Ruumis

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vitruviuksen mies, Leonardo da Vincin kuuluisa piirros ihmisruumiista ja sen mittasuhteista.

Ruumis tarkoittaa ihmisen tai eläimen sekä elävää että kuollutta elimistöä. Ainoastaan elävää ruumista tarkoittava sana on keho. Suomenkielinen sana keho keksittiin Lääketieteen sanastolautakunnan ja Kielitoimiston ensimmäisen hoitajan Hannes Tepon yhteistyön tuloksena vuonna 1945, kun lääketieteen piirissä syntyi tarve erotella kuollut ja elävä ruumis toisistaan. On mahdollista, että sanalle keho otettiin mallia sukulaiskielestämme virosta, jossa elävää ruumista tarkoittaa sana keha; toisaalta sana keho esiintyy jo Elias Lönnrotin sanakirjassa kehän synonyyminä.[1]

Kuollutta ruumista kutsutaan myös kalmoksi. Vanha kalmon synonyymi on myös hunnu, joka on oikeastaan säilynyt vain sanonnassa "joutua hunninkoon / hunningolle", tarkoittaen "kalmistoon". Kansanrunous tuntee myös hahmon "Hunnun Herra", varhaisen lähetyssaarnaajan. Nimen selityksenä kristittyjen krusifiksit ja puheet ruumiista ja ylösnousemuksesta.[2]

Kuolemaa tarkoittava sana kalma viittaa joskus vainajaan tai kuolleeseen ruumiiseen. Sekaannusten välttämiseksi sanasta kalma on johdettu jo 1940-luvulla uudissana kalmo tarkoittamaan vain kuollutta ruumista; sanan keksi kielilautakunta vuonna 1948.[1] Kuolleesta tai kuolevasta ruumiista on ennen käytetty myös nimitystä marras, mutta marras viittaa myös muuhun kuolevaan (esimerkiksi luonto syksyllä, marraskesi) aaveisiin ja kuoleman enteisiin.

Monesti kuolleesta ruumiista käytetään nimitystä vainaja, kun halutaan korostaa kuolleen henkilön henkistä puolta. Kuollutta eläimen ruumista kutsutaan usein raadoksi tai haaskaksi, teuraseläimillä ruhoksi.

Ruumiin tutkimista kutsutaan anatomiaksi.

Arkeologiassa ja toisinaan muutenkin ruumista, yleensä pitkälle hajonnutta, voidaan kutsua ihmisen jäännöksiksi.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Taru Kolehmainen: Ruumis, kalmo ja keho 3.7.2001. Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 12.11.2010.
  2. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.