Joan Blondell

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Joan Blondell
Joan Blondell vuonna 1936
Joan Blondell vuonna 1936
Henkilötiedot
Koko nimi Rose Joan Blondell
Syntynyt30. elokuuta 1906
Yhdysvallat New York City, New York
Kuollut25. joulukuuta 1979 (73 vuotta)
Yhdysvallat Santa Monica, Kalifornia
Ammatti näyttelijä
Puoliso George Barnes (1933–1936)
Dick Powell (1936–1944)
Mike Todd (1947–1950)
Näyttelijä
Aktiivisena 1909–1979
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie

Rose Joan Blondell (30. elokuuta 1906 New York City, New York – 25. joulukuuta 1979 Santa Monica, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen näyttelijä ja oman aikansa seksisymboli.[1]

Joan Blondell aloitti uransa teatterinäyttelijänä New Yorkin Broadwaylla 1920-luvulla, ja vuonna 1930 hän allekirjoitti sopimuksen Warner Bros. -elokuvayhtiön kanssa. Blondellista tuli nopeasti yksi yleisön suosikeista, ja hän näytteli WB:llä kymmenissä komedioissa, musikaaleissa ja rikosdraamoissa.[2] Blondell tuli tunnetuksi sinisilmäisenä vaaleaverikkönä, joka näytteli erityisesti kovaksikeitettyjä ja nenäkkäitä työväenluokan tyttöjä.[2][3] 1930-luvulla Blondell ja Glenda Farrell tekivät yhdessä yhdeksän elokuvaa, joissa he näyttelivät usein onnenonkijoita.[4] Blondell sai uransa aikana yhden Oscar-ehdokkuuden parhaasta naissivuosasta roolityöstään elokuvassa Sininen huntu (1951).[4][5]

Yli viisikymmentä vuotta kestäneellä urallaan Blondell näytteli sekä elokuvissa, televisiossa, teatterissa että radiossa.[6][5] Hän näytteli elokuvissa ja televisiossa aina kuolemaansa asti. Blondell oli aviossa kolme kertaa, mutta kaikki hänen avioliittonsa päättyivät eroon. Hän kuoli 73-vuotiaana Santa Monicassa vuonna 1979.

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rose Joan Blondell syntyi teatteriperheeseen New Yorkin Manhattanilla 30. elokuuta 1906.[2][7][8] Hänen vanhempansa olivat Edward ”Eddie” tai ”Ed” (1865–1943) ja Kathryn ”Katie” Blondell (omaa sukua Cain; 1884–1952). Joanilla oli kaksi nuorempaa sisarusta, jotka olivat Gloria (1910–1986) ja Edward ”Ed” Junior.[2] Blondellilla oli isänsä puolelta ranskalaisia ja äitinsä puolelta irlantilaisia sukujuuria.[4]

Blondellin isä oli vaudeville-koomikko ja yksi Kissalan pojat -sarjakuvan teatteriversion alkuperäisistä esiintyjistä, ja hänen äitinsä oli vaudeville-esiintyjä ja teatterinäyttelijä.[2][9] Blondell esiintyi ensimmäisen kerran vaudeville-lavalla neljän kuukauden ikäisenä The Greatest Love -esityksessä, jossa hän oli kehdossa tyttären roolissa.[4] Blondellin perhe muutti paikasta toiseen ja kiersi esiintymässä ympäri Yhdysvaltoja. Blondell alkoi itse esiintyä vanhempiensa kanssa vaudeville-esityksissä kolmivuotiaana,[7] ja kun kaikki lapset liittyivät vanhempiensa vaudeville-esityksiin, Blondellit alkoivat esiintyä nimellä Ed Blondell and Company.[2]

Blondellit kiersivät esiintymässä ympäri Yhdysvaltoja, Eurooppaa, Aasiaa ja Australiaa vuoteen 1918 asti.[5] Kun Blondellin perheen kiertue päättyi, he asettuivat Texasin Dallasiin.[2][5] Blondell oli käynyt lapsuudessaan Professional Children’s Schoolia New Yorkissa, ja vanhempana hän kävi Pohjois-Texasin yliopistoa Texasin Dentonissa.[7][4]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Blondell elokuvan Hänen vaimonsa rikos (1932) trailerissa

Koulun jälkeen Blondell työskenteli muun muassa mallina ja konttoristina newyorkilaisessa myymälässä.[4] Vuonna 1923 Blondell otti toisen nimensä, Joanin, etunimekseen ja aloitti ammatillisen uransa Broadwaylla revyytyttönä Ziegfeld Follies -esityksissä.[5] Rosebud Blondell -nimellä hän voitti vuoden 1926 Miss Dallas -kauneuskilpailun, ja saman vuoden syyskuussa hän pääsi neljännelle sijalle Miss America -missikilpailussa, joka pidettiin New Jerseyn Atlantic Cityssä.[2][4] Kauneuskilpailujen jälkeen Blondell palasi New Yorkiin ja liittyi teatteriyhtiöön tullakseen näyttelijäksi ja esiintyäkseen Broadwaylla.[4][5]

Vuonna 1930 ensi-iltansa saaneessa draamanäytelmässä Penny Arcade Blondellin vastanäyttelijänä oli James Cagney.[7][9] Vaikka Penny Arcadea esitettiin vain kolme viikkoa, Al Jolson osti näytelmän elokuvaoikeudet.[2] Jolson myi elokuvaoikeudet Warner Bros. -elokuvayhtiölle ja vaati Cagney’ta ja Blondellia elokuvaversion pääosiin.[2] Penny Arcade -näytelmän elokuvaversio Sinners’ Holiday sai ensi-iltansa vuonna 1930, ja elokuvan menestyksen johdosta Blondell aloitti Hollywood-uransa.[7][9] Kun Blondell allekirjoitti elokuvasopimuksen WB:n kanssa vuonna 1930, studion johtaja Jack Warner halusi hänen vaihtavan nimekseen Inez Holmesin, mutta Blondell kieltäytyi muuttamasta nimeään.[3] Blondell valittiin yhdeksi vuoden 1931 WAMPAS Baby Starsiksi.[2]

Huippuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan Sinners’ Holiday menestyksen johdosta Blondell ja Cagney tekivät yhdessä vielä kuusi elokuvaa, joita ovat muun muassa Blonde Crazy (1931) ja Shanghai Lil (1933).[2][7] Cagneyn kanssa Blondell teki eniten yhteisiä elokuvia kuin kukaan muu toinen naisnäyttelijä.[2] Cagney sanoikin kerran, että Blondell on hänen vaimonsa lisäksi ainoa nainen, jota hän on rakastanut.[7] Cagneyn lisäksi Blondell näytteli ystävänsä Glenda Farrellin kanssa yhdeksässä elokuvassa, joissa he näyttelivät usein onnenonkijoita. WB:llä hän näytteli muun muassa myös Barbara Stanwyckin, Clark Gablen, Dick Powellin, Melvyn Douglasin ja Humphrey Bogartin kanssa.[6][10]

Blondell elokuvan Goodbye Again (1933) trailerissa

Vaikka Blondell näytteli pääasiassa komediarooleja, hän teki melodramaattisen esiintymisen elokuvassa Kultakalat 1933 (1933), jonka lopussa hän lauloi murheellisen ”Remember My Forgotten Man” -kappaleen.[2][5] Kappale oli kunnianosoitus ensimmäisessä maailmansodassa taistelleille sotilaille, jotka olivat nyt 1930-luvun laman uhreja.[2] Vaikka Kultakalat 1933 -elokuvan ohella Blondell teki useita rooleja elokuvamusikaaleihin, hän ei ollut laulaja; ”Remember My Forgotten Man” -kappaleenkin hän suurimmaksi osaksi puhui ja näytteli kuin lauloi.[11][3]

1930-luvulla Blondell oli WB:n kiireisin näyttelijä, ja hän kerran kutsuikin itseään ”Warnerin työhevoseksi”.[7][12] Blondell oli yksi 1930-luvun Hollywoodin parhaiten palkatuista näyttelijöistä.[5][12] Hollywoodissa hänellä oli hyvä maine, ja luotettavana näyttelijänä hän ei koskaan hylännyt mitään roolia.[5] Blondell jätti WB:n vuoden 1939 alussa, ja 1940-luvulta alkaen hän alkoi esiintyä lähinnä itsenäisenä näyttelijänä eri studioiden elokuvien sivurooleissa.[2][5]

1940-luvulla Hollywood panosti etenkin film noir -elokuviin, ja vaaleaverikön roolit menivät lähinnä Veronica Laken kaltaisille naisnäyttelijöille.[7] Komedia- ja musikaalirooleihin luokiteltu Blondellin oli vaikea löytää rooleja, mutta hän onnistui saamaan näyttäviä rooleja elokuvista Henki hulluttelee (1941), Cry ‘Havoc’ (1943) ja Brooklynissä kasvoi puu (1945).[7] Myöhemmin Blondell kertoi elokuvassa Brooklynissä kasvoi puu tekemäänsä Sissy-tädin roolin olleen hänen suosikkiroolinsa.[3] Toisen maailmansodan aikaan Blondell esiintyi paljon radiossa, teatterissa ja viihdytti sotajoukkoja.[11] Blondell teki yhden film noir -elokuvan naispääosan elokuvassa Painajaiskuja (1947), jossa hänen vastanäyttelijänään oli Tyrone Power.[11] Vuonna 1943 Blondell oli palannut Broadwaylle komedianäytelmään The Naked Genius, jossa hänellä oli naispääosa Honey Bee Carrollina.[13][11]

Blondell kuuluisassa alastonkuvassaan; kuva otettiin vuonna 1932, mutta kiellettiin lehdistä Haysin ohjeiston takia

Blondell siirtyi televisioon 1950-luvun alussa, ja hän pääasiassa näyttelikin eri televisiosarjojen jaksoissa ja kiertävissä näytelmissä koko vuosikymmenen.[11][7] Elokuvasta Sininen huntu (1951) Blondell sai roolityöstään parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden.[6][7][14] 1950-luvun lopulla hän näytteli alkoholistia draamaelokuvassa Naisen salatut kasvot (1957) ja toista vaaleaverikköä Jayne Mansfieldin ohella komediaelokuvassa Houkuttelevat huulet (1957).[7] Vuodet 1957–1958 Blondell esiintyi Broadwaylla ja näytteli sivuroolia draamanäytelmässä The Rope Dancers, josta hän oli ehdokkaana parhaan naissivuosan Tony-palkinnon saajaksi.[13][7][6]

Loppuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Blondell esiintyi pääasiassa televisiossa 1960-luvulla, jolloin hän vieraili televisiosarjoissa Hämärän rajamailla (1964), Bonanza (1964) ja The Lucy Show (1965). The Lucy Show’ssa hänellä olisi ollut monen jakson rooli, mutta toisen jakson kuvausten päätyttyä Blondell lähti kuvauspaikalta ovet paukkuen, koska Lucille Ball oli nöyryyttänyt hänet studioyleisön edessä. Vuonna 1965 ensi-iltansa saaneesta Täyskäsi-Kid-jännityselokuvasta Blondell sai elokuvakriitikoiden kehut ja Golden Globe -ehdokkuuden.[6][14] Vaikka Golden Globe -palkinto jäi saamatta, Blondell voitti sen sijaan National Board of Review -palkinnon.[6] Vuosina 1968–1970 Blondellilla oli yksi pääosista ABC:n komediallisessa western-televisiosarjassa Here Come the Brides, jota tehtiin 52 jaksoa kahden tuotantokauden ajan. Roolityöstään saluunanpitäjä Lottie Hatfieldina Blondell sai molemmista tuotantokausista Primetime Emmy -ehdokkuudet.[6]

Blondell kirjoitti Center Door Fancy -romaanin, joka julkaistiin vuonna 1972.[9][11] Center Door Fancy on Blondellin omaelämäkertaa hänen vaudeville-elämästään ja varhaisista Hollywood-vuosistaan.[2][11] Center Door Fancy on naamioitu avainromaaniksi, jossa henkilöiden nimet on muutettu.[2][11] Hänen myöhempiin televisioesiintymisiinsä lukeutuvat sarjoissa Banyon (1972–1973), Starsky ja Hutch (1976) ja Lemmenlaiva (1978). Ohjaaja John Cassavetes palkkasi hänet kyynisen ja ikääntyvän näytelmäkirjailijan rooliin elokuvaansa Ensi-ilta (1977). Blondell sai suorituksestaan kyynisenä näytelmäkirjailijana toisen Golden Globe -ehdokkuutensa, mutta ei voittanut palkintoa.[14][6] Vuonna 1978 Blondell näytteli Vi-nimistä herttaista tarjoilijatarta suurta menestystä saaneessa Grease-elokuvassa.[7] Vaikka Blondell sai aivohalvauksen ja sairastui leukemiaan 1970-luvulla, hän jatkoi näyttelemistä.[11][7] Hänen viimeiseksi elokuvaksi jäi taide-elokuva The Woman Inside, joka sai ensi-iltansa vasta Blondellin kuoleman jälkeen 1981.[7]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Blondellin ensimmäinen aviopuoliso oli elokuvaaja George Barnes (1892–1953), jonka kanssa hän avioitui 4. tammikuuta 1933 yksityistilaisuudessa Arizonan Phoenix’ssa.[11] Avioliitosta syntyi yksi poika, Norman Scott, 2. marraskuuta 1934 Los Angelesissa.[11] Blondellin ja Barnesin avioliitto päättyi eroon 4. syyskuuta 1936. Avioeron tultua voimaan Blondell avioitui näyttelijä Dick Powellin (1904–1963) kanssa 19. syyskuuta 1936.[8][11] Powell adoptoi Blondellin esikoispojan Normanin helmikuussa 1938, ja Powellit saivat Ellen-tyttären 1. heinäkuuta 1938.[11] Blondell ja Powell tekivät yhdessä kaksitoista elokuvaa. Avioliitto päättyi eroon 14. heinäkuuta 1944.[8][11]

Blondell elokuvan Ne naiset! Ne naiset! (1934) trailerissa

Kolmannen kerran Blondell avioitui tuottaja Michael ”Mike” Toddin (1909–1958) kanssa 5. heinäkuuta 1947 Nevadan Las Vegasissa.[15] Blondellin ja Toddin avioliitto oli erityisesti Blondellille henkisesti ja taloudellisesti raskas.[2] Todd oli peliriippuvainen, ja hän hävisi jopa satoja tuhansia dollareita bridgen kaltaisiin uhkapeleihin. Todd tuhlasi rahaa, ja hän menikin konkurssiin avioliiton aikana.[2] Todd jatkoi kuitenkin ylellistä elämäntyyliään tuhlaamalla Blondellin rahoja.[2] Tämä voi olla yksi syy siihen, että miksi Blondell jatkoi näyttelemistä sairaanakin aina kuolemaansa asti.[2] Usein uskotaan Toddin jättäneen Blondellin Elizabeth Taylorin takia, mutta todellisuudessa Blondell itse haki avioeroa Toddista henkisen väkivallan takia vuosia ennen kuin Todd edes tapasi Taylorin. Blondellin ja Toddin avioero tuli voimaan 8. kesäkuuta 1950,[11][16] ja avioliitto jäi Blondellin viimeiseksi.

Kun Blondellin ja Toddin avioero oli tullut voimaan, Clark Gable kertoman mukaan kosi Blondellia.[2] Gable sanoi Blondellin muistuttavan hänen edesmennyttä vaimoaan Carole Lombardia, ja että Blondell oli ainoa nainen, joka voisi koskaan korvata Lombardin hänen elämässään.[2] Blondell torjui Gablen kosinnan, koska hän ei halunnut korvata Lombardia.[2] Blondellilla oli ollut avioliittojensa välissä rakkaussuhde muun muassa Humphrey Bogartin kanssa.[17] Vaikka Blondell oli suosittu ja menestynyt näyttelijä yli 50-vuotisen uransa aikana, hänen syvin ja oikea unelmansa onnellisesta ja vakaasta koti- ja avioliittoelämästä ei koskaan toteutunut.[2] Viimeiset vuotensa Joan Blondell asui Los Angelesin Sherman Oaksissa kukkulalla sijaitsevassa kodissaan ja vietti etenkin aikaa lastenlastensa kanssa.[18]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joan Blondell kuoli leukemiaan 73-vuotiaana Kalifornian Santa Monicassa sijaitsevassa Saint Johnin sairaalassa 25. joulukuuta 1979.[19][18] Blondell oli joutunut sairaalaan muutamia viikkoja aikaisemmin.[18][19] Blondell kuoli lastensa ja sisarensa ympäröimänä,[19][18] ja hänet haudattiin Kalifornian Glendalessa sijaitsevalle Forest Lawn Memorial Parkin hautausmaan mausoleumiin.[2][8] Blondellin Gloria-sisar ja vanhemmat Ed ja Katie ovat myös haudattu Forest Lawn Memorial Parkiin, jossa heidän hautansa sijaitsevat kukkulalla lähellä hautausmaan pääsisäänkäyntiä.[2]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Blondell ikuisti käden- ja jalanjälkensä sekä kirjoitti nimikirjoituksensa märkään betonilaattaan Grauman’s Chinese Theatren edustalle 10. helmikuuta 1937 Dick Powellin kanssa.[20] Hän sai elokuvaurastaan ja työstään viihdeteollisuuden hyväksi tähden Hollywood Walk of Famelle osoitteeseen 6311 Hollywood Boulevard 8. helmikuuta 1960.[4]

Vuonna 1999 Blondell oli ehdokkaana American Film Instituten 100-vuotissarjan 25 suurinta mies- ja naiselokuvatähteä -listaan, mutta ei päässyt lopulliseen versioon.[21][22]

Matthew Kennedy kirjoitti ensimmäisen Blondellin elämäkerran Joan Blondell: A Life Between Takes, joka ilmestyi vuonna 2007.[2][6]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joan Blondell televisiosarjan Here Come the Brides kuvauksien aikaan
Pääartikkeli: Joan Blondellin filmografia
Valikoitu filmografia
Vuosi Suomenkielinen nimi Rooli Huomioita
1930 Sinners’ Holiday Myrtle Ensimmäinen yhteinen elokuva James Cagneyn kanssa
1931 Yhteiskunnan vihollinen Mamie
1932 Hänen vaimonsa rikos Mary Keaton / Bernard Ensimmäinen yhteinen elokuva Glenda Farrellin kanssa
1933 Kultakalat 1933 Carol King Vastanäyttelijänä tuleva aviopuoliso Dick Powell
Shanghai Lil Nan Prescott
1945 Brooklynissä kasvoi puu Sissy Edwards
1947 Painajaiskuja Zeena Krumbein Vastanäyttelijänä Tyrone Power
1951 Sininen huntu Annie Rawlins Parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuus
1957 Houkuttelevat huulet Violet Vastanäyttelijänä Jayne Mansfield
1965 Täyskäsi-Kid lady Fingers National Board of Review -palkinto
Golden Globe -ehdokkuus
1968–1970 Here Come the Brides Lottie Hatfield Televisiosarja; yksi pääosista kaikissa 52:ssä jaksossa
Kaksi Primetime Emmy -ehdokkuutta
1977 Ensi-ilta Sarah Goode Golden Globe -ehdokkuus
1981 The Woman Inside Coll-täti Viimeinen roolityö

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ THE EVOLUTION OF SEX SYMBOLS jacksonville.com. Jacksonville.com. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 1.3.2015. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac Joan Blondell (Aug. 30, 1906 - Dec. 25, 1979) cemeteryguide.com. Cemeteryguide.com. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d JOAN BLONDELL: “I WAS THE FIZZ ON THE SODA” moviemorlocks.com. Moviemorlocks.com. Arkistoitu 31.10.2014. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g h i Joan Blondell walkoffame.com. Walkoffame.com. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  5. ↑ a b c d e f g h i j Joan Blondell (1906-1979) hollywoodsgoldenage.com. Hollywoodsgoldenage.com. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  6. ↑ a b c d e f g h i JOAN BLONDELL: A LIFE BETWEEN TAKES altfg.com. Altfg.com. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  7. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Joan Blondell by Susan M. Kelly immortalephemera.com. Immortalephemera.com. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  8. ↑ a b c d Joan Blondell nndb.com. NNDB.com. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  9. ↑ a b c d Joan Blondell: Overview allmovie.com. Allmovie.com. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  10. ↑ Joan Blondell: A Life between Takes, University Press of Mississippi, 2007 matthewkennedybooks.com. Matthewkennedybooks.com. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  11. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Hagen, Ray ja Wagner, Laura Killer Tomatoes: Fifteen Tough Film Dames s. 37-48, McFarland & Company, 2004, ISBN 978-078-64188-3-1. [1]. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  12. ↑ a b Joan Blondell autographmagazine.com. Autographmagazine.com. Arkistoitu 31.10.2014. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  13. ↑ a b Joan Blondell ibdb.com. IBDB.com. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  14. ↑ a b c Joan Blondell: Awards allmovie.com. Allmovie.com. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  15. ↑ Joan Blondell Weds Mike Todd. The Evening Independent -sanomalehti s. 15, 5. heinäkuuta 1947. [2]. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  16. ↑ JOAN BLONDELL DIVORCED. Spokane Daily Chronicle -sanomalehti s. 27, 9. kesäkuuta 1950. [3]. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  17. ↑ Screen legend Humphrey Bogart’s fears that he was gay ’almost drove him to suicide’ dailymail.co.uk. Dailymail.co.uk. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  18. ↑ a b c d Movies’ Joan Blondell dies of leukemia at 73. Eugene Register-Guard -sanomalehti s. 4, 26. joulukuuta 1979. [4]. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  19. ↑ a b c Obituaries: Joan Blondell Dies at 73, Pittsburgh Post-Gazette -sanomalehti s. 6, 26. joulukuuta 1979. [5]. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  20. ↑ IMPRINT CEREMONIES - 1930s tclchinesetheatres.com. Tchinesetheatres.com. Arkistoitu 4.10.2014. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  21. ↑ American Film Instituten ehdokaslista; viitattu 31.10.2014
  22. ↑ American Film Instituten lopullinen lista; viitattu 31.10.2014

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Joan_Blondell&oldid=22159585”