Kansainvälinen oikeus

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Kansainoikeus)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kansainvälinen oikeus on oikeudenala, joka koskee kansainvälisen oikeuden subjektien toimintaa ja suhteita kansainvälisellä tasolla. Kansainvälisen oikeuden merkittävimpiä toimijoita ovat valtiot ja kansainväliset järjestöt.[1] Kansainvälinen oikeus, kuten muutkin oikeudenalat, jakautuu osa-alueisiin. Kansainvälinen oikeus käsittelee valtioiden välisiä suhteita, joita säätelevät tapaoikeus ja valtioiden kansainväliset sopimukset.

Kansainvälisen oikeuden merkittävimpiä alueita ovat valtiosopimukset, kansainvälinen lainkäyttö, kansainvälisen oikeuden käyttäminen kansallisissa tuomioistumissa, ihmisoikeudet, sota ja rauha sekä kansainväliset järjestöt.[1] Kansainvälisen oikeuden säädöksiä ei ole koottu lakikokoelmaksi, vaan se on osittain tapaoikeutta. Osittain se on muodostunut valtioiden välisistä sopimuksista, kuten Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjasta ja ihmisoikeussopimuksista.[2]

Kansainvälistä oikeutta ei voi rinnastaa valtionsisäiseen oikeusjärjestelmään, sillä ei ole olemassa valtioiden yläpuolella olevaa tahoa, joka voisi pakottaa tottelemaan sitä.[2] Kuitenkin esimerkiksi yhteisellä painostuksella valtiot voidaan saada noudattamaan kansainvälistä oikeutta. Valtiot voivat yhdessä liittoutua ja tuomita kansainvälistä oikeutta rikkoneen valtion esimerkiksi talouspakotteisiin. Lisäksi erityisesti ihmisoikeusrikkomuksissa, joissa valtiot eivät välttämättä halua puuttua toisen valtion sisäisiin asioihin, voidaan käyttää mediaa keskittämään negatiivista huomiota rikkomuksiin, mikä herättää yleensä poliittiset järjestöt tai jopa valtion päättäjät puuttumaan asioihin.[3]

Suvereenit valtaoikeudet on jaettu osavaltion ja liittovaltion kesken. Osavaltioilla ei ole asemaa kansainvälisessä oikeudessa toisin kuin liittovaltiolla. Sen sijaan liittovaltio yhtenä kokonaisuutena on suvereeni valtio kansainvälisen oikeuden mukaan.[4]

Kansainvälisen oikeuden lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähtökohtana kysymykselle kansainvälisen oikeuden lähteistä toimii Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön 38 artikla, jonka mukaisesta kansainvälisen oikeuden lähteet jaetaan ensisijaisiin lähteisiin, joihin kuuluvat valtiosopimukset, kansainvälinen tapaoikeus ja yleiset oikeusperiaatteet, ja toissijaisiin lähteisiin, joihin kuuluvat tuomioistuinratkaisut ja tutkijain kirjoitukset.[5][6] Muihin kansainvälisen oikeuden lähteisiin kuuluvat kansainvälisten järjestöjen päätökset, valtioiden yksipuoliset sitoumukset ja pehmeä sääntely.[7]

Kansainvälisen oikeuden lähdeoppi on sidoksissa teorioihin kansainvälisen oikeuden velvoittavuuden perustasta. Luonnonoikeudellisesti suuntautunut lainoppi lukee kansainvälisen oikeudenmukaisuuden tai yleiset oikeusperiaatteet keskeisiksi kansainvälisen oikeuden lähteiksi. Oikeuspositivistisessa lainopissa taas sopimukset ja tapaoikeus ovat tärkeimmällä sijalla.[8]

Valtiosopimukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Valtiosopimus

Valtiosopimukset ovat nykyään kansainvälisen oikeuden tärkein lähde ja kansainvälisen yhteisön keskeinen instrumentti. Valtiosopimukset jaetaan lakiasäätäviin sopimuksiin, jotka asettavat kaikkien tai useimpien valtioiden keskinäisiä normeja, ja sopimusluonteisiin sopimuksiin, jotka luovat muutaman valtion välisiä järjestelyjä, sekä kahdenvälisiin ja monenvälisiin sopimuksiin. Valtiosopimusten tekemistä, noudattamista, muuttamista ja pätemättömyyttä sääntelee valtiosopimusoikeutta koskeva Wienin yleissopimus.

Kansainvälinen tapaoikeus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälinen tapaoikeus on valtiosopimusten ohella kansainvälisen tapaoikeuden tärkein lähde. Tapaoikeuden normin on täytettävä aineellinen kriteeri, joka liittyy valtiokäytännön yhtenäisyyteen ja jatkuvuuteen, ja psykologinen kriteeri, joka liittyy valtion vakaumukseen käytännön sitovuudesta (lat. opinio juris).[9][10]

Yleiset oikeusperiaatteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Oikeusperiaate

Yleisiin oikeusperiaatteisiin on tarkoitus turvautua etenkin aukkotilanteissa, joissa ratkaisua ei löydy valtiosopimuksista tai tapaoikeudesta. Erimielisyyksiä on esiintynyt sen suhteen, onko yleisissä oikeusperiaatteissa kyse kansainvälisen oikeuden omista periaatteista vai sellaisista valtionsisäisistä oikeusperiaatteista, jotka ovat yhteisiä useille kansallisille oikeusjärjestelmille. Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännössä puhutaan nimenomaan "sivistyskansojen" tunnustamista oikeusperiaatteista, mutta tällainen kansojen sivistystasojen vertailu ei kuitenkaan sovi nykyiseen valtioyhteisöön.[11][12]

Etenkin kohtuuden (eng. equity) periaate on ollut tärkeässä asemassa lainsoveltamisessa. Kohtuus on ensisijaisesti tulkintaperiaate, joka soveltuu kaikkiin kansainvälisen oikeuden lähteisiin. Kohtuutta voidaan edellyttää valtiosopimuksissa, mutta sitä voidaan myös yleisemmin soveltaa tapaoikeuden pohjalta "kohtuuttomien" ratkaisujen välttämiseksi.[13][14]

Oikeuskäytäntö ja tutkijain kirjoitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeuskäytäntö ja tutkijain kirjoitukset toimivat toissijaisina lähteinä, jotka palvelevat olemassa olevien sääntöjen tulkinnassa ja tarkentamisessa. Koska kansainvälisen oikeuden normit ovat usein yleisluonteisia, niiden tulkintaan ja tarkentamiseen tarvitaan myös toissijaisia lähteitä.[15]

Kansainvälisessä oikeuskäytännössä tuomioistuinratkaisuilla ei tyypillisesti ole ennakkotapausvaikutusta. Tästä huolimatta kansainväliset lainkäyttöelimet käyttävät aiempia ratkaisujaan runsaasti hyödyksi ja etenkin Kansainvälisen tuomioistuimen arvovaltaisilla kannanotoilla voi olla oikeuskäytäntöä merkittävästi ohjaavaa vaikutusta. Oikeuskäytäntö voi vaikuttaa myös kansainväliseen tapaoikeuteen.[16][17]

Tutkijain mielipiteet ja kirjoitukset eli tieteisoppi on nykyään oikeuskäytäntöä vähämerkityksisempi.[14][15] Tutkijoiden näkemykset voivat huomattavasti vaihdella, eikä nykyisestä suuresta, heterogeenisesta ja keskenään kilpailevasta tutkijajoukosta voida erottaa yksittäisiä auktoriteetteja, jotka voisivat ohjailla valtioyhteisön kansainvälisoikeudellisia näkemyksiä. Tutkijoiden mielipiteillä on kuitenkin jatkuvasti tulkinta-arvoa, ja tutkijat voivat myös vaikuttaa kansainvälisoikeudelliseen käytäntöön osallistumalla sopimusten valmisteluun tai riitajuttujen käsittelyyn. Kansainvälisen oikeuden kehityksessä tutkijoiden mielipiteillä on ollut keskeinen asema, ja menneisyydessa tunnetuimpien tutkijoiden mielipiteet saattoivat saavuttaa tapaoikeuteen verrattavan auktoriteetin.[18]

Muut kansainvälisen oikeuden lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälisten järjestöjen päätöksentekoprosessit ovat tuottaneet suuren määrän päätöksiä, päätöslauselmia, julistuksia ja muita kannanottoja. Osalla on ollut välittömästi sitovaa vaikutusta, mutta suurimmalta osin kysymys on ollut järjestöjen jäsenilleen osoittamista suosituksista.[19][20]

Kansainvälisen oikeuden subjektit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Valtio

Valtiot ovat perinteisiä, ensisijaisia ja tärkeimpiä kansainvälisen oikeuden subjekteja, joille kansainvälinen oikeus määrittelee oikeuksia ja velvollisuuksia.[21][22][23] Valtion tunnusmerkkejä ovat pysyvä väestö, pysyvä valtioalue, hallitus ja kyky ylläpitää suhteita muiden valtioiden kanssa eli täyttää kansainväliset sitoumukset.[21][22][24] Myös sitä, että muut valtiot tunnustavat valtion, on joskus pidetty edellytyksenä valtion asemalle kansainvälisen oikeuden subjektina.[25][26] YK:n peruskirjassa on vahvistettu kansojen itsemääräämisoikeus päättää omasta poliittisesta asemastaan, mutta "kansan" määritelmä on jäänyt epäselväksi.[27][28][29]

Valtio on suvereeni eli täysivaltainen ja tasa-arvoinen muiden valtioiden kanssa.[30][31] Valtiolla on lainsäädännöllinen ja lainkäytöllinen toimivalta kaikkiin sen alueella oleviin henkilöihin.[32][33][34] Lisäksi valtion toimivalta voi ulottua alueensa ulkopuolelle kansalaisiinsa, sen kansalaisiin tai siihen itseensä kohdistuviin tekoihin sekä tiettyihin koko kansainväliseen yhteisöön kohdistuviin kansainvälisiin rikoksiin.[35][33][36] Valtiolla on immuniteetti, eli sitä ei voida haastaa toisen valtion tuomioistuimeen ilman suostumustaan.[37][38]

Valtio on vastuussa kansainvälisen oikeuden loukkaamisesta.[39][40][41] Valtiovastuu jaetaan ensisijaiseen vastuun, jossa on kyse valtion vastuusta omien elintensä ja edustajiensa loukkauksista, ja toissijaiseen vastuuseen, jossa on kyse valtion vastuusta sen valvontavallan piirissä olevien yksityisten loukkauksista, jos valtio ei ole huolehtinut loukkausten estämisestä.[42][40][43]

Valtioseuraannossa on kyse siitä, kun kaksi tai useampi valtiota yhdistyy yhdeksi valtioksi, valtio hajoaa kahdeksi tai useammaksi valtioksi taikka valtion osa irtautuu omaksi valtiokseen tai liittyy osaksi toista valtiota.[44][45]

Muut kansainvälisen oikeuden subjektit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallitustenväliset kansainväliset järjestöt voivat olla kansainvälisen oikeuden subjekteja. Kansainvälisen järjestön aseman kansainvälisen oikeuden subjektina kriteereinä on, että järjestö on perustettu valtiosopimuksella, järjestöllä on omat pysyvät toimielimet, järjestö on ainakin osittain itsenäinen ja järjestö on tarkoitettu toimimaan kansainvälisen oikeuden alaisena.[46][47]

Kansainvälinen oikeus myös määrittelee joitain oikeuksia ja velvollisuuksia yksityisille oikeussubjekteille, kuten ihmisille ja yrityksille.[48]

Yhdysvallat vaihtoi Grenadan hallituksen kansainvälisen oikeuden periaatteiden vastaisesti vuonna 1983.[49]

  • Hakapää, Kari: Uusi kansainvälinen oikeus. Helsinki: Talentum, 2010.
  • Hannikainen, Lauri: Kansainvälisen oikeuden käsikirja. Tallinna: Tietosanoma, 2014.
  • Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica VI: Kansainväliset suhteet. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1998.
  1. a b What is international law WORLDLawDirect.com. Arkistoitu 31.8.2010. Viitattu 19.8.2010. (englanniksi)
  2. a b Korpela, Jukka: Kansainvälinen oikeus jkorpela.fi. 12.4.2004. Viitattu 19.8.2010.
  3. How Is International Law Enforced? Globalization101.org. New York: Levin Institute. Arkistoitu 30.10.2007. Viitattu 19.8.2010. (englanniksi)
  4. Crawford, J. (2006). The Creation of States in International Law. Oxford, Clarendon Press.
  5. Hakapää 2010, s. 25
  6. Hannikainen 2014, s. 50
  7. Hakapää 2010, s. 26–27
  8. Mattila (päätoim.) 1998, palsta 448
  9. Hannikainen 2014, s. 57
  10. Mattila (päätoim.) 1998, palsta 406
  11. Hakapää 2010, s. 60–61
  12. Mattila (päätoim.) 1998, palstat 450–451
  13. Hakapää 2010, s. 65
  14. a b Mattila (päätoim.) 1998, palsta 452
  15. a b Hannikainen 2014, s. 51
  16. Hakapää 2010, s. 62–63
  17. Mattila (päätoim.) 1998, palstat 451–452
  18. Hakapää 2010, s. 64–65
  19. Hakapää 2010, s. 27–26
  20. Mattila (päätoim.) 1998, palsta 453
  21. a b Hakapää 2010, s. 75
  22. a b Hannikainen 2014, s. 35
  23. Mattila (päätoim.) 1998, palsta 894
  24. Mattila (päätoim.) 1998, palsta 893
  25. Hakapää 2010, s. 79
  26. Hannikainen 2014, s. 36
  27. Hakapää 2010, s. 106–110
  28. Hannikainen 2014, s. 99–100
  29. Mattila (päätoim.) 1998, palstat 475–476
  30. Hakapää 2010, s. 225
  31. Hannikainen 2014, s. 37
  32. Hakapää 2010, s. 225–226
  33. a b Hannikainen 2014, s. 40
  34. Mattila (päätoim.) 1998, palsta 910
  35. Hakapää 2010, s. 229–233
  36. Mattila (päätoim.) 1998, palsta 912
  37. Hakapää 2010, s. 279
  38. Mattila (päätoim.) 1998, palsta 903
  39. Hakapää 2010, s. 295
  40. a b Hannikainen 2014, s. 73
  41. Mattila (päätoim.) 1998, palsta 943
  42. Hakapää 2010, s. 298
  43. Mattila (päätoim.) 1998, palstat 944–945
  44. Hakapää 2010, s. 313
  45. Mattila (päätoim.) 1998, palsta 917
  46. Hakapää 2010, s. 117
  47. Hannikainen 2014, s. 42
  48. Hakapää 2010, s. 161–165
  49. United Nations General Assembly resolution 38/7. United Nations, November 2, 1983. Viitattu 8.11.2014

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]