Jokihelmisimpukka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jokihelmisimpukka
Margaritifera margaritifera-buiten.jpg
Uhanalaisuusluokitus

Erittäin uhanalainen [1]

Erittäin uhanalainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Nilviäiset Mollusca
Luokka: Simpukat Bivalvia
Lahko: Unionoida
Heimo: Jokihelmisimpukat Margaritiferidae
Suku: Margaritifera
Laji: margaritifera
Kaksiosainen nimi

Margaritifera margaritifera
(Linnaeus, 1758)

Margaritifera-margaritifera-map-eur-nm-moll.jpg
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Jokihelmisimpukka Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Jokihelmisimpukka Commonsissa

Jokihelmisimpukka eli raakku (Margaritifera margaritifera) on kirkkaiden, virtaavien vesien pohjalla elävä suurikokoinen nilviäislaji, jonka alkuperäinen levinneisyys kattaa laajoja alueita pohjoisesta pallonpuoliskosta. Raakku on sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti erittäin uhanalainen laji. Suomessa se rauhoitettiin ensimmäisenä selkärangattomana vuonna 1955.

Raakun elinkierto riippuu lohikalojen esiintymisestä, sillä sen toukkavaihe elää kalojen kiduksissa. Raakku voi elää yli 120 vuoden ikäiseksi.[2] Raakku kasvaa yleisesti 10–12 cm mittaan, mutta voi kasvaa jopa yli 15-senttiseksi.[3]

Ryhmä raakkuja.
Kaksi jokihelmisimpukkaa.

Kuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokihelmisimpukan kuoren väritys ja paksuus vaihtelee yksilön iän mukaan. Nuorten jokihelmisimpukoiden kuori on ohut ja kellertevän ruskea, kun taas aikuisilla yksilöillä kuori on paksumpi ja tummempi. Kuori on iästä huolimatta munuaisenmuotuinen. Kuoresta tulee ulso kaksi sifonia. Toisella imetään vettä sisään ja toisella poistetaan kidusten filtteröimä vesi. Sukupuolia ei pysty erottamaan toisistaan.[4]

Jokihelmisimpukat kasvavat yleensä 10–13 senttimetrin mittaisiksi. Suuret yksilöt voivat olla jopa 17 senttimetriä pitkiä. Populaatiossa voi olla normaalistikin varsin suurta hajontaa koossa.[4]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmanlaajuisesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokihelmisimpukkaa tavataan Euroopassa ja Pohjois-Amerikan itärannikon joissa. Euroopassa sen keskeisin levinneisyysalue on Pohjois-Atlanttiin, Barentsinmereen ja Vienanmereen laskevissa joissa. Etelässä levinneisyysalue rajautuu Alppeihin, Pyreneiden niemimaalla sitä tavataan vaan alueen luoteisosassa. Koillisessa jokihelmisimpukkaa esiintyy vielä Arkangelin alueella ja idässä Venäjän Karjalassa ja Baltiassa.[5] Pohjois-Amerikassa lajia tavataan Kanadasta Newfoundland ja Labradorin provinssista Yhdysvaltoihin Pennsylvanian ja Delawaren osavaltioihin. Lännessä sitä rajoittaa Appalakit.[1]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa vahvimmat jokihelmisimpukkaesiintymät ovat Lapin ja Koillismaan joissa. Etelä-Suomen ainoat lisääntymiskykyiset kannat ovat Tampereen luoteispuolella Ruonanjoessa (Ylöjärvi ja Hämeenkyrö), Turkimusojassa (Hämeenkyrö) ja Pinsiön- eli Matalusjoessa (Nokia, Hämeenkyrö ja Ylöjärvi).[6] Ruonanjoessa kanta on selvästi vähentynyt, eikä lisääntymistä ole tapahtunut viime vuosina. Pinsiön-Matalusjoessa raakku ei ole lisääntynyt 20 vuoteen. Turkimusojan raakut löydettiin paikallisen ympäristöaktivistin toimesta vuonna 2014. Turkimusojassa raakku vielä lisääntyy.

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokihelmisimpukka vaatii lähes luonnontilaista ja puhdasta jokea. Laji viettää suurimman osan ajastaan osittain kaivautuneena joenpohjaan, ja se tarvii vakaan kivi- ja sora-alustan, jossa ei saa olla liikaa herneä pienempää soraa.[1] Irtohiekka peittää helposti vanhan pohjan ja vaikeuttaa raakun ravinnonsaantia.[7] Suotuisimpia jokihabitaatteja ovat vuolteet, virrat, suvannot ja kosket.[8]

Jokiveden happamuus tulisi olla pH-arvovälillä 6–7. Jos veden rautapitoisuus on yli 1 500 milligrammaa litrassa, vedestä tulee myrkyllistä simpukan toukille. Veden lämpötilan puolestaan pitää olla alle 18 °C, jolloin toukat vapautuvat emostaan.[9]

Elinkierto ja kasvu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisääntyminen ja kasvaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokihelmisimpukat lisääntyvät kesällä, ja lisääntyminen alkaa, kun koirassimpukat vapauttavat siittiönsä veteen. Virran mukana ajelehtivat siittiöt päätyvät naaraiden kiduslehtien väliin, missä tapahtuu munasolujen hedelmöitys. Yhdessä naaraassa voi olla jopa 3–5 miljoonaa munasolua. Hedelmöittyneistä munasoluista kehittyy naaraassa glokidiotoukkia.[10]

Naaras puhaltaa loppukesästä tai syksyllä 0,05–0,07 millimetrin mittaiset glokidiot veteen, missä toukkien pitää löytää sopiva isäntäeläin ja tarttua sen kiduksiin. Isäntäkaloiksi kelpaavat Euroopassa vain taimen ja lohi, minkä takia toukkien kehittymisessä ensiarvoisen tärkeää on hyvä taimen- tai lohipopulaatio.[10] Pohjois-Amerikassa laji käyttää myös puronieriää.[11] Glokidiot selviävät hengissä ilman isäntäeläintä vain kuusi päivää. Hyvissä kalavesissäkin vain yksi kymmenestä tuhannesta glokidiosta pääsee isäntäkalansa kiduksiin. Glokidiot loisivat kalan kiduksissa ja kasvavat muodonmuutosten kautta noin 0,2–0,4 millimetrin pituisiksi pieniksi simpukoiksi. Glokidiovaiheen kesto isäntäeläimessä vaihtelee parista kuukaudesta lähes vuoteen.[10]

Pienen simpukat irrotautuvat keväällä tai kesällä ja putoavat pohjaan. Jokihelmisimpukoiden nuoruusvaiheesta tiedetään melko vähän, mutta yleisen käsityksen mukaan ne kaivautuvat pohjamateriaalin sisään. Ne viettävät eri arvioiden mukaan 1–7 vuotta kaivautuneena pohjamateriaaliin. Vajaan sentin mittaiset simpukat nousevat pinnalle, mutta lyhyempiäkin yksilöitä on nähty aikuisten seassa.Sukukypsäksi raakku tulee 10–20-vuotiaana, ja laji säilyttää lisääntymiskykynsä koko ikänsä.[12]

Ikä ja sen määrittäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raakun iän laskemiseen on kehitetty useita menetelmiä, minkä takia eliniän arviot heittävät hieman, koska menetelmät antavat hieman erilaisia lopputuloksia. Pohjoisissa joissa raakun on arvioitu elävän enimmillään 130–250 vuotta. Ruotsista tiedetään 280-vuotias raakku.[13] Suomen vanhin yksilö on ollut 208-vuotias.[14] Etelä- ja Keski-Euroopan jokihelmisilmukat saavuttavat yleensä enintään 100 vuoden iän.[13]

Nuorten, alle 40-vuotiaiden jokihelmisilmukoiden iän määrittämiselle sopii kuoren vuosirenkaiden laskeminen. Vanhempien raakkujen kasvu hidastuu, minkä takia vuosirenkaiden erottaminen vaikeutuu eikä iänmääritys ole enää luotettavaa.[13] Kuoren vanhin osa saranan ympäristössä voi olla vanhemmilla myös varsin rapautunut. Vanhempien yksilöiden ikä on pystytty melko luotettavasti määrittelemään vuosilustojen tutkimuksella. Sitä varten kuori leikataan saranakohdasta pitkittäissuuntaisesti ja mikroskoopilla tutkitaan poikkileikkauksen lustot.[15]

Raakku ekosysteemissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elinympäristössään jokihelmisimpukka kuuluu ekosysteemin niin sanottuihin avainlajeihin. Se esimerkiksi ylläpitää hyvää veden laatua suodattaen jopa 50 litraa vettä päivässä. Ihmisen kannalta raakku on harmiton ja hyödytön, mutta elinalueillaan se on ekosysteemille tärkeä.

Kantojen historia ja suojelutoimet Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiemmin raakkua tavattiin lähes koko Suomessa, mutta veden happamuutta muuttaneet tekijät sekä erilaiset toimenpiteet, joissa virtaavia vesiä perattiin ja muutettiin tukinuittoon sopiviksi, vähensivät kantoja.

Helmenpyynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokihelmisimpukan kohtaloksi oli muodostua 1900-luvun alkupuolella yleistynyt massapyynti. Nimensä mukaisesti pieni osa raakuista tuottaa helmen. Nykyarvioiden mukaan sellainen saattaa olla tuhannesta pyydetystä simpukasta vain yhdessä. Helmi kehittyy simpukan sisällä olevan hiekkasirun ympärille vuosikymmenten aikana. Useimmiten helmet ovat heikon laatunsa takia arvottomia.

Ennen rauhoitusta nimenomaan Luttojoki tunnettiin ammattimaisten helmenpyytäjien jokena. Raakun onneksi raju pyynti rasitti kantaa vain tietyillä alueilla ja kanta oli häviämässä vain paikka paikoin. Todellinen uhka raakkuun kohdistui vasta sukellusvälineiden yleistyttyä.

Elpyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsähallituksen EU:n tuella Suomen, Norjan ja Venäjän pohjoisilla alueilla suorittaman esiintymisalueiden kartoituksen ja raakkukantojen suuruuksien määrittelyn mukaan pohjoiset jokihelmisimpukkakannat ovat elpyneet taannoisten massapyyntien jäljiltä ja voivat hyvin. Muun muassa tunnetussa raakkujoessa Luttojoessa 1900-luvun alkupuolella kokonaan häviämässä ollut laji esiintyy nykyisin elinvoimaisena populaationa.

Raakkukantoja on suojellut ja elpymistä edesauttanut raakun vaikea havaittavuus. Se on tummanruskea, lähes musta, ja elää pohjasoraan kaivautuneena viileissä, puhtaissa ja virtaavissa vesissä. Sitä on erittäin vaikea havaita, ja se saattaa pysytellä lähes paikoillaan jopa vuosikausia.

Suojeluhankkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauhoitetun jokihelmisimpukan etsiskelyyn ja kaivamiseen ei nykyisin saa ryhtyä edes huvin vuoksi, ja jos raakun näkisikin, sitä ei saa edes koskea tai käännellä, saati ottaa mukaan.

Suomen luonnonsuojeluliitto on aloittanut yhdessä Fortumin kanssa laajamittaisen hankkeen Mustionjoen alueella Etelä-Suomessa jokihelmisimpukka- ja vuollejokisimpukkakantojen elvyttämiseksi.[16] Vuonna 2016 alkoi Hämeenkyrön kunnan, Nokian kaupungin ja Ylöjärven kaupungin yhteinen Kolmen helmen joet -hanke. Hankkeen tavoitteena on jokien raakkukantojen ja raakun väli-isännän, taimenen, elinvoimaisuuden ja suotuisan suojelun tason turvaaminen lajien elinympäristön laatua parantamalla.[17]

Ähtävänjoen ja Mustionjoen raakut on saatu lisääntymään Konneveden tutkimuslaitoksessa 2019 siihen vaiheeseen, että poikaset ovat irrottautuneet kalan kiduksista.[18]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Oulasvirta, Panu: ”Jokihelmisimpukka eli raakku – eläinkuntamme ikänestori”. Teoksessa Panu Oulasvirta (toim.): Pohjoisten virtojen raakut: Interreg-kartoitushanke Itä-Inarissa, Norjassa ja Venäjällä, s. 16–23. Vantaa: Metsähallitus, 2006. ISBN 952-446-486-1. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 15.9.2020).
  • Valovirta, Ilmari: ”Jokihelmisimpukan levinneisyys ja runsaus”. Teoksessa Panu Oulasvirta (toim.): Pohjoisten virtojen raakut: Interreg-kartoitushanke Itä-Inarissa, Norjassa ja Venäjällä, s. 24–27. Vantaa: Metsähallitus, 2006. ISBN 952-446-486-1. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 15.9.2020).
  • Valovirta, Ilmari: ”Jokihelmisimpukan suojelu ja populaatioden nykytila Suomessa”. Teoksessa Panu Oulasvirta (toim.): Pohjoisten virtojen raakut: Interreg-kartoitushanke Itä-Inarissa, Norjassa ja Venäjällä, s. 28–35. Vantaa: Metsähallitus, 2006. ISBN 952-446-486-1. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 15.9.2020).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Moorkens, E., Cordeiro, J., Seddon, M.B., von Proschwitz, T. & Woolnough, D: Margaritifera margaritifera IUCN Red List of Threatened Species. Version 2020-2. 2017. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 15.9.2020. (englanniksi)
  2. Tiia Haapakangas: Tällainen on Kemijoen pääuomassa elävä sensaatiomainen raakku: kasvaa hitaasti ja elää pitkään Lapin Kansa. 22.9.2017. Viitattu 20.1.2018.
  3. Oulasvirta, Panu: Jokihelmisimpukka eli raakku Rakkaudesta Lajiin. Viitattu 18.11.2019. (suomeksi)
  4. a b Mitchell, D: Margaritifera margaritifera The Animal Diversity Web. 2011. Regents of the University of Michigan. Viitattu 15.9.2020. (englanniksi)
  5. Valovirta, s. 24.
  6. Raakku eli jokihelmisimpukka Metsähallitus
  7. Valovirta, s. 32.
  8. Valovirta, s. 30.
  9. Valovirta, s. 31.
  10. a b c Oulasvirta, s. 17.
  11. Oulasvirta, s. 21.
  12. Oulasvirta, s. 18.
  13. a b c Oulasvirta, s. 19.
  14. Metsähallitus löysi Lapista todellisen ihmeen: ”208-vuotias riskiryhmäläinen ikänestori!” Ilta-Sanomat. 23.6.2020. Viitattu 23.6.2020.
  15. Oulasvirta, s. 20.
  16. Mustionjoki kuntoon! Suomen Luonnonsuojeluliitto.
  17. Kolmen helmen joet – Jokihelmisimpukan suojelua Pirkanmaalla www.kolmenhelmenjoet.fi. Viitattu 2.12.2016.
  18. Iina Kluukeri: Erittäin uhanalaisen raakun pelastusoperaatiossa saavutettu onnistuminen: ensimmäiset poikaset syntyivät laboratoriossa YLE Uutiset. 17.7.2019. Viitattu 17.7.2019.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]