luvulle. Kardinaalinepoksien historia liittyi läheisesti paaviuden historiaan, ja kardinaalinepoksien tilanne heijasteli yleensä myös silloista paaviuden tilannetta. Esimerkiksi vahvojen kardinaalinepoksien aikana voitiin vakuuttavasti todeta, että hallitseva paavi oli vallaltaan heikko ja siten kardinaalinepoksensa ohjailtavissa.[7] Vuodesta 1566 vuoteen 1692 kardinaalinepokselle kuului myös voimakkaan paavin kuurian viraston johto, minkä kautta kardinaalinepokset olivat paaviin vaikuttavien taustavaikuttajien lisäksi myös virallisessa asemassa kirkon sisällä. Vasta 1700- ja 1800-luvuilla kardinaalinepoksien valta alkoi huomattavasti laskea samalla kun vastaavasti kardinaalivaltiosihteerien valta nousi. Viimeistään paaviuden maallisen vallan kadotessa nepotistisuus hävisi paavien toiminnasta.lähde?

Ennen vuotta 1566[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranuccio Farnese, josta Paavali III teki kardinaalin vain viidentoista vuoden iässä

Vuonna 1059 annettu paavi Nikolaus II:n säädös In Nomine Domini oli perustana kardinaalien keskinäiselle hierarkialle, jossa kardinaalit jakautuivat kardinaalipiispoihin, kardinaalidiakoneihin sekä kardinaalipappeihin, ja se myös mahdollisti kardinaalineposten ja muiden kardinaalien väliset eriarvoisuudet.[8] Ensimmäinen tunnettu kardinaalinepos oli vuoden 1015 tienoilla kardinaaliksi nimitetty Lotario-niminen mies, joka oli nimittäjänsä paavi Benedictus VIII:n serkku.[9] Benedictus VIII ei nimittänyt ainoastaan yhtä sukulaistaan kardinaaliksi, vaan hän myös teki veljestään Giovannista, josta myöhemmin tuli paavi Johannes XIX, sekä serkustaan Teofilattosta – myöhemmin Benedictus IX – kardinaalidiakoneita.[9] Ensimmäisten kardinaalineposten joukkoon kuuluu myös Anselmo da Baggio Luccasta, josta hänen veljensä tai mahdollisesti setänsä tai enonsa paavi Aleksanteri II teki kardinaalinsa.[9]

Vuosina 13421352 hallinnut paavi Klemens VI rikkoi edeltäjiensä ennätykset kardinaalineposten nimittämisessä nimittäen 20. syyskuuta 1342 viisi sukulaistaan kardinaaleiksi samana päivänä.lähde? Kardinaalineposten määrää hillitäkseen vuonna 1464 pidetty kirkolliskokous päätti asettaa rajan, jonka mukaan kardinaalinepoksen virkoihin sai nimittää vain yhden kerrallaan.[10] Viides lateraanikonsiili taas julisti vuonna 1514, että sukulaisista huolehtiminen oli suositeltavaa ja että kardinaalineposten nimittäminen oli yleensä myös suositeltavaa, ja joissakin tapauksissa sen katsottiin olleen oikeutettua, jotta perheenjäsenistä voitaisiin pitää huolta.[11]

Esimerkkinä paavien harjoittamasta nepotismista kardinaalinimityksissä ja käytännöstä seuranneesta paavinistuimen turmeluksesta voidaan pitää 1400-luvulla hallinneen paavi Calixtus III:n toimintaa. Tämä Borgian sukuun kuulunut paavi teki kahdesta veljenpojastaan kardinaalin. Toisesta nepotistisesti nimitetystä kardinaalista tuli myöhemmin Aleksanteri VI, joka tuli myöhemmin tunnetuksi yhtenä historian huonomaineisimpana paavina, ja hänen aikanaan paavius oli selvässä alennustilassa.[12] Paavi Aleksanteri VI harjoitti itsekin nepotismia, ja hän jopa suunnitteli Kirkkovaltion antamista pojalleen.[12] Aleksanteri VI nosti myös rakastajattarensa veljen Alessandro Farnesen kardinaaliksi, ja tästä tuli myöhemmin paavi Paavali III. Paavali III jatkoi perinteitä valitsemalla kaksi veljenpoikaansa – iältään 14 ja 16 vuotta – kardinaaleiksi.lähde?

Kardinaalineposten nauttimasta vallasta kertoo vuosina 15551559 hallinneen paavi Paavali IV:n vanhoina päivinään antama lausunto, jonka mukaan hän oli "langennut lähes täydellisesti kardinaalinepostensa vaikutusvallan alle".[13] Toinen kardinaalinepoksensa vallassa ollut paavi oli vuosina 15591565 paavina toiminut Pius IV joka vuosina 15611565 siirsi yli 350 000 silloista Italian scudia sukulaisilleen.[14]

Vuodesta 1566 vuoteen 1692[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1563 loppuneen Trenton kirkolliskokouksen jälkeen paavi Pius V perusti paavilliselle kuurialle viraston, jonka tehtäväksi tuli pitää huolta joistakin Kirkkovaltion sisäisistä asioista sekä huolehtia Pyhän istuimen ulkopoliittisista suhteista. Tätä virastoa johtamaan Pius V valitsi sukulaisensa kardinaali Michele Bonellin.[15]

Kardinaalinepokset pääsivät myös Paavali V:n jälkeen tärkeisiin tehtäviin paavillisessa kuuriassa, ja näin kardinaalinepoksen virasta tuli yksi kuurian johtavista tehtävistä. Kardinaalinepokset tunnettiinkin vaikutusvaltaisina hahmoina paavillisessa hovissa, ja historioitsijat ovat paikoin käyttäneet kardinaalinepoksista nimityksiä "pääministeri", "alter ego"[15] ja "varapaavi".[16] Kardinaalinepoksesta kehittyi kulloisenkin paavin ensimmäisinä virkaan vihittävä kardinaali, jonka "luomista" kardinaaliksi juhlistettiin perinteisesti Castel Sant'Angelon tykinlaukauksilla.[17]

Ludovico Ludovisi, aikakautensa vaikutusvaltaisin kardinaalinepos.

Avignonin vankeuden aikana kardinaalinepos oli vastuussa Comtat Venaissin – minne Avignonin vankeuden aikaiset paavit olivat asettuneet – hengellisestä hallinnosta, sillä paavi Sixtus IV päätti 1475 nimittää Avignonille arkkipiispan, mihin tehtävään hän valitsi sukulaisensa Giuliano della Roveren.[18]

Kardinaalinepos oli paikoin myös kirjeenvaihdon välityksellä yhteistoiminnassa kaikkien paavin diplomaattien eli nuntiusten kanssa, ja lisäksi hän oli myös kahden paavilliseen kuuriaan kuuluvan kongregaation prefekti.[11] Kardinaalinepos oli myös korkea sotilaallinen johtaja paavin armeijassa ja "kanava, jonka kautta virtasi yhtä reittiä edut, toista kulta".[17] Suuresta vaikutusvallastaan kardinaalinepos pääsi kuitenkin nauttimaan vain siinä tapauksessa, että paavinistuimella istui heikko johtaja. Useimmissa tapauksissa kardinaalinepokset olivat ainoastaan hallitsevan paavin de facto kumileimasimia.[11] Paikoin kardinaalinepos ei edes ollut paavinistuimella olevan sukulaisensa nimittämä, vaikka kardinaalinepos olikin, sillä esimerkiksi kun paavi Leo XI kuoli ennen kuin ehti nimittää kardinaalinepoksen virkaansa, nimityksen hoiti hänen seuraajansa.[19]

Paavin veljenpoika kuolee kahdesti – toisen kerran kuten kaikki muutkin, ensimmäisen kerran, kun hänen setänsä kuolee.

– Kardinaali Albani[20]

Yksi huippukohta kardinaalineposten vallassa saavutettiin vuosina 16211623 välillä hallinneen paavi Gregorius XV:n aikana. Hänen kardinaalinepoksensa Ludovico Ludovisi tunnettiin liikanimellä il cardinale padrone (vapaasti suomennettuna "kardinaalijohtaja"), minkä lisäksi hänelle oli kerääntynyt virastaan joukko erilaisia hyötyjä, kuten Bolognan hiippakunta.[16] Historioitsija Leopold von Ranken mukaan Ludovico nettosi etuisuuksistaan yhteensä yli 200 000 scudia, minkä lisäksi von Ranke katsoi, että hän nautti rajoittamattomampaa auktoriteettia kuin yksikään häntä edeltänyt kardinaalinepos.[21]

Kardinaalinepoksien erilaiset etuisuudet eivät aina jääneet pelkästään heidän itsensä käyttöön, sillä kardinaalinepoksilla oli oikeus tehdä facultas testandi -nimellä tunnettu asiakirja. Siten kardinaalinepos saattoi testamentata etuisuuksistaan koituvat tulot jollekin sukulaiselleen.[16]

Fabio Chiginä minulla oli suku. Aleksanteri VII:nä minulla ei ole. Minun nimeäni ei löydy Sienan kastekirjoista.[22] Paavi Aleksanteri VII, joka nimitti kaksi kardinaalineposta.[23]

Kaikki kardinaalinepokset eivät olleet kardinaalinepoksia sanan varsinaisen määritelmän mukaan, vaikkakin heidän voidaan katsoa olevan kardinaalinepoksia siksi, että he saivat virkansa paaviin liittyvien sukulaissuhteidensa kautta. Tällaisia kardinaalinepoksia olisivat esimerkiksi ne kardinaalit, joilla oli läheisiä sukulaisia, jotka taas olivat esimerkiksi naimisissa hallitsevan paavin sukulaisien kanssa. Esimerkkinä voidaan pitää paavi Klemens X:tä, joka teki Paoluzzi-Altieri-nimisestä miehestä kardinaalin, koska tämän sukulainen oli aiemmin nainut Klemens X:n suvun ainoan perijän.[24] Toinen esimerkki voisi olla Olimpia Maidalchini, jota monet historioitsijat pitävät Innocentius X:n tosiasiallisena kardinaalinepoksena. Maidalchini, joka oli paavin sukulainen tämän lähisukulaisen avioliiton kautta, ei itse voinut nousta kardinaaliksi, koska oli nainen. Käytännössä Maidalchini nautti selvää kardinaalinepoksen valtaa, sillä paavi teki ensin tämän pojasta, myöhemmin veljenpojasta ja tämän jälkeen vielä serkusta kardinaalin.[25]

Kardinaalineposjärjestelmä perustui nepotismille. Niinpä paavi Innocentius XI:n nousu piispanistuimelle ei vaikuttanut järjestelmän kannalta hyvältä: uusi paavi oli hyväksynyt valintansa vain sillä ehdolla, että kardinaalikollegio sallisi hänen uudistusohjelmansa. Ohjelmaan kuului esimerkiksi nepotismin kieltäminen.[4] Joka tapauksessa Innocentius XI ei onnistunut suunnitelmissaan menetettyään kardinaaliensa enemmistön tuen suunnitelmilleen.[26] Hänen seuraajansa, vuosina 16891691 hallinnut paavi Aleksanteri VIII oli tiettävästi viimeinen paavi, joka nimitti kardinaalinepoksen itselleen.[4] Kyseinen kardinaalinepos oli nimeltään Pietro Ottoboni.[27]

Vuodesta 1692 eteenpäin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavi Innocentius XII lakkautti kardinaalinepoksille luodun kuurian viraston ja vastapainoksi vahvisti toisia virastoja.

Aleksanteri VIII:n kuoleman jälkeen konklaavi valitsi hänen seuraajakseen Innocentius XII:n. Heti valintansa jälkeen Innocentius XII hyökkäsi nepotismia vastaan, sillä se oli ollut yksi paavien arvovaltaa eniten heikentäneitä tekijöitä. Innocentius julisti bullassaan, että paavit eivät enää koskaan saisi luovuttaa kiinteistöjä, työhuoneita tai tulonlähteitä sukulaistensa käyttöön, ja kardinaaliksi paavi saisi nimittää sukulaisensa vain, jos tämä olisi "muutoin sopiva". Bulla määräsi lisäksi, että paavin sukulaisista korkeintaan yksi saisi olla kardinaali ja että paavi saattoi myöntää sukulaisilleen korkeintaan 12 000 scudin avustuksia.[11][28][23] Innocentius XII myös panosti hyväntekeväisyyteen todeten: "Köyhät ovat veljenpoikiani",lähde? ja asetti näin tulonsiirtonsa vähävaraisille vastakkain edeltäjiensä harjoittaman nepotismin kanssa. Innocentius XII:n säädökset otettiin myöhemmin kanoniseen lakiin.[29]

Paavi Innocentius XII:n nepotisminvastaisesta taistelusta huolimatta ainoastaan kolme kahdeksasta 1700-luvun paavista ei saanut lähisukulaistaan kardinaaliksi.[26] Näitä nepotistisesti nimitettyjä kardinaaleja ei kuitenkaan lasketa varsinaisiksi kardinaalinepoksiksi, koska Innocentius XII oli lakkauttanut kardinaalinepoksille luodun kuurian viraston. Siten käytännössä 1700-luvun paavien kardinaaleiksi nostetut sukulaiset olivat epävirallisia kardinaalinepoksia eli pikemminkin tavallisia kardinaaleja, mutta nepostismin kautta virkaansa nousseita.lähde?

Paikoin kardinaalikollegio myös kehotti 1700-luvun paaveja nimittämään itselleen kardinaalinepoksia. Taustalla saattoi olla esimerkiksi hallitsevan kardinaalinepoksen huono maine tai kelpaamattomuus kollegiolle, ja tätä tilannetta tasoittaakseen kardinaalikollegio saattoi ehdottaa paaville tämän korvaamista jollain toisella veljenpojallaan. Esimerkkinä voidaan pitää kardinaalikollegion kehotusta vuosina 17241730 hallinneelle Innocentius XII:lle. Kollegio toivoi, että paavi Benedictus XIII asettaisi oman kardinaalinepoksen, joka sitten korvaisi hänen silloisen huonomaineisen nepoksensa Niccolò Coscian.[23]

1700-luvun epävirallisten kardinaalinepoksien valta aleni suuresti suhteessa aikaisempiin kardinaalinepokseihin samalla kun kardinaalivaltiosihteerin valta vastaavasti kasvoi.[23]Siitä huolimatta paavin lähisukulaisilla oli mahdollisuus saada viran kautta huomattavaa valta, mitä käyttikin hyväkseen Neri Corini, joka oli 1700-luvun epävirallisista kardinaalinepoksista vaikutusvaltaisin. Hänen vaikutusvaltaisuutensa johtui pääosin paavi Klemens XII:n korkeasti iästä ja sokeudesta.[23] Kardinaalinepoksien hetkellinen vallanlisäys ei kuitenkaan kestänyt kauan, kuten selviää Hugh Walpolen Benedictus XIV:n kuvauksesta "paavina ilman veljenpoikia".[30]

Vuoden 1800 konklaavi nosti paaviksi Pius VII:n. Hän vierasti kardinaalineposjärjestelmää ja nepotistisen ratkaisun sijasta tukeutui kardinaalivaltiosihteeriinsä Ercole Consalviin.[31] 1800-luvun aikana ainoa kardinaali, joka oli läheistä sukua paaville, oli Gabriel della Genga Sermattei. Hänen lähisukulaisensa oli paavi Leo XII, vaikkakin kardinaaliksi hän nousi vasta tämän seuraajan seuraajan Gregorius XVI:n aikana.[32] 1800- ja 1900-luvuilla paavillinen nepotismi eli viimeisiä aikojaan, vaikkakin vielä paavi Leo XIII teki kardinaalin veljestään Giuseppe Peccistä.lähde?

Paavi Leo X kahden serkkunsa kanssa. Heistä oikealla on tuleva paavi Klemens VII.

Paaviuden kokema maallisen vallan menetys, Kirkkovaltion tuho, Vatikaanin vankeus ja lateraanisopimukset johtivat lopullisesti siihen, että paavien politikointi omien sukulaistensa hyväksi katosi.[11]

Kardinaalinepoksien rooli konklaaveissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vielä 1700-luvulla kardinaalinepoksien osuus paavinvaaleissa eli konklaaveissa oli huomattavaa. Kardinaalin lähisukulaisena olleen paavin kuoleman jälkeen nämä olivat oletettuja ehdokkaita jatkamaan sukulaistensa politiikkaa paavinistuimella. Historiasta tunnetaan esimerkiksi asiakirja nimeltä Ricordi dati da Gregorio XV al cardinale Lodovisio suo nipote eli Gregorius XV:n muistoadressi kardinaalinepokselleen Lodovisiolle. Asiakirjassa paavi tarjosi sukulaiselleen ohjeita siitä, miten toimia tulevassa konklaavissa.[33]

Analysoimalla viittä paavillista konklaavia välillä 1605 ja 1644 huomataan, etteivät kardinaalinepokset huolimatta vaikutusvallastaan juurikaan saaneet valitsemiaan kandidaatteja nostettua paavinistuimelle.[34] Huolimatta kardinaalinepoksien asteittaisesta epäonnesta konklaaveissa, kuitenkin osa heistä nousi itse piispanistuimelle sukulaisensa kuoleman jälkeen. Esimerkiksi kaksi veljenpoikaansa kardinaalinepoksiksi kohottanut paavi Paavali III oli itsekin aikanaan nimitetty kardinaaliksi nepotismin kautta, ja hänet kardinaaliksi nimittänyt paavi oli myös astunut kardinaaliksi sukulaisensa ansiosta.lähde?

Jälkivaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gregorius XV:n ja hänen kardinaalinepoksensa hautamonumentti

Nepotismia tunnetaan useissa eri muodoissa, ja sitä esiintyy usein erilaisten vaikutusvaltaisten historiallisten instituutioiden yhteydessä. Paavallisen nepotismin liittyminen juuri veljen- tai sisarenpoikien käyttöön johtui pääosin katolisen kirkon selibaattisäännöistä, ja jatkaakseen politiikkaansa kuolemansa jälkeen monet paavit turvautuivat jälkeläistensä puutteessa muihin lähisukulaisiinsa. Kardinaalinepokset olivat siten yksi keino säilyttää "paavillinen dynastia" suvun hallussa ja kontrolloida kardinaalikollegiota vielä paavin kuoleman jälkeen. Samoin kardinaalinepos oli yksi keino huolehtia, että paavin suku pääsi nauttimaan viran tuomista etuoikeuksista vielä paavin kuolemankin jälkeen.lähde?

Kardinaalineposjärjestelmää kritisoitiin jo 1600-luvulla, esimerkkinä Gregorio Letin kirja Papal Nepotism, or the True Relation of the Reasons Which Impel the Popes to make their Nephews Powerful vuodelta 1667. Kritiikkiä ei kuitenkaan siedetty kirkossa, ja kaikki Letin kirjat joutuivat kiellettyjen kirjojen indeksiin Index Librorum Prohibitorumin.[35] Vielä vuoden 1913 Catholic Encyclopedia puolusti kardinaalineposjärjestelmää.lähde?

Kardinaalinepoksien menettäessä valtansa ja kyseisen instituution kadotessa korvaavaksi viraksi kirkon sisällä nousi kardinaalivaltiosihteeri. Kardinaalivaltiosihteeri oli kuurian sihteeri sekä valtiosihteeristön johtaja.[36] Nykypäivänä kardinaalivaltiosihteeri on korvannut kokonaan kardinaalinepoksen tehtävät, ja valtiosihteeristö onkin paavillisen kuurian tärkein virasto.[36] Nykyisin se vastaa pääosin maallisten hallitusten ulkoministeriötä.[36] Joidenkin paavien, esimerkiksi vuosina 15661572 hallinneen Pius V:n, aikana kardinaalinepos ja kardinaalivaltiosihteeri olivat yksi ja sama.[37]

Kardinaalinepokset paaveina ja pyhimyksinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Charles Borromeo, toinen ainoastaan kahdesta kanonisoidusta kardinaalinepoksesta. Kardinaalinepos hänestä tuli 1. tammikuuta 1560.[38]

Monet kardinaalinepokset olivat pelkkiä kardinaaleja koko ikänsä eivätkä koskaan kohonneet korkeammalle. Paavit nimittivät mitä erilaisimpia sukulaisiaan kardinaaleiksi, niinpä kardinaalinepoksien kirjavaan joukkoon kuului historian saatossa esimerkiksi poikia – tunnustamattomia lapsia ja adoptoituja – veljiä, veljen- tai sisarenpoikia, serkkuja ja jopa setiä.[4][39] Kuitenkin näistä veljen- ja sisarenpojat olivat yleisimpiä kardinaalinepoksia.lähde?

Neljätoista kardinaalinepokseksi päässeistä nousi myöhemmin vielä ylemmäs paavinistuimelle. Paaviksi valitut kardinaalinepokset olivat Johannes XIX, Benedictus IX, Anastasius IV, Gregorius IX, Aleksanteri IV, Hadrianus V, Gregorius XI, Bonifatius IX, Eugenius IV, Paavali II, Aleksanteri VI, Pius III, Julius II, and Klemens VII. Tämän lisäksi kahdesta kardinaalinepoksesta tuli pyhimys: Charles Borromeo ja Sant'Anselmo da Baggio.lähde?

Lista on kuitenkin jokseenkin epätäydellinen, sillä osa tulevista paaveista oli epävirallisia kardinaalinepoksia, joita ei ole sijoitettu samaan kastiin "oikeiden" kardinaalinepoksien kanssa. Esimerkiksi osa vastapaaveista nimitti itselleen kardinaalinepoksia. Toisen epävirallisen kardinaalinepostyypin muodostivat ne kardinaalit, jotka olivat sukua paaville, mutta jotka kohosivat kardinaaliksi jonkun muun paavin avustuksella.lähde? Tästä esimerkkinä voidaan pitää Leone-nimistä miestä,lähde? joka oli paavi Leo VI:n veli, mutta joka pääsi kardinaaliksi paavi Johannes XI:n nimittämänä. Myöhemmin Leonesta tuli paavi Leo VII.[40] Samoin paavit Honorius IV, Celestinus IV[41] ja Paavali I[42] olivat Leonen tapaisia epävirallisia kardinaalinepoksia.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ottobonin jälkeiset kardinaalinepokset olivat epävirallisia, eivätkä he Ottobonin tavoin johtaneet paavillisen kuurian virastoa.
  2. Cardinale, Hyginus Eugene. 1976. The Holy See and the International Order. Maclean-Hunter Press. sivu 133.
  3. Burckhardt, Jacob, and Middlemore, Samuel George Chetwynd. 1892. The Civilisation of the Renaissance in Italy. Sonnenschein. sivu 107.
  4. a b c d Bunson, Matthew. 1995. "Cardinal Nephew." The Pope Encyclopedia. Crown Trade Paperbacks. ISBN 0-517-88256-6.
  5. Vidmar, John. 2005. The Catholic Church Through The Ages: A History. Paulist Press. ISBN 0-8091-4234-1. sivu 170.
  6. a b Heininen, s. 9–10.
  7. Yleensä kardinaalinepos oli pelkkä hallitsevan paavin kumileimasin. Lähde: Reinhard, Wolfgang, Levillain, ed., 2002. Nepotism, sivut 1031–1033.
  8. Miranda, Salvator: Essay of a General List of Cardinals (112-2006) Viitattu 23.9.2007. (englanniksi)
  9. a b c Miranda, Salvator: General list of Cardinals: XI Century (999–1099) Viitattu 23.9.2007. (englanniksi)
  10. Burke-Young, Francis A.: The election of Pope Paul II (1464) Viitattu 23.9.2007. (englanniksi)
  11. a b c d e Reinhard, Wolfgang, Levillain, ed., 2002. Nepotism, sivut 1031–1033
  12. a b Heininen, s. 59.
  13. Setton, Kenneth Meyer. 1984. The Papacy and the Levant (1204–1571). ISBN 0-87169-114-0. sivu 639
  14. Ekelund, Robert B., Jr., Herbert, Robert F., ja Tollison, Robert D. 2004, lokakuu. "The Economics of the Counter-Reformation: Incumbent-Firm reaction to market entry." Viitattu 23.9.2007. (englanniksi) (Vanhentunut linkki)
  15. a b Laurain-Portemer, Madeleine, Levillain, ed., 2002. Superintendent of the Ecclesiastical State, sivut 1467–1469
  16. a b c Hsia, Ronnie Po-chia. 2005. The World of Catholic Renewal, 1540–1770. Cambridge University Press. ISBN 0-521-84154-2. sivu 102.
  17. a b Pirie, Valérie: The Triple Crown: An Account of the Papal Conclaves: Preliminary Chapte Viitattu 23.9.2007. (englanniksi)
  18. Hakusana "Avignon" vuoden 1913 Catholic Encyclopedia -teoksessa
  19. Signorotto, Gianvittorio, and Visceglia, Maria Antonietta. 2002. Court and Politics in Papal Rome, 1492–1700. Cambridge University Press. ISBN 0521641462. sivu 144
  20. Chadwick, Owen. 1981. The Popes and European Revolution. Oxford University Press. ISBN 0198269196, s. 305
  21. von Ranke, Leopold: The History of the Popes. 1848, s. 307.
  22. As Fabio Chigi, I had a family. As Alexander VII I have none. You won't find my name anywhere in the baptismal registers of Siena.
  23. a b c d e Chadwick, 1981, s. 305.
  24. Catholic Encyclopedia (1913) hakusanalla Pope Clement X
  25. Chadwick, Owen. 1981. The Popes and European Revolution. Oxford University Press. ISBN 0198269196, s. 303
  26. a b Chadwick, Owen. 1981. The Popes and European Revolution. Oxford University Press. ISBN 0198269196, s. 304.
  27. Catholic Encyclopedia (1913) hakusanalla Roman Curia
  28. Standen, Edith A. 1981. Tapestries for a Cardinal-Nephew: A Roman Set Illustrating Tasso's "Gerusalemme Liberata. Metropolitan Museum Journal. 16: 147–164.
  29. Miranda, Salvator: Guide to documents and events (76–2005) Viitattu 30.11.2007. (englanniksi)
  30. Wilcock, John: Popes and Anti-Popes Viitattu 30.11.2007. (englanniksi)
  31. Pirie, Valérie: The Triple Crown: An Account of the Papal Conclaves: XIXth Century (sivu 305) Spring Books. Viitattu 30.11.2007. (englanniksi)
  32. Miranda, Salvador: Consistory of February 1, 1836 (VIII) Viitattu 30.11.2007. (englanniksi)
  33. Signorotto and Visceglia, 2002, s. 93.
  34. Signorotto and Visceglia, 2002, s. 121.
  35. Ambrosini, Maria Luisa, and Willis, Mary. 1996. The Secret Archives of the Vatican. Barnes & Noble Publishing. ISBN 0760701253, s. 138.
  36. a b c Heininen, s. 10.
  37. Setton, 1984, s. 912.
  38. Hakusana Pius IV vuoden 1913 Catholic Encyclopediassa
  39. Vidmar, John. 2005. The Catholic Church Through The Ages: A History. Paulist Press. ISBN 0809142341.
  40. Miranda, Salvator. 1998. "X Century (900-999). Viitattu 1.12.2007
  41. Miranda, Salvator. 1998. "XIII Century (1198-1303) Viitattu 1.12.2007
  42. Miranda, Salvator. 1998. "VIII Century (701-795)." Viitattu 1.12.2007