Ikoneista
| Ikoneista Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan |
|
|---|---|
| Περὶ εἰκόνων Λόγος ἀπολογητικὸς πρὸς τοὺς διαβάλλοντας τὰς ἁγίας εἰκόνας |
|
 Suomennoksen kansi |
|
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | Johannes Damaskolainen |
| Kieli | kreikka |
| Genre | teologia |
| Julkaistu | 726–740[1] |
| Suomennos | |
| Suomentaja | Johannes Seppälä |
| Kustantaja | Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto |
| Julkaistu | 1986 |
| Ulkoasu | nidottu |
| Sivumäärä | 142 |
| ISBN | 951-9071-80-6 |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Ikoneista (m.kreik. Περὶ εἰκόνων, Peri eikonōn eli Λόγος ἀπολογητικὸς πρὸς τοὺς διαβάλλοντας τὰς ἁγίας εἰκόνας, Logos apologētikos pros tous diaballontas tas hagias eikonas; lat. Orationes de imaginibus tres) eli Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan on Johannes Damaskolaisen kirjoittama ortodoksinen teologinen teos, joka käsittelee ikoneiden kunnioittamista. Se pitää sisällään kolme puhetta ikonoklasteja eli ikonien syyttäjiä vastaan.[2]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Johannes Damaskolainen kirjoitti 700-luvun alkupuolella. Hänen tuotantoonsa kuuluu useita teologisia teoksia. Niistä ensimmäiset olivat Ikoneista-teoksen kolme apologeettista puhetta, jotka hän kirjoitti ikonien ja samalla koko oikeaoppisen kristinuskon puolustukseksi. Ne oli suunnattu niitä vastaan, jotka olivat syyttäneet ikoneita ja niitä kunnioittavia ihmisiä.[2][3] Teoksen synty liittyi Bysantin valtakunnassa tuohon aikaan vallinneeseen niin kutsuttuun ikonoklasmiin eli kuvainraastoon. Ikonien vastainen liike sai alkunsa keisari Leo III:n toimista ja perustui siihen, että keisarin lisäksi eräät Konstantinopolin piispat näkivät ikonit Vanhan testamentin kuvakiellon vastaisina.[4]
Johannes kirjoitti teoksen puheet mahdollisesti Jerusalemissa noin vuosien 726–740 välillä. Ensimmäinen puheista on ajoitettu tarkemmin vuosien 726–730 välille ja kolmas 740-luvulle. On todennäköistä, että kaukana pääkaupunki Konstantinopolissa vallinneen ikonoklasmin ohella puheiden synty liittyy erityisesti johonkin paikalliseen ongelmaan Syyrian tai Palestiinan seurakunnissa, sillä kyseinen arabien valtaama alue ei ollut tuolloin enää osa keisarikuntaa eikä siten suoraan sen kirkkopolitiikan alainen. Tällaisen ongelman on voinut aiheuttaa kuvakielteisen islaminuskon aikaansaama paine. Toisessa puheessaan Johannes kuitenkin viittaa myös keisari Leon ikonoklastiseen politiikkaan sekä tämän viraltapanemaan ikonien kunnioittamista tukeneeseen patriarkka Germanokseen. Aiheen käsittely oli tarpeen, koska ikonoklastinen politiikka keisarikunnassa luonnollisesti vaaransi samalla koko kristillisen ikoneita tukevan apologetiikan islamin valtaan jääneellä alueella.[1]
Teoksessaan Johannes kokosi ikoneita puolustavat argumentit yhteen ikoniteologiaa koskevaksi opiksi.[4] Ikonoklastit tuomitsivat Johanneksen omassa kirkolliskokouksessaan vuonna 754. Seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous eli Nikean toinen kirkolliskokous kumosi ikonoklasmin vuonna 787. Tuolloin kirkon ikoniteologia perustettiin pitkälti Johanneksen opetuksiin ja hänen kunniansa palautettiin. Näin Johanneksen ikoniteologiasta tuli käytännössä kirkon virallinen kanta.[2]
Ikoneista on paitsi varhaisin myös aikansa parhaiten tunnettu ikoneita puolustava teos.[1] Johannes käsittelee ikoneita myös ortodoksisen teologian yhteenvetonsa Ortodoksisen uskon tarkka esitys neljännessä kirjassa.[5]
Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
»Jos kuvaisimme näkymättömän Jumalan, tekisimme totisesti syntiä. Onhan mahdotonta kuvata ruumiitonta ja näkymätöntä ja kuvaamatonta ja hahmotonta. Ja vielä: jos tekisimme ihmisten kuvia ja pitäisimme niitä jumalina, olisimme totisesti jumalattomia. Mutta mitään sellaista me emme tee. Mutta emme erehdy, kun teemme kuvan Hänestä, joka on lihaksi tullut Jumala ja ilmestyi lihassa maan päälle ja eli ihmisten keskuudessa sanomattomassa hyvyydessään ja otti lihan luonnon [...][6]»
Ikoneista-teoksen kolme puhetta ovat sisällöltään hyvin samanlaisia. Johannes pyrkii osoittamaan sekä Raamatun että kirkon vanhan perinteen avulla, että ikonien kunnioittaminen on oikein. Hän esittää, millainen kuvien kunnioittaminen on oikeaa ikonien kunnioittamista ja millainen väärää epäjumalien kuvien palvomista.[2]
Johanneksen pääargumentti puheissaan on, että Vanhan testamentin kuvakielto oli kumoutunut, kun Jumala oli tullut Jeesuksessa ihmiseksi. Näin kuvaamaton oli samalla tullut kuvattavaksi ja kuvan (eikōn) eli ikonin tekeminen siitä oli sallittua.[4] Ikoni korostaa sitä tosiasiaa, että Jumala tuli ihmiseksi ja kuvattavaksi. Ikonit ovat näin oikeaoppisen, ortodoksisen kristillisen teologian luonnollinen seuraus.[7]
Johanneksen mukaan koko ikonografia saa alkunsa Pyhästä Kolminaisuudesta, jossa Poika on Isän kuva, ja Pyhä Henki on Pojan kuva. Myös ihminen on Jumalan kuva, ja vastaavasti kaikki aineellinen kuvastaa jotenkin jumalallista ja jumalallisia ideoita. Jopa puhutut sanat ovat äänellisiä kuvia. Aineelliset kuvat toimivat ikään kuin johdattajina, jotka herättävät tunteen jumalallisen läsnäolosta aineellisessa todellisuudessamme.[8]
Jokaisen puheensa jälkeen Johannes esittää lähteensä eli "vanhojen ja koeteltujen pyhien isien todistuksia ikoneista", toisin sanoen joukon varhaisempien kirkkoisien teoksista koottuja katkelmia, jotka puhuvat ikoneista. Näin Johannes osoittaa perustavansa opetuksensa kokonaisuudessaan varhaisempaan kristilliseen opetukseen.
Ensimmäinen puhe ikonien syyttäjiä vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Johannes aloittaa Vanhan testamentin kirjoissa annetusta kuvakiellosta, joka kieltää tekemästä kuvaa mistään taivaassa tai maan päällä olevasta. Johanneksen mukaan kiellon tarkoitus oli, ettei palveltaisi ja kumerrattaisi luotua luojan sijasta. Kuvakielto annettiin siis epäjumalanpalvonnan takia, koska juutalaiset olivat sellaiseen taipuvaisia. Nykyään ihmiset ovat sen sijaan kuin astuneet lapsuudesta aikuisuuteen ja tietävät, mitä voidaan kuvata ja mitä ei. Näkymätöntä Jumalaa ei voi kuvata, mutta kun Jumala tuli ihmiseksi, tällöin on luonnollista tehdä tämän ihmiseksi tulleen kuva.[9]
Tämän jälkeen Johannes käsittelee laajemmin kuvia ja kuvan teologiaa sekä kumartamista. Kuva esittää ja muistuttaa alkukuvaa, mutta on siitä kuitenkin erillinen eikä ole kaikessa sen kaltainen. Kuvia on useaa eri lajia: esimerkin kaltaisia kuvia, kuten Jumalan muuttumaton tahto Jumalan kuvana; vertauskuvat muuten kuvaamattomista asioista, joita myös Raamatussa esiintyy; arvoituksenomaiset varjokuvat tulevista asioista; sekä muistot erilaisista tapahtumista ja ihmeistä. Kumartaminen on alistumisen ja kunnioituksen merkki. Se voidaan jakaa palvonnan kumarrukseen, joka on varattu Jumalalle, sekä kunnioituksen kumarrukseen, joka kohdistuu esimerkiksi Jumalan ystäviin ja palvelijoihin tai paikkoihin, Jumalalle pyhitettyihin asioihin tai Jumalan asettamiin hallitsijoihin.[10]
Johannes esittää, kuinka Vanha testamenttikin on täynnä monenlaisia kuvia, kuten Jumalan armoistuimen päällä olleet kerubien kuvat; itse asiassa koko ilmestysmaja oli vertauskuva. Kuvaa kumarrettaessa ei kumarreta ainetta vaan aineen luojaa, joka tuli aineeksi meidän tähtemme.[11]
Johannes nostaa esille myös syytöksen, jonka mukaan olisi tyydyttävä Kristuksen ja Jumalansynnyttäjän (Neitsyt Maria) kuviin. Johanneksen mukaan kuitenkin myös muista pyhistä voidaan ja tulee tehdä ikoneita, koska muuten kielletään pyhien arvo ja kunnia. Pyhät olivat eläessään täynnä Pyhää Henkeä ja Pyhän Hengen armo pysyy heissä ja heidän kuvissaan kuoleman jälkeenkin.[12]
Lopuksi Johannes huomauttaa, että ikonien syyttäjät inhoavat vain kuvien sitä kumartamista, jota kuvia jumalina pitävät pakanat harjoittavat, eivätkä sitä, miten oikeaoppiset kristityt kumartavat ikoneita. Pakanoiden sopimattoman tavan takia ei tule lakkauttaa kristittyjen hurskasta käytäntöä. Vaikka jotkut isät, kuten Epifanios, mahdollisesti vastustivatkin kuvia, kirkon perimätieto ja sen kirjoitusten ja hengellisten tapojen enemmistö hyväksyy kuvat.[13]
Toinen puhe ikonien syyttäjiä vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Toisen puheen rakenne on sama kuin ensimmäisen. Johannes aloittaa toteamalla, että paholainen on usein eksyttänyt ei vain pakanat vaan myös juutalaiset tekemään katoavaisten kuvia ja kumartamaan niitä jumalina, ja yrittää nyt eksyttää kirkon samalla kysymyksellä. Paholainen ei tahdo, että sen tappio tehtäisiin tunnetuksi kuvaamalla Jumalan ja hänen pyhiensä kunnia. Tämän jälkeen Johannes käsittelee jälleen Vanhan testamentin kuvakieltoa ja toteaa, että jos kuvaisimme vain luotua ja kumartaisimme sitä, se olisi väärin; mutta nyt kun jumaluus on yhdistynyt meidän luontoomme, luontomme on kirkastunut. Ikoni on voiton merkki. Johannes toteaa myös, ettei kuninkaiden asia ole säätää kirkon lakeja, viitaten tällä selvästi keisarin sekaantumiseen kirkon teologiaan.[14][1]
Johannes käsittelee myös syytettä, jonka mukaan aine olisi paha. Johanneksen mukaan tämä on muun muassa manikealaisten oppi; kristillisen opin mukaan aine sen sijaan on hyvä, sillä sekin on Jumalan luomaa. Kun Sana tuli lihaksi, pelastuksemme tapahtui aineen kautta. Voimme siis kunnioittaa ja kumartaa ainetta. Kumarramme ristiä sekä muita esineitä, joiden kautta Kristus surmattiin, joten voimme kumartaa ikoneita, jotka uskovat ovat tehneet hyvässä tarkoituksessa Kristuksen kärsimysten muistoksi.[15]
Tämän jälkeen Johannes muistuttaa, että ikonit ja niiden kumartaminen eivät ole kirkossa uusia asioita vaan sen vanha perinne. Jeesus sanoi, että "autuaat ovat teidän silmänne, koska ne näkevät".[16] Samoin mekin myöhemmin elävät, joille Jeesus ei ole enää läsnä, haluamme nähdä ja näemme ikonin kautta. Ensimmäiset ikonit teki Jumala itse: ihminen tehtiin Jumalan kuvaksi, ja palava pensas oli kuva Jumalan äidistä. Koko vanha liitto oli uuden liiton kuva, ja laki varjokuva tulevasta hyvästä.[17]
Kolmas puhe ikonien syyttäjiä vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kolmannen puheen Johannes aloittaa jälleen toteamalla, että ikonien vastustus on paholaisen juoni, sillä tämä ei tahdo Kristuksen pelastavia ihmeitä ihmisten nähtäviksi eikä omaa tappiotaan tunnetuksi. Tämän jälkeen Johannes käsittelee jälleen Vanhan testamentin kuvakieltoa ja esittää oman vastauksensa siihen välillä laajentaen ensimmäisen kahden puheen esitystä aiheesta. Johanneksen mukaan tarvitsemme ruumiillisina olentoina ainetta hengellisen käsittämiseksi:[18]
»[...] näemme piirrettyjen kuvienkin kautta Hänen ulkonäkönsä, Hänen ihmeensä ja kärsimyksensä, ja pyhitymme, saamme tiedon, iloitsemme, saamme autuuden, ja palvomme, kunnioitamme ja kumarramme Hänen ruumiillista muotoansa. Ja nähdessämme Hänen ruumiillisen muotonsa käsitämme myös voimallisesti Hänen jumaluutensa kunnian. Sillä koska olemme kaksinkertaisia, sielusta ja ruumiista koostuneita eikä sielumme ole paljas, vaan ikään kuin esiripun peittämä, meidän on mahdotonta tavoittaa hengellistä ilman ruumiillista.[19]»
Tämän jälkeen Johannes käsittelee edellisiä puheita laajemmin sitä, mikä on kuva, sekä minkä tähden kuvia tehdään ja kuinka monenlaisia kuvia on. Kuva on jonkin kaltainen esimerkki ja kuvaus, joka esittää kuvattavaa. Kuva paljastaa salattua ja saattaa sen ilmi. Kuvia on kuutta lajia: 1) luonnolliset kuvat; 2) Jumalan tahto, eli Jumalassa oleva ajatus siitä, mitä hän tulee tekemään; 3) Jumalan jäljitelmä eli ihminen; 4) piirros, joka antaa muodon näkymättömille ruumiittomille ja esittää ne aineellisesti; 5) ennakko- ja ennuskuvat tulevista asioista; sekä 6) kuvat tapahtumien ja ihmeiden muistoksi.[20]
Johannes määrittelee myös, mitä voidaan kuvata ja mitä ei ja miten mikin kuvataan. Hänen mukaansa on oikein kuvata hahmoja, joilla on ruumiillinen, kuvattavissa oleva muoto ja väri. Myös sellaisilla henkiolennoilla kuin enkeli, sielu ja paha henki on luontonsa mukaisesti muoto, ja niitä voidaan kuvata sellaisina kuin otolliset ovat ne saattaneet nähdä, mutta niiden kuva ilmaisee ruumiittomuutta. Vain jumalallinen luonto on kuvaamaton ja käsittämätön, ja täysin vailla ulkonäköä ja muotoa. Ensimmäisenä kuvan teki Jumala itse synnyttäessään ainoan poikansa sekä luodessaan ihmisen.[21]
Lopuksi Johannes määrittelee jälleen, mitä kumartaminen on sekä käsittelee sitä, montako kumarrettavaa löydämme Raamatusta ja kuinka monella tavalla edeskannamme kumarrusta luoduille. Kumartaminen on maahan lankeamisen, alistumisen ja nöyrtymisen merkki. Kumartamisen tapoja on viisi: 1) palvonta; 2) ihailusta kumartaminen; 3) kumartaminen kiitokseksi; 4) puutteen ja lahjojen toiveen takia kumartaminen; sekä 5) katumukseen ja synnintunnustukseen liittyvä kumartaminen. Raamatusta voidaan löytää seitsemänlaisia kumarrettavia: 1) ne, joissa pyhä Jumala lepää, kuten Jumalansynnyttäjä ja kaikki pyhät; 2) kaikki luotu, jonka kautta Jumala on toteuttanut pelastuksen; 3) Jumalalle kuuluva, kuten evankeliumit ja muut vastaavat kirjat; 4) kuvat, jotka ilmestyivät profeetoille, kuten Aaronin sauva, manna-astia ja näkyleipäpöytä; 5) toisemme, koska meillä on osallisuus Jumalan kanssa; 6) ne, joilla on hallitus ja valta; sekä 7) isännät, joita orjat kumartavat.[22]
»Me siis kumarramme ikoneita, mutta emme ainetta vaan aineen kautta siihen kuvattua: Sillä kuvan kunnia kohdistuu alkukuvaan [...]"[23]»
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Rousseau, Philip & Papoutsakis, Emmanuel: Transformations of Late Antiquity: Essays for Peter Brown, s. 73–76. Nide 2. Ashgate Publishing, 2009. ISBN 0754665534. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c d Seppälä, Johannes: "Esipuhe". Teoksessa Johannes Damaskolainen 1986, s. 7.
- ↑ Pyykkönen, Hannu: Pyhittäjä Johannes Damaskolainen Ortodoksi.net. Arkistoitu 9.6.2013. Viitattu 14.4.2014.
- ↑ a b c Kärkkäinen, Tapani: Kirkon historia. Ortodoksin käsikirja, s. 68–69. 2. painos. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 2008. ISBN 978-951-8979-27-5.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ortodoksisen uskon tarkka esitys IV.16.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista II.5 (lähes sama myös kohdassa III.2). Suomennos Johannes Seppälä.
- ↑ Tatakēs, Vasileios N.: Byzantine Philosophy, s. 98–99. Käännös Nicholas J. Moutafakis. Hackett Publishing. ISBN 0872205630. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Burkett, Delbert: The Blackwell Companion to Jesus, s. 218. Wiley Blackwell Companions to Religion 53. John Wiley & Sons, 2011. ISBN 1444351753. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista I.1–8.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista I.9–14.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista I.15–18.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista I.19–23.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista I.24–27.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista II.1–12.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista II.13–19.
- ↑ Matt. 13:16
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista II.20–23.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista III.1–12.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista III.12. Suomennos Johannes Seppälä.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista III.14–23.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista III.24–26.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista III.27–42.
- ↑ Johannes Damaskolainen: Ikoneista III.41. Suomennos Johannes Seppälä.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomennos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Johannes Damaskolainen: Ikoneista. Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan. Suomentanut Johannes Seppälä. Joensuu: Ortoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1986. ISBN 951-9071-80-6.
Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Migne, J. P. (toim.): Patrologia Graeca. 675-749. Migne. Teoksen verkkoversio: Puhe I Puhe II (muinaiskreikaksi) (latinaksi) Käännös (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Τοῦ ἐν ἁγίοις πατρὸς ἡμῶν Ἰωάννου τοῦ ∆αμασκηνοῦ λόγος ἀπολογητικὸς πρὸς τοὺς διαβάλλοντας τὰς ἁγίας εἰκόνας (Orationes de imaginibus tres) (kreikaksi)
- John of Damascus: On Holy Images (Apologia of St. John Damascene Against Those Who Decry Holy Images). Christian Classics Ethereal Library. (englanniksi)
- John of Damascus: Apologia Against Those Who Decry Holy Images. Fordham University. (englanniksi)
Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ikoneista – Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan. Ortodoksi.net.
- Μαυροφοράκης, Μιχάλης: Εισαγωγή στα έργα τού αγ. Ιωάννου τού Δαμασκηνού "Προς τους διαβάλλοντας τας αγίας εικόνας, λόγοι Τρεις". Ορθόδοξη Ομάδα Δογματικής Έρευνας. (kreikaksi)