Isohapero

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Isohapero
RussulaPaludosa.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Sienet Fungi
Kaari: Kantasienet Basidiomycota
Alakaari: Avokantaiset Agaricomycotina
Luokka: Varsinaiset avokantaiset Agaricomycetes
Lahko: Russulales
Heimo: Haperot ja rouskut Russulaceae
Suku: Haperot Russula
Laji: paludosa
Kaksiosainen nimi

Russula paludosa
Britzelm.[1]

Distribution of Russula paludosa.svg
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Isohapero Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Isohapero Commonsissa

Isohapero (Russula paludosa) on haperoihin kuuluva hyvä ruokasieni.[2]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isohaperon lakki on 8–20 senttimetriä leveä ja kupera, joskus puolipallomainen. Väriltään se on heleän- tai verenpunainen ja vanhemmiten haalistuva. Haalistuessaan sienestä voi tulla jopa aivan valkoinen. Jalka on valkoinen, 10–15 senttimetriä pitkä ja 1,5–3 senttimetriä paksu. Malto on valkeaa ja nuorena kiinteää, mutta vanhemmiten hauraampaa. Heltat ovat hieman kellertäviä.[2]

Samankaltaiset lajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isohaperoa muistuttavia sieniä ovat kangashapero (Russula decolorans), viinihapero (Russula vinosa), tulipunahapero (Russula emetica), punajalkahapero (Russula rhodopoda) ja koivunlehtohapero (Russula intermedia). Isohaperon erottaa näistä suuren koon, miedon maun ja valkosen mallon avulla.[3]

Kasvupaikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isohapero kasvaa hyvin yleisenä koko Suomessa. Sieni kasvaa kangasmetsissä, rämeillä,[3] korpimetsissä ja tunturikoivikoissa havupuiden ja kouvun seuralaisena. Kasvuaika on heinäkuusta syyskyyhun.[2]

Käyttö ravinnoksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isohapero on hyvä ruokasieni[2] ja se kuuluukin Eviran suosittelemiin ruokasieniin.[3] Sen haju ja maku on mieto.[2] Haperoa ei tarvitse ryöpätä. Sen voi joko kuivata, pakastaa tai syodä sellaisenaan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Taksonomian lähde: Index Fungorum Luettu 17.8.2008
  2. a b c d e Salo, Pertti & Niemelä, Tuomo & Salo, Ulla: Suomen sieniopas, s. 76. Kasvimuseo, 2006. ISBN 951-0-30359-3.
  3. a b c Isohapero evira.fi. Viitattu 4.9.2018.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]